THE RAPTURE: Pieces Of The People We Love

Arvio julkaistu Soundissa 09/2006.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.
The Rapturen kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Echoes-albumi sai säkenöivän vastaanoton. 80-luvun brittiläistä postpunkia ja houserytmejä sekoitellut levy poimi yhden käden sormien verran tähtiä tässäkin lehdessä. Paitsi että kriitikot menivät polvilleen, saivat albumi ja varsinkin sitä edeltänyt House Of Jealous Lovers -single varsin monen yhtyeen kokeilemaan aiempaa rytmillisempää ja kulmikkaampaa otetta, eikä aina järin onnistuneesti. Näitä yhtyeitä on NMEn sivuilla sen jälkeen riittänyt.

Arvio

THE RAPTURE
Pieces Of The People We Love
Vertigo

The Rapturen kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Echoes-albumi sai säkenöivän vastaanoton. 80-luvun brittiläistä postpunkia ja houserytmejä sekoitellut levy poimi yhden käden sormien verran tähtiä tässäkin lehdessä. Paitsi että kriitikot menivät polvilleen, saivat albumi ja varsinkin sitä edeltänyt House Of Jealous Lovers -single varsin monen yhtyeen kokeilemaan aiempaa rytmillisempää ja kulmikkaampaa otetta, eikä aina järin onnistuneesti. Näitä yhtyeitä on NMEn sivuilla sen jälkeen riittänyt.

Kolme vuotta on melko pitkä aika levyjen välillä, jopa näinä aikoina, jolloin levy-yhtiöt lypsävät yhtä singleä kuukausitolkulla. Koskaan ei taideta palata aikaan, milloin yhtyeet julkaisivat parikin kokopitkää vuodessa ja keikkailivat samalla järjettömiä määriä. Millaisia mestariteoksia Rollarit, Beatlesit ja muut olisivat saaneetkaan aikaan tällaisilla aikatauluilla?! The Rapture vietti vuoden kiertueella, piti hetkisen lomaa ja alkoi sitten työstää uutta albumia.

Echoesin mallikkaasti tuottanut DFA-duo ei ole enää puikoissa. Nappeja ja nippeleitä vääntelevät nyt tämän hetken kuumat nimet Ewan Pearson, Paul Epworth ja Danger Mouse. Tuloksena on edelleen innokkaasti potkivaa groovea mutta pehmeämmällä ja popimmalla otteella kuin aiemmin. Edeltäjän aggressiivista sointia on tasoiteltu paljon. Haitsu haukkaa kuitenkin yhä ahnaasti ilmaa, kitarat nakuttavat riisuttuja kuvioita ja kaikkea vie eteenpäin ja sitoo yhteen tiukat bassorytmit.

Välillä jumitetaan ehkä liiankin monotonisesti yhden riffin ja vähänuottisen hokeman varassa. Ensimmäinen single, hieno Get Myself Into It, on vaarassa vajota tähän suohon mutta raikas kasarihenkinen puhallinosuus pelastaa kaiken. First Gear kuulostaa siltä kuin parin vuoden takainen Primal Scream versioisi vanhaa Talking Headsia ja aloitusraita Don Gon Do It täyttää varmasti tanssilattiat Helsingistä New Yorkiin. Lisäsävyjä levylle loihditaan 60-luvun psykedeliahenkisillä paloilla ja hurjasti rymistelevällä Down For So Longilla. Hieman pettynyt olo kokonaisuudesta silti jää. Kaikki raidat eivät pidä otteessaan loppuun asti. Eivät menneet sukat makkaralle ihan nilkkoihin saakka.