Helmikuussa 60 vuotta täyttävän Duff McKaganin takana on pitkä ja monimutkainen tie.
Musiikin merkitystä pohtiessaan Duff palaa kaiken alkuun. Siihen hetkeen, kun hän oli teini-ikäisenä jo vähällä sekaantua Seattlen katuelämään ja vietti aikaa vääränlaisen väen kanssa, kunnes kiinnostus kääntyi muualle.
– Elämäni muuttui täysin, kun isoveljeni Bruce opetti minulle Em-, Am-, D-, C- ja G-soinnut, Duff sanoo ja naurahtaa heti perään, että veli teki tämän muuten aluksi kovin vastahakoisesti, kunnes tunnisti pikkuveljensä innostuksen.
– Seuraavana päivänä hän oli jo suopealla päällä ja opetti minulle, miten The Beatlesin Birthday soitetaan bassolla. Perus blues-skaalaa siis. Kitaran ja basson jälkeen minulla oli rakennusaineet uuteen harrastukseen.
– Olin varmaan kuudennella luokalla koulussa ja vaikka olin soitellut rumpuja aiemmin, isoveljeni oppien ansiosta olin yhtäkkiä täynnä itsevarmuutta, että helvetti, minähän osaan soittaa ihan mitä vaan. En halunnut tehdä mitään muuta. Se oli aika paljon parempi vaihtoehto kuin viettää aikaa 70-luvun Seattlessa. En voi edes kuvailla, mitä elämä kaduilla oli.
– Perustimme bändin, toisen, kolmannen ja varmaan kymmenennen ja meille ei merkinnyt mikään muu mitään kuin punkin soittaminen, keikkojen vetäminen, pään sekoittaminen, tyttöjen pokaileminen ja sellainen, hän hymähtelee.
– Sitten olin 19-vuotias ja soitimme 10 Minute Warning -bändin kanssa. Bändissä oli draivia, että olin tovin ajan varma, että tästä bändistä tulee minulle se juttu. Meidät signattiin lafkalle ja meillä oli kaikki edessämme, kunnes…
– Heroiini saapui isosti Seattleen. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni käyttivät sitä. Huonekaverini, tyttöystäväni, kaikki. Sekä tietenkin kaikki bändeissä, joissa soitin. Olin 21-vuotias, kun menetin ensimmäisen kerran ystäväni heroiinille. Se oli musertavaa. Eikä se ollut ainoa kerta. Yhtäkkiä koko elämäni oli jossain pysäyttämättömän oloisessa syöksykierteessä.
– Sitten eräs vanha ystäväni, josta tuli täysi narkkari, sanoi minulle suoraan, että jos en häivy näistä kuvioista nyt ja häivy Seattlesta, minun elämäni tulee olemaan lyhyt, tuhoisa ja lohduton. Ajoin autonrämälläni Hollywoodiin.
Keskellä syöksykierrettä
Mitä olisikaan tapahtunut, jos Duff McKagan olisi jäänyt Seattleen, antanut heroiinin virrata suoniinsa ja sekaantunut kaikkiin niihin kuvioihin, jotka tulisivat vielä päättämään monen seattlelaisen muusikon elämän ennenaikaisesti?
Ainakin eräs pieni bändi nimeltään Guns N’ Roses olisi ehkä jäänyt perustamatta, tai saanut ihan erilaisen muodon.
– Hollywoodissa tapasin Slashin ja Stevenin (Adler). Pian Izzy (Stradlin) muutti kotikatuni varrelle. Eikä kulunut aikaakaan, kun tapasin Axlin (Rose), ja tuskin minun tarvitsee kertoa, mikä bändi seuraavaksi perustettiin.
– Tiedätte varmasti Gunsin tarinan. Tai lukuisia eri versioita siitä. Mutta miettikääpä asiaa todella yksinkertaisesti. Joukko parikymppisiä isoja persoonia nousee mammuttimaiseen rock-tähteyteen lähes muutamassa yössä, meillä on kaikkea mistä voisimme ikinä haaveilla, kaikki on mahdollista ja kuusi vuotta on silkkaa yltäkylläisyyttä.
– Se on sellainen asia, joka sekoittaa kenen tahansa pään. Kyse on ennemmin siitä, miten paljon kukakin sekoaa ja miten sitä asiaa käsittelee. Minä muutuin sellaiseksi versioksi itsestäni, jollaista minusta nimenomaan ei pitänyt tulla. Minun piti olla se tyyppi, joka pitää kaiken hallinnassa, ja sitten olinkin yksi juopoista kokaiinin imuroijista.
Samaan aikaan kun Guns N’ Roses eli aikaa, jota Duff kuvailee syöksykierteeksi, hän teki ensimmäisen sooloalbuminsa joka on kuin yö verrattuna Lighthousen päivään: Believe In Me (1993) on hard rock -albumi, joka pursuaa vieraita ja huuruisia tunnelmia. Albumin mainitseminen saa Duffin ensin huvittumaan ja sitten hieman vaivaantumaan.
– Siellä on jonkin verran musiikkia, johon samaistun yhä, mutta monesta jutusta tuntuu olevan elinikä, ja minun tapauksessani siitä muuten onkin eräällä tavalla elinikä, jos sallit vähän mustaa huumoria, hän hymähtelee.
– Nimikkobiisi on yhä täysin minua, ja voisin vaikka äänittää sen uudelleen joku kerta. Ja voi luoja, joku muu voisi soittaa rummut siihen, koska minä vain hakkasin pannuja kappaleeseen, jonka oli tarkoitus olla aika herkkä laulu. Levyllä on muitakin tuollaisia kappaleita, jotka ovat tavallaan ajattomia minun elämässäni.
– Believe In Me on ihan hyvä ajankuva myös siitä, kuka olin tuolloin. Olin tuolloin tilassa, jossa olin niin sekaisin kaikesta, että kaikki vaikutti käyvän järkeen juuri siksi, koska missään ei ollut mitään järkeä. Kuunnelkaa sitä levyä. Voitte kuulla kokaiinin äänessäni. Ja alkoholin raspissani. Kaikkien niiden päihteiden alla laulaa rikkinäinen ihminen.
Vielä pidemmälle albumin taustoihin mennessään Duff nostaa esille rajut päihdeongelmansa koko mitassaan.
– Kaiken sen kaman takaa voi hahmottaa minut. Laulustani voi kuulla tuskani ja suruni. Sen tyhjyyden tunteen, jossa elin aikana, jolloin minulla oli kaikkea, enkä osannut elää sitä elämää. Sillä levyllä laulaa ihminen, joka haluaisi kuolla.
Yhdeksän vuotta Guns N’ Rosesin perustamisen jälkeen Duff löysi itsensä pohjalta. Muusikon haima oli räjähtämäisillään ja lääkärit antoivat määräyksen: joko Duff lopettaa päihteiden käytön tai kuolee.
– Mietin kymmeniä, satoja tunteja itsekseni, että miten näin saattoi tapahtua, basisti soimaa yhä itseään.
– Tuo ei ollut suunnitelmani. Tai eiväthän addiktiot ole ikinä kenenkään suunnitelmissa, mutta rankaisin itseäni paljon, koska nuorempana kuvittelin olevani juuri se tyyppi, joka elää täyttä rock-elämää ja välttää kaikki rock-kliseet.
– Yhtäkkiä olinkin elänyt ne kaikki rock-kliseet. Minusta oli lähellä tulla yksi niistä tyypeistä, jotka ovat saaneet musiikilta kaiken ja jotka silti tapattavat itsensä alle kolmekymppisenä. Minulla kävi moukan tuuri, kun väistin tuon tilanteen. Olin ihan lähellä kuoleman portteja ja minut pelasti vain silkka säkä, ja toivuin tuosta kaikesta.
– Huomasin ettei ympärilläni ole ketään, jotka eivät dokaa tai käytä kamaa. En tuntenut ketään, joka olisi hakeutunut AA:han tai mihinkään muuhunkaan katkaisuun. Minun oli etsittävä vastaus itsestäni, läheisteni avulla, ja voin sanoa, että oli paljon epätodennäköisempää, että selviäisin tuosta kaikesta kuin se, etten selviäisi. Onnekseni selvisin.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 10/23.