Heti alkuun on myönnettävä, että evääni loppuvat alta aikayksikön The Coral Sean poetiikan analysoinnissa. Sellaista tässä tarvittaisiin, sillä kyseessä on erittäin omakohtainen, vuolassanainen ja kuvainnollisella tasolla liikkuva runoksi puettu requiem, jonka Smith julkaisi ensimmäisen kerran kirjana vuonna 1997 läheisen ystävänsä valokuvaaja Robert Mapplethorpen muistoa kunnioittaakseen. Livenä äänitettyä Smithin puhelaulua säestävät My Bloody Valentinesta tutun Kevin Shieldsin sähkökitaratekstuurit. Arvatenkin laulutulkinnoissa on latausta ja kitara soi tavalla, jota on mahdoton jäljitellä.
Keskenään samankaltaiset, pitkät ambientrunot käyvät kuitenkin jo alkumetreillä pitkäveteisiksi. Kappaleissa ei ole jäsenneltyjä rakenteita tai tehokkaita dynaamisia huippukohtia, joilla draamaa olisi voinut luoda huomattavasti tehokkaammin – improvisointi ei suinkaan aina paranna taiteellista laatua. Ja eikä se olisi haitannut, jos Smith olisi säveltänyt edes pari melodiaa tai hiukan laulanut. Tunnelma konserteissa on varmasti ollut huikea, mutta asiaan vihkiytymättömille kaksituntisen levyn kuuntelusta ei koidu suurtakaan iloa. Lieneekö se edes tarkoitus.