Pitkätukkaisen The Magic Numbersin debyytti (2005) on edelleen lyömätön kesälevy. Nopeasti seuranneella Those The Brakes -kiekolla (2006) nelikko ei pystynyt aivan samaan. Parhaat biisit oli jo käytetty. Kolmannen albumin kanssa Stodartin ja Gannonin sisarukset eivät kiirehtineet, mutta silti se maistuu pettymykseltä.
The Runaway -albumilla The Magic Numbers on kaatanut kuppiinsa entistä enemmän sokeria ja hivuttanut äänikuvaansa ajallisesti hieman eteenpäin. Musiikista tulee oudolla tavalla mieleen se Bee Gees, jota kukaan ei muista. Siis 1960-luvun upeiden poplevyjen ja 1970-luvun diskomenestyksen välillä operoinut taitava, mutta väritön ryhmä.
Kahden työkumppanin rooli kuuluu The Runaway -levyllä selvästi. Viime syksynä kuolleen Robert Kirbyn jousisovitukset kannattelevat kehnompiakin biisejä. Sen sijaan Valgeir Sigurdssonin palkkaaminen tuottajaksi tuntuu virheeltä. Luen hänen syykseen, että useilla levyn kappaleilla ei tunnu tapahtuvan mitään, ne vaikuttavat vain staattisilta äänikerrostumilta.
On albumilla kuitenkin hetkensä. Once I Hadin pikkuinen kitarasoolo säkenöi ja Throwing My Heart hehkuu kuin mikäkin Fleetwood Macin radiohitti.
