Watain on pitkään ollut yksi blackmetal-piirien kuumimmista puheenaiheista. Siinä missä yhtye uransa alkutaipaleella nautti lähes varauksetonta kunnioitusta, alkoi moni viimeistään Lawless Darknessin (2010) aikoihin suhtautua sen tekemisiin kriittisemmin. Itse puheenaihe ei toki ollut täysin tuulesta temmattu, olihan Watain itsevarmasti nousemassa 2000-luvun suurimmaksi blackmetal-bändiksi.
Watainin visio siitä, mihin Lawless Darknessin jälkeen jatketaan, ei kuuntelijalle sellaisenaan välity. The Wild Hunt jää intensiivisen tutustumisjakson jälkeen edeltäjäänsä hahmottomammaksi. Muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta (Black Flames March, Outlaw) tuntuu kuin yhtye olisi unohtanut ilmeisimmät vahvuutensa. Musiikillisista ratkaisuista puuttuu se uhmakkuus, joka aikoinaan nosti Watainin sille varattuun asemaan, eivätkä ne muutamat Dissection-pastissitkaan kuulosta juuri Dissection-pastisseja kummemmalta. Enkä sano, etteikö Watain saisi tehdä balladia (They Rode On), sen pitäisi vain kyetä tekemään hyvä sellainen.
Hitaasti vyöryvä nimikappale The Wild Hunt on paitsi ehein yksittäinen teos, myös oletettujen uusiutumispyrkimysten kannalta oleellinen luku. Tässä seurassa se kuitenkin jää, toisin kuin edellislevyn eepos Waters Of Ain, harmillisen yksin.
