Toni Wirtasen tyyliä biisintekijänä on kopioitu yli kymmenen vuoden ajan. Seuraavassa mies paljastaa maneerinsa ja pohtii niitä ensi kertaa julkisesti.
"Jos nyt keskitytään musiikkiin, niin rakenteen näennäinen samankaltaisuus minua varmasti vaivaa. Mutta minkä sille voin, että hyviä riffejä on varsinkin keikalla kiva soittaa? Ja mitä vikaa tavallisessa popkaavassa on? Kyllä meitsi ainakin diggaa hienoa säkeistöä, joka menee hyvän bridgen kautta mahtipontiseen kertosäkeeseen. Taidetta se on siinä missä vaikka haikurunotkin. Vai meneekö joku narisemaan haikurunoilijalle, että ’miksi sinulla on näissä jutuissasi aina 18 tavua?’
Toinen selkeä maneerini on se, että kertseissä on usein vähän samankaltaisia melodiakulkuja. Mutta toisaalta, jos bändi kuulostaa itseltään, niin onko se huono juttu? Eipä tainnut… sanotaan vaikka Sentenced-vainajakaan itseään kauheasti uudestaan keksiä. Tai joku Dave Grohl. Jotain samaa kaikissa Foo Fightersin biiseissäkin on.
Kyllä otti päähän, kun joku runkkari arvosteli jossain meidän viime levyn singleä puhuen ’Wirtasen tahattoman lapsellisista melodioista’. Mistä joku muu tietää, olenko minä tahattomasti lapsellinen? En ole. Ihan tahallista se on. Jos joku tosissaan luulee, että me emme tiedä, mitä teemme, kannattaa vähän katsoa cv:tä. Kyllä me Apulannassa aika vitun tarkkaan tiedämme, mitä milloinkin teemme. Se on eri juttu, tykkääkö joku siitä vai ei.
Suurin osa maailman kovimmista biiseistä perustuu kolmelle nuotille. Ja onhan se kiva, kun melodia edes vähän vaihtelee. Jos minun meltsuistani piirtäisi kaavioita, ne olisivat useimmiten tissien muotoisia. Tai sen mäki-liikennemerkin.
Viimeinen toistuva homma on se, että aika monista meidän biiseistä löytyy tauko ennen kertosäettä. Niin tosin löytyy aika monen muunkin kappaleesta, jos radiota kuuntelee. Maneereissa ylipäätään on jotain samaa kuin kakantamisessa. Biisi, ja eritoten lyriikka, on monesti kuin paska. Se on osa tekijäänsä, kunnes sen päästää ulos.
Kaikista näistä asioista on kuitenkin pakko ottaa vielä sellainen niputus, että jos meillä nyt on ollut suhteellisen monta biisiä Suomen sinkkulistan ykkösenä, niin kyllä näistä maneereista on joku tainnut matkan varrella vähän tykätäkin. Jonkun mielestä me ollaan varmasti oltu ihan hyviä."
APULANTA "Eikä vielä ole edes ilta" biisi biisiltä
1. Viisaus ei asu meissä
Tämä oli koko levyn biiseistä varmasti hauskin soittaa. Jotenkin tuo shuffle on tahtilajina todella härkänen. Siitä tulee ensihätään mieleen todella angstinen lahtelainen ränttätänttä-blues, mutta toisaalta kyllähän M.Mansoninkin monet veisut tuolla menee. Kyllä itselläni alkaa pää nytkyä joka kerta kun tämä soi. Pakko arvostaa Sipen basarilinjaa kertsissä. Ja ainahan silloin on jotain tehty oikein, kun biisi alkaa woo-oo:lla!
Wooo-oo on ookoo.
Tämä biisi syntyi c-osan ympärille, johon ensimmäisenä syntyivät sanat. Meidän piireissä erittäin harvinainen järjestys. Yleensä on tultu pää edellä.
2. Karman laina
Riffillä sisään on aina hyvä metodi. Ala-B kun murruttaa, niin siinä Heinolan mies lämpenee. Tämä on vähän tämmöinen punkbiisi heviriffillä ja erittäin hienolla wuuu-aaa-kuorolla. Erittäin mukavaa soitettavaa keikoilla, joskin hiki tulee ja ääni menee, mutta se on rokkenrollin hinta välillä.
Ehkä avautuvinta lyriikkaa, mitä on ikinä tullut kirjoitettua. Tässä mennäänkin vahvalla luotolla, että meitä tämmöisiä on useampia.
3. Kaivo
Tämä oli muistaakseni toinen tai kolmas biisi, joka EVOEI:tä varten tehtiin. Kertsistä kaikki alkoi. Wo-ooo. On se vaan hieno ilmaus. Soittelimme tätä viime kesän keikoilla ja jengi tuntui diggaavan. Oli hienoa, miten jotkut olivat blokanneet jopa sanat kolmanteen keikkaan mennessä, ja sitten ne lauloivat messissä.
Alkuun meinasimme hätäpäissämme ampua kiertoradalle tämän version. Meillä oli maailman traumaattisin äänitysten avaussessio, josta on tullutkin jo joristua muualla, ja tämä on sen hedelmiä. Mahtava hartialukko koko ryhmällä!
4. Näytelmä
Tämä syntyi hyvin perinteisellä Apis-menetelmällä, eli liikennevaloissa vetäisin Remu-englannilla kertsin demon puhelimeen ja perään bridgen. Siitä sitten sorvaamaan biisi ympärille.
Tuo on edelleen hiukan omituinen, tuo pänänänä-rytmi, joka kulkee halki biisin, mutta jotenkin siitä on tullut diggailtua tässä viime kuukausina.
Lyyrisesti samaa osastoa Karman lainan kanssa. Eli toivon, että meitä on useampia. Muuten tulee kehon läpi kulkenutta ravintosulaa niskaan.
Sipen nännikomppi soolossa omistaa.
5. Eikä vielä ole edes ilta
Ei olla vissiin kymmeneen vuoteen aloitettu biisiä bassolla! Välillä pitää.
Tässä on ehkä vähiten soittoa kaikista levyn biiseistä, ja lisäksi tämä on helpoin vetää. Minusta tässä on tosi kaunis melodia, etenkin bridgessä, joka jostain syystä esiintyy kipaleessa vain kerran. Kätkimme vakan alle kynttilän.
Tämä laulu sai alkunsa hyvän ystäväni lanseeraamasta kielikuvasta, johon rakastuin heti. Pari kertaa aiemmin Apiksen historiassa on tullut käytettyä jonkun muun kehittämää lainia tai kielikuvaa (luvan kanssa tai ilman). Nyt oli niin hieno rivi, että siitä piti tehdä biisi.
6. Trauma
Ensimmäisen session hedelmästä sai alkunsa tämä. Hetelmä sittemmin räjäytettiin ja parhaat palat kierrätettiin uudella kertsillä ja riffillä mehustetulle biisille.
Aika painavahan tuo riffi tuppaa olemaan, mutta siitä Heinolan mies tykkää. Tyly, sanoisin. C-osa on syy mennä keikoille, ylipäätään! Ei voi olla noin mukavaa soitettavaa missään!
Lyyrisesti tässä ollaan sillä kukkivammalla osastolla, mitä tältä pläjäykseltä löytyy.
Kyllä tämän veisun kanssa tulee edelleen kylmä hiki, kun muistelee niitä ensimmäisiä sessioita, vaikka hyvähän tästä kaiken väännön jälkeen tulikin. Miten voikin olla, että välillä musa on vaan niin helvetin hankalaa? Hence the name.
7. Koneeseen kadonnut
Sinkuksihan tämä tuli laitettua, mutta minusta tämä on parempi tuolla muiden seassa. Oikeastaan koko biisi alkoi itsellekin avautua vasta tuolla kokonaisuudessa. Eiköhän tästä vallan hyvän keikkaveisun saa, kunhan vaan opettelen soittamaan tuon kertsin kitaralinjan.
Itsessäänhän siinä ei ole mitään sen kummempaa, mutta minulla on semmoiset yksiulotteiset aivot, ettei niillä saa vedettyä kahta rytmiä päällekkäin. Ja oikomaan ei perkele ruveta.
Lyriikkapuolella tämä kuulostaa "perinteisemmältä" A-laudalta.
8. Väistö
Tämä biisi toteutettiin viimeisenä koko katraasta. Nimen kehitti tuottajamme Jylppy. Eipähän ole kellään ainakaan samannimistä. Meillä oli muistaakseni kahdeksan rallia valmiina, kun tätä ruvettiin tekemään. Silloin uskaltaa antaa itselleen hiukan siimaa. Siitä lähti ajatus, että meillä ei oikein ikinä ole ollut kunnollista introa missään biisissä, mutta että semmoinen olisi hauska tehdä. Punkiksihan se sitten taittui, mutta introlla kumminkin.
Lyriikan kanssa taistelin pitkään, että onko tuo kertsin punchline maailman kliseisin vai vasta toiseksi. Lopunkaiken kuitenkin kappale kertoo tietystä hetkestä, joten on perusteltua sijoittaa se aikajanalle. Ja hyvin se soi, sitä minen lähde kieltämään.
Arvostan erittäin härkästä kitaralinjaa ekassa säkeistössä.
9. Nimensä alle
Tuo riffi on kyllä edelleenkin härski, en minä siitä osaa muuta sanoa. Kyllähän minulla asuu sisällä niin vahva W.A.S.P.-meininki, että välillä on pakko hiukan purkaa.
Kirjoitin biisin yhdessä hyvän ystäväni Anthony von Kromin kanssa, jonka kynänjälki kuuluukin paikoitellen aika vahvasti. Kertsi on tyylilajillisesti aivan jotain muuta, kuin esimerkiksi riffi, mutta eipä siitä auta ruikuttaa. Siihenhän se istuu.
Tässä on kanssa opettelemista keikoille. Tuo säkeistön kitsu saattaa kyllä jäädä minulta soittamatta jos laulua yrittää vielä päälle. Nyt on ehkä nöyrryttävä oikomaan. Mikähän siinäkin on, että tulee tehtyä semmoisia biisejä, joita ei itse osaa soittaa?
Levyn ainoa oikea kitarasoolo löytyy tästä biisistä. Ei minusta ole tiluttajaksi, joten jätettiin ne soolot suosiolla tähän yhteen. Lyriikkaa kierrätin ensimmäisen session raadosta. Siihen osui pari luokattoman kovaa lainia, eikä niitä oikein uskaltanut jättää tyhjän päälle roikkumaan.
10. Ylijäämävalumaa
Nyt kaikki luulee, että tuo nimi viittaa siihen, että biisi olisi sekundaa, joka on mukana vain saadaksemme "pakolliset" 10 biisiä kasaan. Näin ei ole, vaan halusimme säästää tykin veisun loppuun. Tämä on itse asiassa yksi kovimmista ralleista koko levyllä. Nimi on sattumaa.
Levyn positiivisin biisi, joskin näkökulmasta riippuen veisun voinee ymmärtää useammalla eri tavalla.
Onhan tässä selkeä kumarrus omille juurille ja influensseillekin. Tämmöistä musaa on paikoitellen todella mahtavaa soittaa! Kun tätä tehtiin, niin jo kämpällä tuli semmoinen tajuamisen fiilis, että ei perkele! Juuri tämän takia ylipäätään soitamme punkrokkia! Ja kyllähän stemmasoolo aina on kuningas!
Tämän biisin c-osa on koko juuttaan levyn paras hetki.