Tässäpä maaliskuulle passeli alkusoitto. Tänne ei jää kukaan nostaa Tiisun parin vuoden takaisen debyyttilevyn asettamaa rimaa ja osoittaa, että yhtyeen kasvun raja on vielä saavuttamatta. Albumin suurin vahvuus on se, ettei sinne ole eksynyt puolivillaista täyttöä täytön vuoksi, vaan jokainen biisi seisoo omilla jaloillaan ja samalla osana suurempaa kuvaa. Täydellinen levy ei ole, mutta heikoimmillaankin freesiä ja omaleimaista suomirokkia, jossa on kauttaaltaan iskevästi rakennettuja kertosäkeitä.
Levyyn on helppo tarttua koekuuntelun jälkeenkin sen ilmavuuden vuoksi. Asenne on punk mutta ote matalan kynnyksen pop. Kitarasäröjä leikkaavat pianoraidat ja elävät sovitukset pitävät kuulokuvan raikkaana ja kaukana ylituottamisen plastisesta sivumausta. Henrik Illikaisen laulu naukuu ja narisee tuttuun tapaan, ja vaikken 2015 sitä ostanutkaan, tuntuu se jo korvaamattomalta osalta bändin soundia.
Tapani Kansakin sen tiesi, että skaalan on oltava mieletön. Radiosoittojen Pusuttelemaan ja Kuka sillä aasilla ratsastaa väliin mahtuu sinisilmäisen ironian ja luomisen ilon koko spektri. Oma suosikkini on helposti sivuun jäävä balladi Menkat, joka hellii kertoja-Illikaisen tuntoja omasta inhottavuudesta tyttöystävän roolissa. Helsinki-Somero-akselin välille jää väliinputoamisen ihmettely, joka kuuluu levyn kantava teemana. Perhekuvan aiottu riipaisevaisuus on nätti ajatus, muttei syystä tai toisesta kosketa tunnereseptoreita.
Satiiri elämäntapauhriutujista on juuri sitä, mitä poliittinen rock kaipaa juuri nyt.
Paljon meuhkattu uho kiteytyy parhaiten sinkussa Suomi on poliisivaltio. Satiiri elämäntapauhriutujista on juuri sitä, mitä poliittinen rock kaipaa juuri nyt – ja hitto, miten komppi kulkee ilman ulkomusiikillisia huomioitakin. Tiisulla on kaikki ainekset kohota julkisen keskustelun narriksi jakamaan oman käden verbaalista oikeutta.
Poikkipuolista sanottavaa on paha keksiä, niin tasaisen vahva levy on. Pyöreät kahdeksan ja puoli tarttuvaa biisiä yhdestätoista on kova suoritus.
