Anni Lötjönen on erilainen Miss Suomi: ”Nussikaa mimmit niin paljon kuin haluatte”, laulaja julistaa

Huoran keulakuvana itsevarmana näyttäytyvän Anni Lötjösen sisältä paljastuu dualistinen persoona, jonka itsetunto saattaa järkkyä kuorosta saatujen potkujen tai Emma-gaalan jälkeen. Nyt voimavarojaan tiukasti säännöstelevä Lötjönen on paremmin sinut kykyjensä kanssa. Huoran Neljä huolenaikaa -albumille tallentui aikansa lohdutonta kuvaa, mutta myös kesäistä ilakointia. Tässä alkuosa Soundissa 3/24 ilmestyneestä pitkästä haastattelusta.
9.4.2024 07:00

Elämän renessanssi. Naurahdan, kun Anni Lötjönen tavatessamme sanoo termin ensi kertaa. Osoittautuu, että hän käyttääkin sanaparia tosissaan. Viime kesänä 40 vuotta täyttänyt Huoran laulusolisti tuntuu elävän elämänsä kevättä. Iän myötä oppii tuntemaan itsensä yhä paremman, ehkä myös pitämään itsestään enemmän huolta. Ammatillisista burnouteistaan Lötjönen on julkisuudessa kertonutkin. Teemaa käsittelee myös hänen vuonna 2021 ilmestynyt esikoisromaaninsa Loppuunpalamaton.

Nyt hiuksensa lyhyiksi leikannut baskeripäinen solisti on hurahtanut hiihtämiseen. Täysillä kaikkeen suhtautuva Lötjönen on itsensä piippuun vetäessään rikkonut nivusensa, joten nyt pitäisi ottaa edes vähän iisimmin. Se kuulostaa epätodennäköiseltä tavoitteelta. Viimeksi krapuloissa sivakoidessaan hän etsi lisätsemppiä kuuntelemastaan black metalista.

Anni Lötjönen on virkistävä persoona rocksolistien joukossa. Naispuolisia rockbändien keulakuvia on tietysti nähty jo kauan, mutta Huoran kirkkaimmassa valokeilassa rajusti elehtivä Lötjönen haluaa tiedostaen muuttaa myös vallitsevaa naiskuvaa, joka on yhä varsin kapea.

Ylipäätään kehitys kulkee hänen mukaansa aivan liian hitaasti. Viime vuosina niin Suomen kuin maailmankin tila on pikemminkin ottanut takapakkia. Herkälle Lötjöselle se on ottanut koville. Mutta ei hätää, hiljaisen tapaamispaikan täyttää vähän väliä haastateltavan voimakas, volyymiltaan kohoava naurunremakka.

Seurasiko tasavuosien täyttämisestä sinulle ikäkriisi vai menikö se, kuten muutkin syntymäpäivät?

– Kyllä mä suhtaudun tasavuosiin eri lailla kuin muihin. Siinä käy erilaisen reflektion aikaansaannoksista ja mitä kuvittelee, että se ikä merkitsee. Mulla ei ole ongelmia vanhenemisen kanssa. Se on tehnyt mulle vain ja ainoastaan hyvää.

– Mutta joku siinä neljässäkympissä oli. Tunsin kuinka akselit runksahti. Mä kutsuin sitä sense of self -hetkeksi. Tajusin ihan helvetin voimakkaasti, millainen olen, mitä arvostan ja mitä haluan sen eteen tehdä. Se kirkastui hetkessä. Oli helppo luopua tietyistä asioista ja jopa ihmisistä, kun tajusin, että tämä on mun matka.

Yllättikö se, millainen hahmo sieltä kuoriutui?

– Ei se niin paljon yllättänyt, mutta osaan nyt piirtää rajat. Mulla on ollut pitkään voimavaraongelmia. Mihin kaikkeen pystyn. Ensimmäisestä isosta burnoutista alkoi se tajuaminen. Mutta kappas, kun se ei riitä, että kerran kosahtaa, vaan sitä tapahtuu uudestaan ja uudestaan. Koko ajan kalibroit niitä voimia. Tajusin, missä suhteessa mittava vajavuuteni ja mittavat voimavarani ovat toisiinsa. Kunnioitan niitä kumpaakin.

– Ja terapia mullisti kaiken. Sen jälkeen itsetutkistelu ei ole loppunut, vaan se on syventynyt. Mähän olen se tylsä tyyppi, joka haluaa puhua vain siitä, mitä sä olet oppinut viimeksi, mites tämän voisi ratkaista? Olen antanut myös armoa, kuinka paljon toinen voi vastaanottaa. Se ei ole aina ollut itsestään selvää. Kun aloin vegaaniksi, niin vittu mä olin ärsyttävä. Silloin kun tajusin, miten itsestään voi pitää huolta, niin vittu mä olin ärsyttävä. Mutta se balanssi tulee jossain kohtaa.

Olet ollut jo kolmikymppinen, kun Huoraa alettiin perustaa. Millainen musiikillinen identiteetti sinulla oli nuorena?

– Just jaoin Instassa kuvan Freddie Mercurysta saatesanoilla ”ensirakkauteni”. Mun ihan ensimmäinen lempibändi on ollut Queen. Siinä koin jotain sellaista, mitä en ollut aikaisemmin kokenut.

– Musiikkia olen ruvennut kuuntelemaan isoveljieni kautta. Mun nuorempi isoveli on äärimmäisen lahjakas muusikko ja äänitti meidän kolme ekaa levyä. Vanhempi isoveli on soitellut niitä näitä soittimia.

– Totta kai olen kuunnellut ne poikabändit, XL5:t ja Take Thatit. Vanhempi isoveli kuunteli punkia, nuorempi metallia. Olen saanut punkin Pasilta ja metallin Matilta. Metallicat ja Guns N’ Rosesit ja Lamat ja Dun-Delionit on ollut mun lempimusiikkia ala-asteella. Hyvä sekamelska. Yläasteella tuli räppi eikä se ole lähtenyt vieläkään. Sen jälkeen olen avautunut vasta rockmusiikille. Olen kuunnellut intensiivisesti aikakausittain musiikkia ja silti seassa on ollut kaikenlaista.

– En muista, olinko se minä vai nuorempi isoveljeni, joka pyysi päästä pianotunneille ja äiti vei meidät molemmat niihin. Mä inhosin sitä. Se oli tosi tylsää enkä saanut yhtään kiinni siitä, mitä on soinnut ja miten sormet pitää liikkua.

– Jostain syystä halusin kolmannesta kuudenteen musaluokalle. Joku kiinnostus ja innostus mulla on ollut. Ja ennen musiikkiluokkaa olin myös iloisessa lapsikuorossa, josta mut potkittiin pois, kun en osannut laulaa. Kuoronjohtaja sanoi ennen yhtä konserttia, että sä voit täällä Anni vaan aukoa suuta, sun ei tarvi laulaa. Se riitti. Se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Oliko epäonnisen kuorouran jälkeen enää halua tai tahtoa esiintyväksi laulajaksi?

– Ei missään nimessä. Musiikkiluokalla oli se etu, että tehtiin porukassa. Siellä nautin eniten näytelmistä. Musiikkiesitykset oli välttämätön paha ja mä soitin aina jotain ksylofonia. En ollut mikään esityksen sopraano.

– En muista, koska olen ruvennut käymään karaokessa, mutta se on kulkenut mulla sen jälkeen aina mukana. Eräs ystäväni sanoi yhden karaokeillan jälkeen, että sua on kiva katsoa laulamassa, kun sä hymyilet. Sen kuulee sun äänessä, kun sä hymyilet. Hän on itse laulaja ja vaikutuin siitä palautteesta. Olen kokenut jonkinlaista syvää iloa siitä, minkä tunteen se laulaminen saa aikaan. Se on ollut tärkeä kanava mulle, mutta olen tarvinnut paljon validaatiota siihen, että pääsen pois tunteesta, että en osaa mitään. Siinä bändi on tehnyt suurimman työn. He ovat kannustaneet pois siitä alhosta.

– Kolmatta levyä tehdessä koin ensimmäistä kertaa itseni hyväksi ja laulajaksi. Kyllä ne kaksi ekaa levyä meni siinä, että haki varmuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.

Tällainen epävarmuus kuulostaa kuulijan näkökulmasta hassulta, koska bändiä ei voisi kuvitella ilman sinua.

– Mut pyydettiin siihen siksi, että olin hauskaa kaljanjuontiseuraa, ei mun laulutaitojeni takia. Ehkä Paavo (Pekkonen, Huoran kitaristi) aisti sen potentiaalin.

– Saman mä huomaan kirjoja kirjoittaessa. Tykkään tosi paljon siitä, mutta se on vitun vaikeata. Se on uusi juttu, jota en osaa ja jota rupesin aikuisena tekemään. Yhdistän sen tunteen bändin alkuaikoihin. Pidän itseäni anturina, jonka kautta kulkee asioita maailmaan. Jos se tuntuu musta vaikealta, mä kestän sen, koska sillä on joku tarkoitus. Jos esimerkiksi haluan enemmän huomiota sille, mistä mä kirjoitan.

Mitä ne asiat olivat, joita halusit tuoda esille, kun bändissä tällainen mahdollisuus koitti?

– Se muovautui varmaan aika paljon ajattelematta. En pistä niitä Exceliin, että tuon verran ryyppylauluja, tuon verran politiikkalauluja ja tuon verran sydänsuruista. Kyllä ne tulee sen hetken elämästä.

– Vaikka mulle kyllä muodostui sellainen tietynlainen sisältö, että mistä ne biisit kertoo. Jossain kohtaa musta tuntui, että toistaako tämä nyt itseään tai olenko laittanut itseni liian tiukkaan nippuun, että en voisi kirjoittaa mistään muusta. Tai pitäisikö mun kirjoittaa paljon laajemmalla skaalalla? Biisien teemat on niitä asioita, joita lähtökohtaisesti päivittäin ajattelen tai näen. Kyllä ne tulee minusta.

– Toivoisin, että en olisi niin synkkä, mitä ne tekstit välillä on. Toivoisin, että mulla olisi valoisammat ja vähemmän kivuliaat tavat nähdä ympäristöä. Mutta en tiedä, kuinka paljon se johtuu minusta ja kuinka paljon ympäristöstä.

Huoran kohdalla kaikki on tuntunut tapahtuvan tosi nopeasti. Jotenkin sitä pitää yhä uutena bändinä, vaikka ensimmäinen levystä on kulunut jo seitsemän vuotta. Mutta muussa maailmassa on tapahtunut nopeammin. Ensimmäiselle levylle biisinnimen antanut kaveri ”Sori siitä!” -lausahduksineen on nyt presidentti.

– Me saatiin pitkään ratsastaa just sillä uusi bändi -aallolla. Ja mulla itselläni on ollut henkilökohtainen kriisi sen kanssa, että minusta tuntuu siltä, että se aalto on karahtanut rantahiekkaan. Pelkään, että meistä tulee ihmisille, ei has-been, mutta… tavallista. Se pelottaa minua. Minua jännittää tämän levyn julkaiseminen ihan saatanasti.

– Se alkoi vuosi sitten Emma-gaalasta. Kun kuuli, että ollaan ehdolla, niin se tuntui ensin hurjalta. Onpa iso juttu ja saavutus, mutta jostain syystä se gaala oli paitsi hämmentävä kokemus, se myös musersi mut pitkäksi aikaa. Siellä istuessa musta tuntui, että meitä pidettiin pelleinä. Tuolla nyt istuu toi bändi, jolla on hassu nimi.

– Siitä mun itsetunto rupes laskemaan. Mitä järkeä tässä on? Ei tietyt portit aukene meille ikinä nimen takia. Miksi mä annan niin paljon itsestäni? Siihen Emma-gaalaan pysähtyi tunne siitä, että me mentäisiin eteenpäin. En tarkoita sitä, että meidän olisi pitänyt voittaa, että olisin kokenut itseni arvostetuksi. Mutta se avasi jonkun pirullisen ajatuksen siitä, että itse asiassa se ehdokkuus tarkoittikin sitä, kuinka vähän meitä arvostetaan, eikä sitä kuinka paljon.

Olet rempseä ja ulospäin suuntautunut tyyppi. Ihmisillä voi olla vaikea hahmottaa, että sinunkinlaiset ihmiset voivat kärsiä vaikkapa heikosta itsetunnosta.

– Eihän kukaan uskonut, että Robin Williams oli masentunut. Me ei ymmärretä dualismia. Se on vaikeata. Selkeät ratkaisut, ne käy. Syvyydet, monipuolisuudet… Joutuu ajattelemaan, ja massat ei jaksa ajatella monipuolisesti. Joudun siitä välillä myös ongelmiin. Ihmiset välillä ajattelee, että feikkaan jomman kumman puolen, joko herkkyyden tai rempseyden.

On ehkä hieman tarpeetonta pitää asiaa esillä, mutta yllättävän paljon bändin nimi tuntuu yhä hiertävän joitakin ihmisiä.

– Ei nyt bändin kuuntelijoilta, mutta vaikka iäkkäämmiltä herrasmiehiltä tulee kommenttia, että hirveä nimi bändillä. Oottepa nimen keksinyt! Mutta kun sitä samaa äijää tulee vastaan joku naispuolinen henkilö, josta hän ei pidä tai joka jollain tavalla loukkaa häntä, niin korvien välissä sihisee sanat vitun huora. Se kelpaa silloin, kun hän käyttää sitä omaksi edukseen.

– Mäkin olen määritellyt sanoja uudestaan. Ämmät hei! -biisillä tarkoitan nimenomaan sitä, että nussikaa mimmit niin paljon kuin haluatte, se ei tee teistä millään lailla huonoja. Ei todellakaan tarvitse olla kunnon tyttö. Kun otan sanat itselleni ja käytän omilla arvoillani, olen ollut valmis ottamaan sen riskin, että se johtaa väärinkäsityksiin tai totaaliseen tyrmäykseen. Vaadin ihmisiä ajattelemaan enemmän.

Uudella levyllä on kappale Miksei maailma jo muutu. Oletko kärsimätön, kun tietää, että maailma on muuttumassa, mutta liian hitaasti?

– Luojan kiitos olen neljäkymmentä ja tiedän, että tämä tulee olemaan helpompaa, kun olen viisikymmentä. Olen ollut tosi kärsimätön ja vihainen. Olen tehnyt paljon töitä, etten vajoaisi siihen toivottomuuden tunteeseen, mitä tämä hitaus luo. Siihen on auttanut onneksi hyvät keskustelukumppanit. Olen pyrkinyt olemaan itseäni viisaampien ja tasapainoisempien ihmisten seurassa, jotka tuo erilaisia näkemyksiä mun ahdinkoon.

– Levyn viimeisessä sinkussa Bonobossa on kohta ”totuus selviää nopeasti / toiminnassa aina kestää”. Se liittyy siihen, että meillä on edelleen kaikki tieto käsillä siihen, miten kaikki asiat voisi ratkaista. Se on tässä. Mutta että se muuttuu toiminnaksi, kestää. Käy päivätyöstä pitää itsensä järjissään.

Tulit julkisuuteen oman loppuunpalamisesi tiimoilta. Vaatiko sulattelua altistaa itsensä julkisuudelle omana itsenäsi omista henkilökohtaisista asioista avautumalla? Millaisia seurauksia tällä oli omaan elämääsi?

– Persoonana en kaihda avoimesti asioista puhumista, koska se on mulle luonnollista. Mutta juttelenko mä ystäville vai juttelenko niin, että se mun tunnetila on altis kaikille mahdollisille ihmisille ja heidän mielipiteilleen? Kyllä mä mietin ihan niitä plus- ja miinussarakkeita. Mulle asettui sellainen varmuus, että jos mä annan jotain, niin aika usein siitä joku saa jotain. Jos olen vaikka lukenut artikkelin jonkun loppuunpalamisesta, niin olen saanut siitä itse ihan hirveästi ymmärrystä. Se, että siinä joutuu alttiiksi kommenteille, on pieniä hiekkoja siinä tiellä.

– Mutta en halua yhtään tämän enempää julkisuutta. Nyt ollaan siinä äärirajoilla. Haluan kulkea metroissa ja busseissa ja elää omaa elämää ilman tietynlaista valokeilaa. Mutta tykkään myös puhua oikeista asioista, koska niille on aina tilausta. Jos tuntuu oikealta puhua, mä puhun. Jos se ei tunnu turvalliselta, niin sitten en. Kyllä mä tutkailen sitä mun sisäistä turvallisuusviisaria.

Kuinka paljon kirjan kirjoittaminen tutuista aiheista vaikutti omien asioiden käsittelyyn ja siihen, että ne voi jättää taakse?

– En tiedä, oliko siinä taakse jättämistä, vaan enemmän siinä kirjassa oli ideana, että jalostaa niitä itse huomaamiaan asioita jollekin, joka saattaa haluta tietää ne samat asiat. Siinä on jälleen kerran ollut pointtina tuoda mun kautta se tarina ulos. Totta kai siellä on niitä samoja asioita, joita olen itse ajatellut tai kokenut, mutta en ajattele, että se oli mikään katarttinen kokemus, että tässä mä nyt käyn läpi jotakin. Kyllä se oli enemmän sitä, että yritän opetella kirjoittamaan tarinan.

– Kun lähtee kirjoittamaan ensimmäistä kertaa, niin haluaisi valita aiheen, josta jo tietää jotain. Ihan ekana ei tule se mun Sinuhe. Tämä toinenkin kirja on aiheesta, josta tiedän paljon. Ikään kuin tepsuttelen kohti kirjailijuutta aiheilla, joista olen kiinnostunut tai ymmärrän. Siitäkin huolimatta mulla on ollut hyvin pseudokirjailijaolo. En millään hyväksy sitä puolta itsessäni. Siihen on matkaa ja toivon, että saavutan sen samalla tavalla kuin laulamisen kanssa.

Kaikista epävarmuuksistasi huolimatta olet monille vahvana keulahahmona myös esikuva. Miten se ilmenee?

– Edellisen rundin kuski-kiertuemanageri-kädetjokapaikassa Rajalan Vilho sanoi, että on tosi mielenkiintoista, miten eturivin mimmit katsoo sinua. Heidän kasvoistaan näkee koko tunneskaalan. Näkee, että he saavat voimaa minusta. Olen tiedostanut sen, että oikeasti vaikutan niihin ihmisiin.

– Yksi mun lempipalautteista oli, kun joku äiti tuli kertomaan keikan jälkeen, että ihanaa kun sä olet olemassa, että hän voi näyttää teidän keikkapätkiä hänen tyttärelleen. Että tällaisiakin naisia voi olla. Tämmöinenkin nainen on tosi hieno. Niinpä! Se tuntui tosi hyvältä. Mä olen erilainen Miss Suomi.

On jotenkin häkellyttävää, että olemmeko todella yhä siinä siinä pisteessä, että pitää erikseen korostaa, että naisten ei tarvitse mahtua yhteen muottiin.

– No, ollaan! Onhan se nyt on vitun superankeata. Ulkonäköpaineet lisää voimakasta pahoinvointia. Meillähän on vasta nyt ruvennut näkymään värillisiä naisia tai vaikka pluskokoisia naisia. Ihan nupullaan on senkin asian kehitys. Me tarvitaan todella, todella paljon erilaista naiskuvaa. Olen joutunut itsekin kampeamaan pois sieltä, mihin mut on kasvatettu. Humalainen nainen on ruma näky, kiroileva nainen on ruma näky. Kaikki se, mitä mä rakastan, on rumaa! Se kaikki, mikä musta tuntuu kivalta ja normaalilta, on mun itseni pitänyt ensin hyväksyä, että mä olen tämmöinen ja sitten olen saattanut elää sen oman totuuteni kanssa.

Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 3/24.

Lisää luettavaa