STEREOLAB: Sound-Dust

Stereolabin ensimmäinen julkaisu oli Super 45, neljän kappaleen 10-tuumainen vinyyli. Siitä on jo kymmenen vuotta! Ensimmäinen varsinainen levy, Switched On Stereolab, ilmestyi 1992 ja tämän jälkeen albumeja on tullut melko tasaisesti vuoden välein. Tim Ganen ja Laetitia Sadierin ympärille muodostunut yhtye on trendeistä piittamatta kulkenut vakaasti omia polkujaan alkuaikojen upeasta parin soinnun surinapopista kokeelliseen loungeen, noin karkeasti pelkistäen. Stereolab kuitenkin juuttui 90-luvun puolenvälin paikkeilla sen hetkiseen äänimaisemaansa ja julkaisi tämän jälkeen käytännössä melkein saman levyn aina uudestaan. Entä nyt kun vuorossa on Sound-Dust?
Levyn yleisilme on hieman edeltäjiään helpommin lähestyttävä ja ilmavampi. Mukana on kepeitä poplauluja, countrysävytteisiä raitoja ja myös minimalistista äänimaalailua. Vaikka sovitukset hyödyntävät laajaa soitinarsenaalia, levy on täynnä erilaisia koskettimia, puhaltimia ja lyömäsoittimia, ei kokonaisuus tunnu tukkoiselta. Erittäin tyylikästä.
Captain Easychord valloittaa nykivällä rytmillään. Kappaleiden rakenteita onkin rikottu paljon yllättävillä rytminvaihdoksilla. Double Rocker muuttuu puolivälissä hiljaisista harmonioista rullaavaksi funkiksi. Nothing To Do With Me tuntisi olonsa kotoisaksi Beckin levyillä. Laetitia ja Mary Hansen jatkavat Stereolabin iloista tuplalauluperinnettä, poimuilevia melodioita ranskaksi ja englanniksi. Paikoitellen Laetitia onnistuu kuulostamaan Nicolta, mikä ei ole ikinä huono asia.
Levy palkitsee useammat soittokerrat auliisti. Parin viikon päästä tästä pitää varmaankin enemmän. Kappaleiden kestot ovat pääasiassa yli viittä minuuttia ja joissain tapauksissa kestoa olisi voinut hieman lyhentää. Melko samaltahan tämä kuulostaa kuin edelliset levytkin eli aika mainiolta. Onko se tarpeeksi? Täytyykö Stereolabin muuttua ollaakseen (vielä) kiinnostava? Eikö sen pitäisi riittää, että joku tekee vuodesta toiseen näinkin hienoa musiikkia?