MICK JAGGER: Goddess In The Doorway

Kun kuuluisan yhtyeen jäsen tekee soololevyn, potentiaalisen kuulijan ajatuskuplaan ilmestyy yleensä kysymysmerkki. Näin käy erityisesti Mick Jaggerin kohdalla, sillä kun Rolling Stones -nimen alla on julkaistu hyvinkin monimuotoista musiikkia, mikä loppujen lopuksi on soololevyn motiivi?
Oli niin tai näin, kumihuulen neljäs soolo on kuitenkin kelpo kiekko, joka puolustaa paikkaansa toisen pääpulterin sapattivapaaprojektina. Tavanomaisimmat kitarariffivetoiset palat on viisaasti rajattu pois, ja tuskinpa kilpailu Keith "Elävä Riffi" Richardsin saralla olisi kannattanutkaan. Siitä huolimatta monet biisit kulkevat komeasti ja hyvän tyylitajun puitteissa, tyylilajista toiseen. God Gave Me Everythingin pehmohevi ei tosin vakuuta, hiphop-vaikutteet toisaalla sen sijaan eivät säräytä korvaa mitenkään epäluontevina. Everybody Getting High kuuluu levyn kepeämpään osastoon, mutta biisi tarttuu ja kulkee kuin lappusilmäisen soittolistalaatijan unelma.
Joillakin raidoilla aistii raastavan rakkauden jälkiä, mikä ei tässä tapauksessa ole edes kovin suuri ihme. Avioerosta on Jaggerinkin tapauksessa syntynyt monia hyviä biisejä, viimeksi Some Girls -albumille vuonna 1978, mutta asiahan ei muuksi muutu, jos se kohdalle osuu. Jagger on pitkällä urallaan myös onnistunut luomaan itsestään kliseen, osin ehkä tietoisestikin. Dancing In The Starlightin alkurivejä on vaikea kuunnella hymyilemättä, sen verran mickjaggeria miehen venytykset ja painotukset niillä ovat. Vanhasta r & b:stä kumpuava Lucky Day kärsii eniten vääjäämättä mieleen nousevista Stones-vertauksista. Vaikka Jagger pääseekin väläyttämään kuulua harputteluaan, esitys jää hieman muodolliseksi.
Myöskään balladipuolella Jaggerin kyvyt eivät ole kaikonneet minnekään, vaan slovarit ovat levyn komeinta antia. Komeasti jousitettu Don´t Call Me Up on hieno tulkinta, samoin Too Far Gone. Tavaraa on raidoille ahdettu keskimääräistä enemmän, mutta homma pysyy silti kasassa. Levyn päättävällä seesteisellä Brand New Set Of Rulesilla pääosan esittäjä vakuuttaa pyhästi panevansa kaiken uusiksi ja kuulostaa niin vakuuttavalta, että häntä melkein uskoo.
Levyllä vierailee monia tähtinimiä (muun muassa Bono ja Wyclef Jean), mutta pääroolissa on koko ajan Mick Jagger. Goddess In The Doorway ei ole levy, jota tekijän pitäisi häpeillä. Kuten usein supertähtien kohdalla käy, se kärsii jonkin verran ison egon pakonomaisesta jokapaikanhöyläilystä. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, löytyyhän Mick Jaggerilta sentään aika lailla rahkeita.