Onko sellainen yhtye kuin Pambikallio tuttu? Jos ei ole, kannattaa ottaa haltuun. Lauri Kallion ja Pauliina Koivusaaren luotsaama dance-, pop- ja alternative -sävyjä musiikissaan viljelevä kokoonpano julkaisi hiljattain kolmannen levynsä nimeltä Hydrephos, ja Aki Nuopponen jututti kaksikkoa Soundiin 2/26. Artikkelissa puhutaan paitsi yhteen omasta musiikista myös hieman tekoälyteknisistä asioista – tämä teknologinen edistysaskel kun ymmärrettävästi puhuttaa myös musiikin tekijöiden keskuudessa. Lue katkelma pidemmästä haastattelusta alempaa ja loput lehdestä.
Lue myös: Soundi 2/26: Kuumaa, Ismo Alanko, Converge, Michael Monroe, Malla, Attila Csihar…
Pambikallion ”kolmonen” eli Hydrephos on salamyhkäinen albumi. Sen unenomainen tunnelma ei edusta ihan poppia eikä dancea, mutta jostain sen uumenista löytyy vangitseva poljento, joka ei päästä otteestaan.
– Jos jotain verrokkia kaipaa, on varmaan mentävä niin pitkälle taaksepäin kuin Inner City -bändiin. Se meidän ”dance” on vielä retrompaa kuin edes ysäridance, Koivusaari nauraa.
– Mulle käy aina niin, että kun luulen tykkääväni jostain uudesta, se on tyyliin 50 vuotta vanhaa, Kallio jatkaa.
– Mä teen musiikkia tosi intuitiivisesti. Nyt tuntui siltä, että tunnelma saa olla elektronisempaa, ja se tapahtui ihan itsestään. Mukaan tuli kaikuja jutuista, joita oon kuunnellut kauan sitten. Jossain kohtaa meidän liverumpali Teemu [Mustonen] ihmetteli, että hei, tästähän tulee mieleen tosi vanha Röyksopp.
Kallio myöntää, että mainitun Melody A.M. -albumi (2001) soi paljon. Siis neljännesvuosisata sitten.
– En ollut huomannut yhteyttä edes Hydrephosin valmistuttua, mutta heti kun Teemu tuon tokaisi, tajusin, että sehän on ihan oikeassa. Sitten tajusin myös, ettei kukaan muu tee ihan tällaista musaa juuri nyt.
Sanottu saa Koivusaaren iloitsemaan, että aina kun Pambikallio edes kuvittelee olevansa matkalla johonkin tiettyyn suuntaan, lopputulos on jotain ihan muuta.
– Nytkin me ajateltiin, että tämä levy olisi tosi paljon popimpi ja suoraviivaisempi ja tarttuvampi, siis ihan sellaisella radiokelvolla tavalla, mutta eihän siitä tullut lopulta yhtään sellaista. Ei meillä ole tähän musaan mitään valtaa.
– Yleensä parasta Pambikalliota on se musa, jossa kontrolli on kadonnut, ja juuri tässä Hydprephos onnistui erityisen hyvin. Tämä musa tuli alitajunnasta, ja ehkä siksi se vetoaakin alitajuntaan.
Kallio toteaa olevansa jopa vähän allerginen ajatukselle, että levyä tai soundeja haettaisiin referenssien kautta.
– Jos säveltää johonkin sääntöön, luomisen taika alkaa väistyä teollisen muotoilun tieltä. Mä en halua, että säveltäminen on kuin sudokun ratkaisemista. En millään usko, että samastuttavinta musiikkia voidaan tehdä tuolla tavalla.
Kallio löytää varsin kiinnostavan näkökulman jatkuvana puheenaiheena pysyttelevään tekoälyyn.
– Mä luulen, että tekoäly menee musan suhteen aika piankin niin pitkälle, että me tullaan kuulemaan, mitä äärimmilleen viety, mahdollisimman kaavamainen ja teollinen musiikki voi olla, mutta… Tästä voi hyvin seurata se, että inhimilliselle tekijälle ja irrottelulle on tilausta enemmän kuin koskaan ennen.