Soundin 3/26 kannessa komeilee pari viikkoa sitten uuden Itken jos mua huvittaa -albumin julkaissut Maustetytöt. Cathrarina Herlinin toimittamassa haastattelussa Anna ja Kaisa Karjalainen kertovat muun muassa yllättävästä menestyksestään ulkomailla, keikkailemisen hankaluuksista sekä siitä, miten nykyisen musiikkimaailman somekeskeisyys ei sisaruksia oikein miellytä. ”Lapsuudenkodissamme ei hymyilty. Se on periytynyt vanhemmillemme heidän vanhemmiltaan, eikä hymyily ole siksi ollut meillekään luontaista”, Karjalaiset kertovat, ja osaksi tämän takia sosiaalisen median aurinkoisten lomakuvien valtameri tuntuu jokseenkin vieraalta. Toisaalta positiivinen palaute ilahduttaa aina. Lue katkelma pidemmästä haastattelusta alempaa, paljon lisää löytyy lehdestä!
Livetilanteiden lisäksi Maustetytöt jakaa yleisölle kuulumisiaan muun muassa Instagramissa. Postaukset tehdään vuorotellen. Molemmat inhoavat niiden tekemistä, Anna sanoo.
– Siitä on aina ihan hirveät paineet, kun ei ole mitään sanottavaa. Mua suorastaan ahdistaa se, että pitäisi taas kertoa ihmisille jotain syvältä mun sisimmästä.
Kuvien alle kertyy paljon sydämiä ja ihailevia kommentteja, mutta Anna sanoo huomaavansa niiden seasta vain kriittiset ja tyytymättömät vastaukset.
– Jos postataan tulevista keikoista, kysellään, että miksi ette soita Vaasassa ja miksi ei taaskaan Lahteen. Tai sitten sanotaan, että miksi hymyilette, onpas positiivista, menee maku.
Kaisakin sanoo kokeneensa asian niin, että kaikkien muiden postaukset saavat enemmän tykkäyksiä kuin heidän. Toisaalta esimerkiksi Facebookissa tulee paljon hyvää palautetta, ja siellä kohdeyleisöä on vielä enemmän kuin Instagramissa.
– Kun ollaan tällaisella alalla, missä tehdään luovaa työtä ja mihin liittyy epävarmuutta, kaikki kannustus lisää positiivista mielialaa, Kaisa sanoo.
Varsinkin alkuaikoina Maustetytöt profiloitui vahvasti juuri totisten ilmeiden ja vähäeleisen ulosannin kautta. Imago ei kuitenkaan ole lainkaan niin suunniteltu kuin miltä ulospäin vaikuttaa, Anna sanoo. Ilmeettömyys on johtunut paljon enemmän olosuhteista kuin strategisista päätöksistä.
– Uran alussa olimme kymmenen vuotta nuorempia ja aika ahdistuneita. Julkisuudessa oleminen oli uutta, se pelotti ja jännitti, Anna sanoo. – En tosin väitä, että olisin vieläkään mikään positiivisuuden perikuva.
Kaisa nostaa esiin siskosten perheolosuhteet, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millaiseen sosiaaliseen olemiseen he kasvaessaan tottuivat.
– Lapsuudenkodissamme ei hymyilty. Se on periytynyt vanhemmillemme heidän vanhemmiltaan, eikä hymyily ole siksi ollut meillekään luontaista. Ennen Maustetyttöjä en edes tiennyt, että hymyilen epätyypillisen vähän. Läheisiltä on tullut vasta aikuisiällä palautetta, että mun hymyilemättömyys voi olla heille outoa tai raskasta, koska on vaikuttanut siltä, että mulla on paha mieli.
Kaisa on tietoisesti opetellut näyttämään tunteitaan tilanteissa, joissa hänellä on hauskaa tai hyvä mieli. Aiemmin hänestä on tuntunut oudolta hymyillä esimerkiksi kuvissa ilman, että siihen on selkeää aihetta.
– Luin vähän aikaa sitten jostain, että Neuvostoliitossa pidettiin mielenvikaisena, jos käveli kadulla hymyillen ilman näkyvää syytä. Mulla oli ehkä vähän samanlainen ajatus, että en kai mä nyt turhaan hymyile. Mitä järkeä siinä olisi.
– Niin, tai näyttävätkö muutkaan voimakkaita tunteita sellaisten ihmisten keskuudessa, joita eivät tunne tai joiden seurassa eivät koe oloaan turvalliseksi, Anna sanoo. – Mun mielestä se on ihan ymmärrettävää, että ei välttämättä ole niin ilmeikäs tai reaktiivinen.
Toisaalta kumpikaan ei halua jäädä imagonsa vangiksi eikä suostu olemaan hymyilemättä vain siksi, että joku fani sitä pyytää.
– Kyllä mä saan kehittyä ja muuttua, ja ilmaista itseäni haluamallani tavalla, Anna sanoo.
– Joskus, kun olen ollut myymässä paitoja väsyneenä keikan jälkeen ja joku on tullut pyytämään yhteiskuvaa, jossa ei saisi hymyillä, olen hymyillyt ihan tahallani, Kaisa sanoo. – Jos olen huonolla tuulella, en halua miellyttää siinä ketään.