Ystävänpäivänä kymmenen vuotta sitten Los Angelesissa perustetun Warpaintin virhestarttinen Intro johdattaa kvartetin kakkosalbumin kohti levyn omalaatuista tunnelmaa. Ystävättäret myöntävät useimpien Warpaintin biisien syntyneen lähinnä jammailusta ja sen myös kuulee. Jenny Lee Lindbergin basson ja Stella Mozgawan rumpujen kuminauhamaisen joustavat rytmit vievät toistuvasti päähuomion paikoin Cocteau Twinsin Elizabeth Fraserin eteerisyyttä lähestyen laulavalta Emily Kokalilta ja hillitysti kitaroivalta Theresa Waymanilta. Samalla kappaleiden lähes mantrainen groove hämärtää perinteistä säkeistö-kertosäe-rakennetta.
Syntsaisilla pulsseilla ja loopeilla hälyvapaata soundiaan täydentävä Warpaint luo levylleen pehmeän upottavan äänimaiseman. Verkkaisiin ja hetkittäin kuin The Slitsiä päivittäviin rytmeihin on helppo vajota. Ripeyteen nelikko sortuu vasta albumin puolivälin tuolla puolella. Disco//veryn vastustamattoman imuisen basson syvä syke tuntuu periytyvän PILin Metal Boxin kruunanneelta Jah Wobblelta. Biggyn yksinkertainen syntsakuvio kulkee horjumatta läpi koko biisin.
Warpaintin kiehtovaan persoonallisuuteen kuuluu, että jotain muuta bändiä vauhtiin innostaen nimetty Drive etenee nyt hädin tuskin ykkösvaihteella.
