Suomen taitavimpiin kitaristeihin kuuluva Timo Kämäräinen valmistautuu uuden sooloalbuminsa julkaisuun. Kämäräisen Laulu pelastaa -levy julkaistaan 28. marraskuuta, ja sitä myöten muusikko on isosti esillä myös Soundin 10/25 sivuilla. Pitkässä haastattelussa 46-vuotias Kämäräinen kertaa uransa kulkua lapsuusvuosiensa maaseutupitäjistä suomalaisen musiikkikentän eturiviin. Matkalle on mahtunut muun muassa pestit Ismo Alangon ja Olavi Uusivirran yhtyeissä sekä monenlaisia omia projekteja.
Yksi tällainen projekti oli vuonna 2015 organisoitu 100 Guitars from Hel, jossa Alexi Laiho marssitti Helsingin Senaatintorille sata kitaristia Laihon tekemää sävellystä esittämään. Kämäräinen kertoo jutussa arvostaneensa Bodom-kipparia jo nuoruusvuosinaan, ja eeppinen kitarateos jätti miehestä hyvät muistot. Lue alempaa lyhyt katkelma pidemmästä artikkelista, loput voit tarkastaa sitten lehdestä.
Timo Kämäräinen nähdään levynjulkaisukeikalla Helsingin Musiikkitalossa 29. marraskuuta. Konsertin vierailijakaarti on mittava: Pepe Willberg, Linda Fredriksson, Mirella, Olavi Uusivirta, Risto, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja mitä näitä nyt on. Liput tapahtumaan maksavat alkaen 33 euroa, ennakkomyynnin hoitaa esimerkiksi Musiikitalon lippukauppa.
Laulu pelastaa -albumilta löytyy kappale nimeltä Lasse. Kertooko se oikeasti niistä ajoista, kun aloit tutustua rockmusiikkiin?
– Se on omakohtainen biisi. Lasse oli vähän vanhempi kaveri, jolla oli rokkihommat, niin kuunteleminen kuin soittaminenkin, aika hyvin hallussa. Lasse myös piti puoliani, kun en itse oikein osannut. Oltiin muutettu pikkukylään muualta ja olin herkkä pikkupoika kahden äidin perheestä – vanhempieni erottua äitini aloitti suhteen toisen naisen kanssa, mikä saattoi aiheuttaa ennakkoluuloja. Eikä toki unohdeta, että törmäsin Lassen ansiosta Kissiin, josta tuli suosikkiyhtyeeni. Myös Dingo oli mahtava, vaikka sitä pitikin kuunnella vähän salaa.
Oliko Ace Frehleyn kuolema kova isku?
– Uutinen veti mielen matalaksi. Spaceman oli coolein Kissin jätkä. Kovimpia Acen juttuja oli The Best of Solo Albums -levyn avausraita New York Groove. Se räjäytti oman pottini aikoinaan ihan täysin.
– Kissin jälkeen aloin innostua vieläkin vanhemmasta musasta. Yhden kerran televisiossa mainostettiin Roy Orbisonin kokoelmaa, ja You Got It – ”anything you want, you got it” – kolahti kovaa. Mikä ääni, mikä karisma! Sitten löysin äidin hyllystä The Beatlesin levyn, ja taas se oli menoa. Mainittakoon monipuolisuuden nimissä myös Raptori, jonka Moe!-albumi on edelleen hyvässä muistissa. Sen innoittamana tehtiin myös koulunäytelmä, jossa räpättiin suomeksi.
– Jos taas soittamisesta puhutaan, innoittavimman iskun tarjoili Jimi Hendrix. Kun näin tallenteen Jimin Woodstockin-keikasta, mikään ei ollut entisellään. Äimistelin suu auki, että miten ihmeessä kitarasta voi tulla tuollaisia ääniä. Samaan aikaan oma soittohomma lähti käsistä. Tajusin kristallinkirkkaasti, että tämä on se juttu, mitä haluan tehdä.
– Hendrixin lisäksi on pakko mainita Led Zeppelin. Kun aloin kuunnella niiden debyyttiä, Good Times, Bad Timesin groove, energia ja rumpufillit räjäyttivät mielen. Ylipäänsä on sanottava, että monet mahtavat löydöt sekoittivat pääni tuolloin ihan täysin ja aloin ahmia musaa yhä monipuolisemmin. Progea, jazzia, grungea, heviä, ihan kaikkea.
Sinua ei tunneta raskaan musiikin tulkitsijana. Soitit kuitenkin nuorella iällä painavampaakin kamaa?
– Varhaisin yhtyeeni, sellainen missä oli esimerkiksi oikeat rummut, oli nimenomaan metallibändi. Yksi parin kilometrin päässä asunut kaveri löi kasetin kouraan ja käski opetella sille taltioidut biisit. Treenasin, ja sitten soitettiin Metallicaa, Megadethiä, Slayeriä, Sepulturaa ja Morbid Angeliä. Oma hevivaiheeni jäi lyhyeksi, mutta tsekkasin toki myöhemmin esimerkiksi Yngwie Malmsteenin juttuja.
– Aiheeseen liittyen soitin 2000-luvun alkupuolella Mika Järvisen kipparoimassa bändissä ja meillä oli keikka Sweden Rock Festivalilla. Läheinen ystäväni Lauri Porra toimi yhtyeen basistina ja alkoi avata minulle modernin heviskenen saloja. Katsottiin esimerkiksi Slayerin keikkaa ja Lauri selosti tapahtumia. ”Seuraavaksi tulee moshpart” ja niin edelleen. Myös Children of Bodom soitti festareilla kovan keikan, ja aloin treenata jo hotellilla yhtä Alexin sooloa.
Mitä mieleesi nousee, kun muistelet Alexi Laihoa?
– Alexi oli mieletön kitaristi, eikä häntä turhaan äänestetty maailman parhaaksi. Myöhemmin pääsin toteamaan läheltä, että hän teki kaiken täysillä ja suurella sydämellä. Vuonna 2015 kävi niin, että Alexi pyysi minut yhdeksi musiikilliseksi ryhmänjohtajaksi 100 Guitars from Hel -teokseensa. Kysehän oli siitä, että Helsingin Senaatintorilla nähtiin sata kitaristia eri puolilta maailmaa tulkitsemassa Alexin sävellystä. Se kunnioituksen määrä, jota mukana olleet muusikot osoittivat maestrolle, oli ihan uskomatonta.
– Keikkaan liittyi myös sellainen hauska juttu, että Alexi oli hoitanut minulle keikkapäivän aamuksi limusiinikyydin. Asuin silloin Vantaan Martinlaaksossa, eikä siellä käy välttämättä kovin usein niin, että muusikonrenttu haetaan duuniin limusiinilla!