Menneisyys on aina pahasta, mutta loistava menneisyys on helvetistä. Mitä Scott Kannbergin kaltainen mies, jolla oli harvinainen kunnia olla mukana laatimassa 1990-lukua voimallisimmin määritelleitä rock-levyjä, on tehnyt ajan jätettyä Pavementista? Hän on muistanut meitä kahdella Preston School Of Industry -julkaisulla, joissa ei valitettavasti ole mitään muistamisen arvoista: ne heilahtelivat syklisesti yhdentekevän ja tylsän välillä siinä määrin, että Date w/ IKEAn kaltaisia takavuosien täysosumia rohkenee epäillä onnenkantamoisiksi.
Preston-levyjen jalostusasteessa ja raa’assa potentiaalissa riittää toivomisen varaa, enkä tiedä, onko kohtalon vai Stephen Malkmusin ivaa, että Kannberg on edennyt johdonmukaisesti yhtyeen All This Sounds Gas -debyytin (2001) hapuilevista johdannaisista Monsoon-albumin (2004) valmistellumman esityksen kautta vielä pidempään kypsyteltyyn The Real Feeliin saamatta aikaan juuri minkäänlaista reaktiota. Materiaali on vahvistunut matkan varrella, mutta etäinen ironia ja umpimähkäinen, tapaileva esitystapa ovat tiessään, mutta niin on Pavementin parhaita hetkiä leimannut asenteellinen apatiakin puhumattakaan kuin sattumalta tyylikkäästi repsottavasta sovituksesta. Jäljelle jää hyllystä otettu country-väritteinen jokamiehen pop, jonka pysähtyneisyys jää toiseksi ainoastaan Kannbergin verettömälle läsnäololle.