Helvetillinen, maata vavahduttava voimalataus purkautuu tasaisena virtana läpi Sotajumalan kolmannen albumin. Kuolemanpalvelus hyökyy orgaanisena, lanaavana kokonaisuutena voiman tulviessa biiseistä, soittotavasta, asenteesta ja riittävän paksuista soundeista. Nykyään yleinen kaikki kanavat täysille -lobotomia sivuutetaan täysin. Tällaisten levyjen toivossa Floridassa ruvettiin murisemaan kaksi vuosikymmentä sitten.
Kuolemanpalvelus on moderni päivitys teknisestä jenkkideathistä jopa umpiteknisine ratkaisuineen. Kitarakoukut on pohdittu ja toteutettu mielekkäämmin kuin aiemmin, sillä yksinkertaisen oloiset riffintyngät johdattelevat tekniikkalabyrinttiin, josta ei ole paluuta edes nimibiisin marssirummun päristessä.
Sotajumalan levyjen kehityskaari on melkoinen ja lopputulema näkyy Kuolemanpalveluksen idearikkautena. Tämä on mietityin ja musiikillisesti perustelluin tuotos bändin historiassa. Biisit ovat rautamöhkäleitä, mutta tapahtumia on valtavasti: kuuntele hetki rumpuja ja variaation määrä pamahtaa silmille.
Silti tämä on nimenomaan kitaralevy, mikä käy saavutuksesta brutaalille death-albumille. Levyllä ei ole kuin yksi kyseenalainen ratkaisu – vanhempaa Sotajumalaa edustavan Syvyydessä-biisin sijoittaminen kärkeen, tai albumille yleensäkään. Alku tahmoo, ja homma käynnistyy vasta Paratiisin kutsulla, josta lähtien viriilimpi materiaali jyllää.
Milloin viimeksi ilmestyi näin vaikuttava tekninen death-albumi? Kuka sen teki? Ei muistu mieleen.