Kotimaisen hevitutkimuksen pioneeri, filosofian tohtori Esa Lilja vahvistaa sen, minkä monet ovat vuosien varrella epäilemättä panneet merkille: hevimusiikki ja -kulttuuri ovat Suomessa sosiaalisesti täysin hyväksyttyjä ajanviettotapoja. Täällä metallisen musiikin auvolassa onkin kovin helppo unohtaa, että tilanne ei ole aina automaattisesti sama muualla maailmassa. Tämä hyväksyntä on Liljan mielestä myös keskeinen syy sille, miksi hevin tutkimus voidaan laskea osaksi valtavirtaa niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa.
Vaikka lukuisat suomalaiset hevibändit ovat niittäneet menestystä maailmalla jo vuosien ajan monien mielissä suomalaista kulttuuri-identiteettiä heijastelevalla säveltaiteellaan, Liljan mielestä kotimainen hevi on aina ollut tyyliltään kansainvälistä. ”Kansalliset piirteet liittynevät ennemminkin ulko- tai paremmin ilmaistuna paramusiikillisiin piirteisiin kuten lyriikoiden mytologiaviittauksiin ja yleiseen imagoon. Tunnettu esimerkki on myös Amorphis, jonka lyriikat vilisevät viitteitä kansalliseepos Kalevalaan”, mies toteaa.
Vaikka hevi ja sen yleisö onkin kansainvälistä, Liljan mielestä mitään yhtenäistä heviarvomaailmaa ei ole olemassakaan. ”Varsinkin me keski-ikäiset hevistit olemme yhtä eklektinen joukko kuin keski-ikäiset yleensä”, Lilja sanoo, mutta löytää hetken miettimisen jälkeen yhden mahdollisen yhdistävän tekijän. ”Ehkä se on mieltymys säröisiin kitarasoundeihin ja tietynlaiseen paatoksellisuuteen. Joku tosin saattaa olla tästäkin eri mieltä.”
Lilja, jonka tutkimusalaa ovat hevin ja muunkin musiikin soinnut ja melodiat sekä niiden yhdistelytavat, laskeekin musiikkitieteilijänä tärkeimmäksi löydöksekseen juuri kitarasoundeihin liittyvän havainnon.
”Tärkein löydökseni on, että kitarasärön vuoksi kaikki hevissä käytetyt soinnut sisältävät suuren terssin. Toisin sanoen kaikki soinnut ovat akustisessa mielessä duurisointuja, ja soittaja ei pysty itse vaikuttamaan tähän”, mies paljastaa. ”Toisin kuin usein sanotaan, duuri ei ole ’iloinen’ eikä molli ’surullinen’ sointu. On huvittavaa ajatella, että vaikka ihminen haluaisi tehdä kuinka synkeää metallia tahansa, hän käyttää kuitenkin väistämättä duurisointuja.”
Salaisuus suomalaisen metallisoundin omaperäisyyden takaa löytyy puolestaan tohtorin mukaan innovatiivisesta kyvystä yhdistellä eri vaikutteita ja tyylilajeja. Suomalaiset synkät tarinat ja melankolia iskevät yleisöön, ja samoja stereotypioita toistetaan usein. Akatemiatutkija Toni-Matti Karjalainen on tutkinut suomalaiseen heviin liittyviä mielikuvia enemmänkin.