Eilisessä kommentissaan Teppo Vapaus haastoi rocktoimittajat kirjoittamaan pelottomampaa ja addiktoivampaa tekstiä. Tänään hän jatkaa suomalaisen rocklehdistön nykytilan ja tulevaisuuden pohtimista.
I. Johdanto
Uhanalaisen asemansa tähden suomalainen rocklehti on juuri nyt ohikiitävän hetken ajan kuuma peruna. No, lämpöinen ainaskin. Se on hyvä. Sentään keskustelemme ja etsimme ratkaisuja rockjournalismin kulttuurin kehittämiseksi. Jokainen äänenpaino on tarpeellinen ja tervetullut.
Kuinka voisimme palauttaa musiikkijournalismiin säkenöivän innon, voiman ja koukuttavuuden.
Keskustelussa suomalaisista musiikkilehdistä on aika ennen Janne Flinkkilän avointa kirjettä Rumballe ja sen lukijoille, ja aika sen jälkeen. Janne sanoi kaiken, ja vähän enemmän. Jannen intohimoisen, karuja faktoja paljastavan ja ilmaiseksi Rumban tulevaisuutta innovoivan tekstin voi lukea täältä.
Valmistelin tätä tekstiä ennen kuin Janne teki julkaisullaan suuren osan kirjoittamastani turhaksi.
Haluan kuitenkin käyttää puheenvuoron Suomen arvokkaimman ja perinteikkäimmän musiikkilehti-brändin Soundin puolesta, ja esittää oman yksinkertaisen visioni siitä, kuinka voisimme palauttaa musiikkijournalismiin säkenöivän innon, voiman ja koukuttavuuden. Paljastan myös käytännön esimerkkien kautta erään konkreettisen syyn sille, mistä rocktekstien harmaantuminen johtuu: toimittajien holhouksesta ja ohjaamisesta lehden kalkkeutuneen linjan toteuttamiseen.
II. Rocklehti on pidettävä elossa
Muistatteko mikä itku syntyi, kun Suosikki kuoli, vaikka se oli ollut jo muutaman vuoden ajan sekava ja epäkiinnostava lehti, joka oli menettänyt otteensa popin ja rockin kentästä? Surua on ollut ilmoilla myös nyt, kun Rumban on kerrottu ilmestyvän ensi vuonna vain viisi kertaa. Ehkä huolestuttavampaa on kuitenkin se, että surua on ilmaistu aika vähän! Se vihjaa syystä tapahtuneen taustalla: Rumba ei ole onnistunut olemaan riittävän kiinnostava lehti. Asian omakseen kokevat Rumba-diggarit ovat vähissä.
Rocklehdillä ei ole varaa ylenkatsoa niiden artistien faneja, joiden nimillä ja kasvoilla lehtiä myydään
Soundille on luvattu nykyinen ilmestymistahti (11 lehteä) myös sen 40-vuotisjuhlavuodeksi 2015, mutta tulevaisuus ei ole turvattu. Me kuolemme, jos emme tee jotain kuolematonta.
On aika ryhtyä toimiin. Suomalainen rocklehti on pidettävä elossa. Se vaatii kirjoittamisen laadun palauttamista kultavuosien tasolle, ja vielä jotain uutta ja omaa päälle. Vain sisällön elvytys mahdollistaa tilaajamäärien ja talouden elpymisen. Tein eilen yksinkertaisen ehdotuksen ja kollegoille osoitetun haasteen tekstilläni Rock-kirjoittamisen vallankumous.
Ensimmäisenä tekstiä kommentoi Fanitytön unelmia -blogia kirjoittava musiikkifani. Fanityttö ilmaisi blogissaan rock-kirjoittamisen ydinongelman nasevasti: ”Liian monta kertaa olen ostanut lehden kansikuvan perusteella, koska idolini naama on ollut siinä, ja joutunut pettymään: ei mitään uutta.” Hän kiteyttää osuvasti myös yksinkertaisen totuuden siitä, minkä tarjoamisesta faneille meidän kirjoittajien tulisi tuntea vastuuta: ”Mikä meille krantuille fanitytöille tai -pojille sitten kelpaisi? Vastaus: Kaikki. Mahdollisimman paljon eikä mikään yksityiskohta ole tarpeeton.”
Vallitsevassa tilanteessa rocklehdillä ei ole varaa ylenkatsoa niiden artistien faneja, joiden nimillä ja kasvoilla lehtiä myydään.
III. Miksi rocktekstit ovat tylsiä?
Palataan debatin alkulähteille.
The Voice -radiokanavan musiikkipäällikkö, Soundin Digi-palstaakin kirjoittava Jussi Mäntysaari teki nettiblogissaan ansiokkaan keskustelunavauksen otsikolla Suomalaisesta musiikkimediasta puuttuu innostus. Hän toivoi Rumbalta, Soundilta ja Suelta vahvempaa hehkutusmentaliteettia niiden bändien kohdalla, jotka lehdet ovat valinneet ”meidän sakkiin”. Eli jos ollaan valmiita vastustamaan kaikkea tylsää massamusiikkia esimerkkinä käytetyn Rumban tavoin, pitäisi sitten myös kusta hunajaa omien suosikkien puolesta, kuten Jussi ilmaisee.
Rocklehti on elänyt sen aikaa, että säännöt ja tottumukset – kaavat – ovat osaltaan myrkyttäneet sen
Suomalaisen musiikkibisneskentän virallinen vastarannan kiiski, Rocktoimittajan päiväkirja -blogissaan hanakasti epäkohtiin tarttuva Nalle Österman nokitti Mäntysaaren otsikon omalla Suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut -kirjoituksellaan. Jussin tekstin tavoin sekään ei ollut yksioikoinen purkaus, vaan monipuolisesti musalehdistön tilaa ja sen tämänpäiväisen puisevuuden syitä tutkiva pohdinta. Lopuksi Nalle ilmiantoi kauneimman päiväunensa: ”– jos sieltä bittiverkkojen syövereistä löytyy joku rahamies, joka haluaa lähteä rahoittamaan suomalaisen musiikkijournalismin tulevaisuutta ja seuraavaa menestystarinaa, ei muuta kuin yhteydenottoa tännepäin.”
Rahamiehet eivät huutele rocktoimittajien perään Suomessa vuonna 2014, ja sen Nalle kyllä tietää.
Alan matalimmat palkkiot eivät myöskään houkuttele kirjoittajia rocklehtiin. Lisäksi vaikuttaa ilmeiseltä, että Suomen rocklehdissä esimerkiksi Östermanin kaltainen provokaattori ei ole voinut toteuttaa itseään sensuroimattomasti. Omassa blogissaan hän ei ansaitse rahaa ollenkaan, mutta kritisoi intohimoisesti suomalaista musiikkikenttää pitkillä ja analyyttisillä teksteillään. Parasta on kuitenkin tämä: Nalle ei ole pysähtynyt pelkän kritiikin polulle, vaikka siltä on jonkin aikaa vaikuttanutkin. Uudessa Rumbassa on Nallen kansijuttu Atomirotasta. Kannattaa ostaa lehti ja lukea! Minä ainakin teen niin.
Nallen mainitusta blogitekstistä nousee esiin eräs loistavasti aseteltu kysymys: ”Miksi musiikista halutaan Suomessa kirjoittaa niin pehmeästi, ympäripyöreästi ja epäkiinnostavasti?”
Yleisellä tasolla syy on tämä: Rock’n’roll on sen verran vanha ilmiö, että rockissa on jo säännöt. Myös rocklehti on elänyt sen aikaa, että säännöt ja tottumukset – kaavat – ovat osaltaan myrkyttäneet sen. Olen kohdannut tämän työssäni. Siirrytään siis hetkeksi käytännön paljastusten tasolle.
Kun halusin kirjoittaa mielestäni fiksusta, lahjakkaasta ja kiinnostavasta Sannista Soundiin ennen hänen ensimmäistä julkaisuaan, se kiellettiin, koska Sannin musa koettiin ”päälleliimatuksi ja jälkijättöiseksi”. Okei, kaikki eivät siitä varmasti pidä, mutta ilmiöiden ennenaikaisen aistimisen tulisi olla jokaisen musiikkitoimittajan pyrkimys. Suomirock-yhtye Tiisun sain kyllä nostaa hyvissä ajoin framille, sopiihan se perinteikkään tamperelaisen rocklehden pirtaan. Tarjotessani Stalker-palstalleni vähän vauhdikkaampia johdatuksia ja tuokiokuvia, ne editoitiin pois. Kun vierailin Atomirotan kolossa ja he avasivat ensi kertaa uutta, aivan pimeetä meininkiään, näin vaivaa siteeratakseni Rane Raitsikkaa ja Rottaa heidän svengaavalla tyylillään. Taas jutusta editoitiin relevantteja puheenvuoroja ja sitaateista siloteltiin kulmat pois. Soundi-urani alussa minut ohjattiin luomaan sopivan kirjakielistä ja pohjaväreeltään informatiivista, yksiulotteista Soundi-journalismia, ja toteutin sitä parhaan kykyni mukaan.
Sittemmin olen herännyt puolustamaan ilmaisuani hanakammin, saanut piiru piirulta enemmän vapauksia, ja alan nyt oivaltaa, että voin tarjota päätoimittajallemme Mikko Meriläiselle entistä stydimpiä tekstejä, ja hakea hänen rajojaan.
IV. Miten elvytämme rocklehden? (Viesti päätoimittajille)
En näe Jussi Mäntysaaren tavoin, että ”Soundi on tehty aikuisille miehille, jotka rakastavat Nightwishiä ja Hurriganesia”. Mielestäni Soundia tehdään viisaille ihmisille, jotka haluavat lukea kiinnostavia ja lennokkaita juttuja kaikenlaisista artisteista. En usko ”meidän sakin” valintaan, vaan hyvään kirjoittamiseen.
Haluan kirjoittaa enemmän ja rohkeammin
Olen reagoinut Jussi Mäntysaaren, Nalle Östermanin ja Janne Flinkkilän blogiteksteihin inspiroitumalla. Haluan kirjoittaa enemmän ja rohkeammin, ilmaisten lapsellisen helposti innostuvan musiikkisieluni tunteita estoitta. Olisi siistiä olla sellainen tekstintekijä, jonka jutuista te lukijat saatte oikeasti kiksejä. Sellainen kirjoittaja, jonka jutut on pakko lukea. Eikö tämä ole kaikkien meidän musakirjoittajien yhteinen tavoite?
Haluaisin myös kuulla lukijoiden äänen. Aikanaan Soundissa julkaistiin lukijakirjeitä, joissa haukuitte juttujamme, ja joskus myös kiititte niistä. Ne ovat yhä helvetin viihdyttävää luettavaa. Eikö lukijoiden omia tekstejä voisi taas julkaista? Esimerkiksi modernia laatujournalismia edustava Image omistaa yhä kuukausittain sivun printistään lukijoiden kamalle ja ylläpitää näin vuorovaikutusta yleisönsä kanssa. Me emme.
Seuraavassa, keskiviikkona 12.11. ilmestyvässä Soundissa vastaan omaan huutooni kirjoittamalla juuri niin kuin minua huvittaa. Olen kuullut huhuja, että marraskuun Soundissa on myös joku erityisen stydi juttu Jussi Niemeltä. Tätä on kaivattu! Jussi on rock-kirjoittajien estotonta eliittiä, ja mitä enemmän hän saa palstatilaa, sen parempi lehdelle. Toivoisin myös laitearvioijamme Hemmo Päivärinteen laajentavan skaalaansa artikkeleihin, sillä hän on omalaatuinen hahmo ja taitava sanankäyttäjä. Ja olisipa hienoa, jos maamme historian Top 3 -musajournalisti Tero Alanko innostuisi taas kirjoittamaan vaikka yhdenkin jutun per lehti!
Lukijoille: Tarjoutukaa Soundiin töihin, jos tekisitte itse parempaa lehteä kuin nykyinen jengi. Tervetuloa haastamaan! Ja: Laittakaa minulle sähköpostiin juttuideoita ja vinkkejä hyvistä pikkubändeistä. Vastaan jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti ja nostan hyvää uutta musaa Stalker-palstalla ja Soundin netissä. Tämä on lupaus.
Suomessa valittaminen ja negaatio luovat aina massiivisimman samaistumispinnan
Lähdetäänkö tästä: Rumba tekee ensi vuonna viisi timanttista numeroa, hylkää klikkijournalismin (“Jonkun paskan bändin musavideolla taas sikairvokas perse!”) ja tykittää nettiin jatkuvasti väkevää sisältöä. Sue jatkaa ansiokasta duuniaan ja innostuu entisestään käynnissä olevasta keskustelusta.
Entäs Soundi?
Soundin 40-vuotisjuhlavuonna 2015 teemme lehdestä niin stydin, että kustaan kaikki hunajaa. Ja vielä lukijoille: Jokainen, joka on sitä mieltä, että Suomessa on hyvä olla printtinä rocklehti tai pari, tilaa lehdet, antaa palautetta niiden kehittämiseksi tai tulee meille töihin, jos oma nerous lepää pöytälaatikossa. Liian moni itkee rocklehtien kuolemaa ja vastaa kysymykseen siitä, lukeeko lehtiä: ”En”. Se on ihan sama homma kuin kuunnella kaikki musiikki Spotifysta ja nillittää kovaan ääneen, että voi voi, kun levyt eivät enää myy ja musiikkibisnes on niin paha. Suomessa valittaminen ja negaatio luovat aina massiivisimman samaistumispinnan muille, joita vituttaa. Mutta valittaminen ei kohenna kulttuuria.
Elvytetään rocklehden sisältö valjastamalla parhaat kirjoittajat palvelemaan niitä, ja luodaan rocklehdelle vielä mahdollisuus lentää. Päätoimittajat, te saatte vielä kiinteää palkkaa. Rohkaistukaa: visioikaa ja toteuttakaa uutta, rekrytoikaa, siirtäkää syrjään, käskekää intohimoon, antakaa vapauksia, uudistakaa lehtenne kannesta kanteen vangitsevaksi. Se vie kaiken aikanne, mutta ei ole rakettitiedettä. Onko teistä siihen?
Teksti: Teppo Vapaus
Lähetä palautetta:
Teppo Vapaus:
teppo.vapaus(ät)gmail.com
Mikko Meriläinen, Soundin päätoimittaja:
mikko.merilainen(ät)popmedia.fi