Ellei olisi pakko, en poistuisi Anssi Kelan kellarista koskaan. Siellä on paljon kivoja asioita, kuten oikeita ja miniatyyrikitaroita, läppäri, hyvät kaiuttimet, monenlaista Star Wars -kamaa figuureista flipperiin, Anthraxin Among the Living -ukkeli, kokoelma Allan Thompsonin ja Roberto Rastapopoulosin kaltaisia Tintin sivuhahmoja, Batmobilen pienoismalli sekä laatikollinen seiskatuumaisia sinkkuja, joita voi soitella kannettavalla levysoittimella. Vain Ritari Ässän auton replika puuttuu. Sitä hän surukseni säilyttää jossain muualla.
Mutta ei se mitään, emmehän ole täällä leikkimässä vaan tekemässä haastattelua. Kelan kellari on inspiroiva siinäkin puuhassa, sillä mies mustissaan kirjoittaa lauluja ja tuottaa musiikkiaan juuri tässä hurmaavassa huoneessa.
Nyt Kela on äänittänyt ensimmäisen albuminsa seitsemään vuoteen. Levyn tekemisen uskoisi olevan kokeneelle biisinikkarille helppo homma. Mutta kun Anssi tarjoaa mukillisen teetä ja alkaa avautua, käy ilmi, että näin ei suinkaan ole.
Ensimmäiseksi hän kertoo muuttaneensa suhtautumistaan biisien tekemiseen. Se on vuosia kestäneen sisäisen prosessin tulos.
– Luulisi, että kun on tehnyt biisejä pitkään, se muuttuisi helpommaksi ja siihen tulisi rutiinia. Mulla se on mennyt päinvastoin. Laulujen kirjoittaminen on muuttunut aina vain vaikeammaksi. Jopa niin hankalaksi, että siitä on alkanut hävitä ilo. Olen aina iloinen lopputuloksesta, mutta prosessi on liian vaikea.
Liittyykö se johonkin tiettyyn osaan kappaleen kirjoittamista, kuten melodian säveltämiseen tai sanoittamiseen?
– Nimenomaan sanoittamiseen. Lyriikan tekemisessä tuntuu tulleen seinä vastaan. Melodiapuoli on ollut mulle aina tosi paljon helpompi osa-alue. Eli musiikkia kyllä syntyy, mutta tekstittämisestä kiikastaa. Jossain vaiheessa myönsin itselleni, etten ole kauhean hyvä kirjoittamaan biisejä.
Todellako? Siinäpä hulvaton heitto hittejä ja klassikoita kirjoittaneen laulaja-lauluntekijän suusta.
– Siis onhan mulla paljon näyttöjä sillä rintamalla. Olen omastakin mielestäni tehnyt paljon hyviä kappaleita. Verrattuna moniin kollegoihin en kuitenkaan ole luontainen biisinkirjoittaja. Jotkut puhuvat, että ”tein tänään biisin ja toissa päivänä kaksi ja huomenna teen lisää”. Mulla ei ole sellaista hanaa. Nopeasti tulleet biisit on laskettavissa toisen käden sormilla. Mulle biisin tekeminen on pitkä prosessi, joka kestää viikkoja tai kuukausia.
Kuulostaa kieltämättä hankalalta. Mutta mitä erilainen suhtautuminen biisien tekemiseen tarkoittaa? Mikä on muuttunut?
– Pari vuotta sitten tein kunnon lomareissun ja pääsin irtautumaan laulujen tekemisestä. Aloin miettiä, miten haluan jatkossa toimia. Silloin se kirkastui: olen jo näyttöni antanut eikä mun tarvitse todistaa enää mitään. Voin päästää itseni helpommalla ja olla itselleni armollisempi. Ajatus siitä, että ottaisin vastaan apua, alkoi kiehtoa.
Se vaikuttaa isolta askeleelta. Lauluntekijä vertautuu käsityöläiseen, jonka luomuksissa kaikki on peräisin hänestä, häntä itseään. Tällainen artesaaniasenne edustaa musiikkiteollisen co-write-kulttuurin vastakohtaa.
– Se on se laulaja-lauluntekijän dogma. Aiemmin ajattelin, että ei tartte auttaa, että tämä pitää tehdä itse, että tässä sitä seistään menneiden lauluntekijöiden harteilla ja toimitaan sen mukaisesti. Mutta mihin se perustuu? Miksi kaikki pitäisi tehdä itse?
– Aloin miettiä, kenen kanssa voisin kirjoittaa, ja löysin hyviä tekijöitä. Mariskan kanssa me ollaan tehty kolmea biisiä ja Kaisa Korhosen kanssa muutamaa. Yksi tehtiin Vilkkumaan Maijan kanssa. Pelkäsin kyllä, että biisissä ei enää kuulu oma ääneni, jos teen sen jonkun toisen kanssa. Nyt huomaan, että lopputulos tuntuu ihan yhtä omalta.
Olet kirjoittanut muutakin kuin lyriikkaa, kuten romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa (2008). Oliko se jollain tapaa helpompaa kuin sanoittaminen?
– Kaikki kirjoittaminen on mulle hidasta. Jos teen somepostauksen, se on melkeinpä työpäivän homma. Siitä huolimatta tiedostan, että olen ihan hyvä kirjoittaja, joka osaa ilmaista itseään. Mua kiinnostaisi kirjoittaa jotain ihan pidemmän kaavan kautta, mutta se edellyttäisi sapattivuoden pitämistä, biisien tekemisen ja keikkailun keskeyttämistä ja kirjoittamiseen täysin keskittymistä. Sellaiseen luksukseen ei ole ollut varaa.
Valoista varjoon ja takaisin
Pekka ja Susi -bändissä ysärin alkupuolella alalle tulleen Anssi Kelan soolouran ensimmäinen vaihe kesti koko nollavuosikymmenen. Triplaplatinaa myynyt debyytti Nummela (2001) nosti hänet kaikkein korkeimmalle huipulle.
Vuosikymmenen myydyimmän albumin perään tehdyt Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) tuottivat hittejä ja erilaisia jalometallilevyjä, mutta myyntilukuja katsoen tie lähti viemään alaspäin. Mihinpä muuallekaan, kun taivaankansi tuli jo vastaan.
– Ei se alamäki hauskalta tuntunut, Kela sanoo.
– Jokainen artisti käy urallaan läpi aaltoliikettä, mutta omassa tapauksessani pyllymäki oli jyrkkä, koska korkein piikki oli niin ylhäällä. Mutta huonojen aikojen kohdalla opin kaikkein eniten itsestäni tekijänä, artistina ja ihmisenä. Silloin piti oikeasti pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle.
Kirjoitin kerran, että Anssi Kelan neljäs levy Aukio (2009) edusti ”rohkeutta aallonpohjassa”. Tuo muutamia tuhansia kappaleita myynyt teos oli teema-albumi, jolla ei miellytetty ketään vaan tehtiin ihan mitä huvitti.
– Tiedostin jo sitä tehdessäni, että konseptialbumi ei tule olemaan suuri kaupallinen menestys. On aika paljon vaadittu, että kuulija kuuntelisi levyn alusta loppuun tarinaa seuraten. Kun lähdin kiertueelle, keikkoja oli vain kuusi tai seitsemän, ja esimerkiksi Tampereella yleisössä oli vain pari-kolmekymmentä tyyppiä. Silloin ajattelin, että oho, tää voi oikeasti olla tässä. Se oli se vaikein hetki.
Pohjakosketusten paras puoli on, että niiden jälkeen voi mennä vain ylöspäin. Moinen itsetsemppailu on kuitenkin pelkkää jälkiviisautta, joka ei lohduta yhtään tilanteessa, jossa menettää kaiken. Miten reagoit siihen?
– Siinä olisi ollut inhimillistä ja helppoa alkaa etsiä syyllisiä ympäriltään – tyyliin, että onko promottu riittävästi, onko bändi vääränlainen ja onko keikkoja myyty niin kuin piti. Mulla ei kuitenkaan tullut mieleen alkaa syytellä ketään. Sen sijaan katsoin peiliin. Kysyin itseltäni, olenko hoitanut hommani niin hyvin kuin mahdollista. Totesin, että en. Skarppaamisen varaa oli paljon. Siitä käynnistyi hidas prosessi, jossa loin itseni uudestaan.
Maallikon on vaikea ymmärtää, mitä tuollaisessa kohdassa muka voisi tehdä. Artisti tekee musiikkia ja esittää sitä, ja sitten siitä joko tulee suosittua tai ei tule.
– Mulla se liittyi keikkoihin. Koska Nummela oli järjetön menestys, tietyt jutut tulivat automaattisesti, annettuina. Olin tehnyt paljon duunia musan eteen, mutta suosion eteen en oikeastaan mitään. Kaikki keikat myytiin automaattisesti loppuun. Se sai laiskistumaan ja vaikutti asenteeseen. Mulla oli suuria puutteita vuorovaikutuksen luomisessa yleisöön. Siksi suurin osa ihmisistä ei tullut keikalleni toista kertaa.
– Aloin miettiä, millaista energiaa haluan välittää. Piti opetella luomaan keikoista elämyksiä, jotka liikuttavat ihmisiä ja saavat haluamaan lisää. Suhde yleisöön rakentui uudelleen keikka keikalta. Kun katsoo jotain vanhoja livepätkiä, huomaa, että minusta on kuoriutunut aika erilainen artisti. Jos vertaa, miten olin lavalla ennen ja miten olen nyt, siinä on kaksi ihan eri tyyppiä. Enää en todellakaan pidä itsestään selvinä asioita, joita Nummelan aikaan pidin. Osaan arvostaa ulinoitani kuuntelemaan saapuvia ihmisiä ihan eri tavalla kuin ennen.
Mieleen tulee Bruce Springsteen ja hänen vastustamaton The E Street Bandinsä. Springsteen on toki tehnyt paljon klassikkolauluja, mutta hänen konserteissaan ei voi olla huomaamatta, miten suuri merkitys mahtavalla livemeiningillä ja loistavalla yhtyeellä on hänen suosiossaan. Brucen keikat huokuvat puhdasta iloa, ja sellainen vetää puoleensa.
– Omalla kohdallani tekemisen ilo on ihan eri tasolla kuin se oli joskus. Olen huomannut, että se heijastuu bändistä yleisöön ja tarttuu ihmisiin. Yleisön hymyilevät suut ovat joskus jännässä kontrastissa sen kanssa, että laulan vaikka itsemurhasta.
Kävin alkuvuodesta katsomassa Mari Rantasilan Levoton tuhkimo -elokuvan. Sen lopussa säälin Neumannin hahmoa, joka oli Dingon hajottua masentunut ja sekaisin. Mieleni teki sanoa Nipalle, että älä syytä itseäsi, sillä menestys ei ole kenenkään käsissä. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole ihan niin.
– Onhan menestyksessä myös asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan. Olen itsekin saanut kokea pari kertaa, että hypeä ei voi ohjailla. Voi tehdä parhaansa, mutta suuren yleisön kiinnostus kohdistuu silti muualle. Joskus tuntuu epäreilulta, että tekee hommia hiki päässä ja silti artisteja painaa oikealta ja vasemmalta ohi parhaille festarisloteille. Mutta musiikkifanina sen ymmärtää. Mäkin saatan innostua valtavasti jostain artistista, mutta parin vuoden päästä se ei enää kiinnostakaan.
Taitaa olla niin, että artistin työssä ei voi koskaan laskea sen varaan, että nyt ollaan pitävällä pohjalla.
– No, nyt olen mielestäni tehnyt kaiken oikein ja panostanut tähän niin paljon kuin rahkeita riittää. Jos taas kävisi niin, että uusi musa ja keikat eivät yhtäkkiä kiinnostaisikaan ketään, olisin kyllä kysymysmerkkinä.
Tervetuloa takaisin
Kun Anssi Kela sulkeutui suuren yleisön suosioon uudelleen vuonna 2013, taustalla soi hitti nimeltä Levoton tyttö. Uusi biisi räjäytti pankin, mutta lanka oli palanut jo jonkin aikaa ennen sitä.
– Aistin jo ennen sen sinkun ilmestymistä, että ihmiset alkavat kiinnostua tekemisistäni uudelleen. Keikoilla oli yhtäkkiä taas paljon yleisöä ja meininki parempi kuin vuosiin. Naistenlehdet ottivat yhteyttä ja halusivat tehdä isoja henkilöhaastatteluja.
Levoton tyttö julkaistiin keskellä tuota tilannetta. Single olisi voinut valaa liekkeihin yhtä hyvin vettä kuin bensaa, sillä Kelan soundi ei ollut entisellään.
– Se biisi oli siinä mielessä iso riski, että se ei kuulostanut Mikan faijan BMW:ltä eikä vastannut mielikuvaa, joka ihmisillä oli minusta. Mietin, että onkohan tää nyt viimeinen naula arkkuuni, että onko Levoton tyttö biisi, joka ei kiinnosta edes niitä vähiä faneja, jotka mulla vielä oli jäljellä.
Levoton tyttö oli bensaa. Kela ensiesitti kappaleen televisiossa, Uuden musiikin kilpailun suorassa lähetyksessä. Toisin kuin hitaammin syttynyt Nummela, uusi single leimahti välittömästi.
– Kun kävelin pois lavalta, avasin saman tien somen nähdäkseni reagoiko jengi mitenkään. Se oli ihan täynnä kuhinaa. Tiesin, että urani on pelastettu. Olin tehnyt Anssi Kela -albumin (2013) sillä ajatuksella, että se saattaa olla viimeinen levyni, eräänlainen muistokirjoitus. Sen sijaan nousikin urani toinen aalto.
Miten koit sen henkilökohtaisella tasolla? Oliko se valtava helpotus vaiko vain varmistus sen suhteen, mihin suuntaan lähdet työelämässä?
– Mulla ei ole mitään muuta ammattia. Lukion jälkeen en opiskellut vaan luotin hullunrohkeasti tähän hommaan. Jos tämä ei olisi kantanut, olisin joutunut aloittamaan ihan alusta. Pohjalta.
– Muistan satojen somekommenttien joukosta yhden, jossa luki ”Anssi, tervetuloa takaisin”. Sen kohdalla murruin melkein kyyneliin, koska tajusin, että juuri siitä on kyse. Muistan keveyden tunteen. Hyvää palautetta tuli monen päivän ajan, ja mä vähän niin kuin leijuin ilmassa. Uusi suosio ei tullut annettuna vaan grindaamisen ja Siperian opetusten kautta. Sitä osasi arvostaa.
Uusi 1980-lukuvaikutteinen Kela-soundi ei jäänyt yhden albumin mittaiseksi kokeiluksi. Myös seuraava levy Nostalgiaa (2015) herkutteli saman aikakauden estetiikalla.
Sitten tehtiin Vain elämää -sarjan neljäs tuotantokausi. Suositulla musiikkiohjelmalla oli voimaa nostaa artistien suosiota, ja Anssi Kela viiletti senkin aallon harjalla.
– Kun olin ekan kerran Vain elämää -ohjelmassa, menin yhdesti skidini kanssa leikkipuistoon. Tyttö istui keinussa ja minä annoin vauhtia, kun leikkipuistoon tuli iso joukko lapsia läheisestä koulusta. Yhtäkkiä huomasin, että minun ja tyttäreni ympärille oli muodostunut lasten kaari. Kaikki tuijottivat minua. Sitten yksi lapsista alkoi laulaa Vain elämää -tunnaria. Muut yhtyivät kuoroon. ”Vain elämää, ei sen enempää…”
– Olin mukana myös vuonna 2021. Se on edelleen suosittu ja laadukas musiikkiohjelma, josta itsekin pidän, mutta ei enää yhtä valtava ilmiö kuin ekalla kerralla.
Televisiojulkisuus tuli tutuksi myös Anssi Kela ja isot biisit -ohjelmassa, jossa tehtiin versioita kotimaisista klassikoista ja hiteistä. Näytillä oleminen on tärkeä osa artistin työtä. Millainen suhde sinulla on julkisuuteen?
– Se ei ole syy siihen, että olen alkanut tehdä tätä. En ole koskaan tavoitellut julkisuutta tai haaveillut siitä. En edes nuorena. Se puoli tuntuu välillä raskaalta. Mutta eihän sellaista duunia ole olemassa, jossa olisi vain hyviä puolia.
– Mediaan mulla on mutkaton ja selkeä suhde. On asioita, joista puhun mielelläni ja avoimesti. Sitten on tiettyjä yksityiselämän asioita, joista en puhu, vaikka tietynlaiset lehdet ovat joskus jopa vaatineet sitä.
Tätä kirjoitettaessa viimeisin iso Anssi Kela -biisi on Ääriviivoja-albumilla (2018) julkaistu Ilves. Sen poljento, tarina ja soundi muistuttavat varhaisia hittejäsi niin paljon, ettei se taida olla sattumaa?
– Ilvestä kirjoittaessa tuli fiilis, että siinä on jotain samaa kuin Nummelassa. Päätin käyttää referenssinä itseäni. Kun tuotin sitä, kuuntelin Mikan faijan BMW:n ensimmäistä kertaa vuosiin. Että millainen biitti ja instrumentaatio siinä olikaan. Oli hirveän inspiroivaa plagioida omaa vanhaa juttua. Etäisyys oli riittävän pitkä, jotta tekemisen tapa tuntui tuoreelta.
– Koska Ilves onnistui hyvin, seuraava hauska ajatus oli tietenkin, että nyt kun on tehty Mikan faijan BMW uudestaan, niin pitäisikö tehdä koko Nummela. Mutta ei se sitten mennyt niin. Kun tekee albumia biisi kerrallaan, jokainen kappale hakee oman uomansa.
Vuonna 2019 käynnistetty Mun täytyy kävellä näin -konserttisarja oli yhdenlainen tilinpäätös Kelan uralla ja ehkä elämässäkin. Se oli myös omaperäinen projekti, jollaista ei ole tullut vastaan muualla.
– Mulla oli Keravalla pienessä konserttisalissa soolokeikka, josta jäi tosi hyvä fiilis. Mietin, pitäisikö tehdä kokonainen kiertue sen tyyppisissä paikoissa. Sitten tuli mieleen, voisiko niillä keikoilla olla musiikin lisäksi puhetta. Yritin kehitellä uudenlaisen keikkaelämyksen, jollaista en olisi itsekään ennen kokenut.
Lopputulos oli eräänlainen teatteriesitys, joka rakentui monologeista ja biiseistä. Kela kutsuu sitä ”elämäkertakonsertiksi”.
– Mietin silloin, että saakohan tällaista spessujuttua myytyä ihmisille tai kiinnostaako se ketään. Sitten me tehtiinkin neljässä vuodessa kolme kiertuetta, joiden jokainen keikka oli loppuunmyyty. Se oli muuten eka kerta, kun vähän avasin yksityistä puoltani julkisesti.
Artistin olympialaiset
Anssi Kelan sähköposti kilahtaa. Sinne on ilmaantunut kolmen uuden biisin ensimmäiset miksaukset. Hän laittaa ensimmäisen soimaan, istuu alas ja kuuntelee hiljaa.
Soundi on iso ja lämmin. Kitaroilla on paljon tilaa, mutta niin on välillä jousillakin. ”Whitesnake-väliosa”, kommentoin yhtä kohtaa, ja Kelan huulilla vilahtaa hymy. Yhdessä biisissä laulaa hänen vanhempi tyttärensä, jolla on persoonallinen soundi.
Se, että levymyynti laski 2000-luvulla kuin lehmän häntä, ei ollut pelkästään Anssi Kelan ongelma. Teknologian käynnistämä musiikkiteollisuuden murros muutti musiikin kuluttamisen tapoja ja teki singlestä taas popmusiikin perusyksikön. Tämä kehitys jatkui vielä sittenkin, kun Kela pääsi taas pinnalle.
– Musiikki-ilmaston muuttuminen tuli kouriintuntuvaksi Ääriviivoja-levyn kohdalla. Se on ehkä paras levyni, mutta meni ohi suurelta yleisöltä. Albumi ei tunnu enää tässä ajassa kiinnostavan ihmisiä. Se on ollut hyvä tiedostaa tätä uutta levyä tehdessä. Mutta halusin silti tehdä albumin.
Viime vuosien perusteella olisi luullut, että Anssi Kela julkaisee enää sinkkuja. Vain elämää -ohjelman 12. kaudella tehdyt versiot muiden biiseistä muodostavat tavallaan laajemman kokonaisuuden, mutta muuten hän on edennyt kappale kerrallaan. Ei kuitenkaan enää.
– Pidän albumia musiikintekijän kuninkuusluokkana. Se on artistin olympialaiset. Albumi julkaistaan harvoin ja siihen ladataan kaikki, mihin sillä hetkellä pystytään. Sen kautta näkee kehityksen ja suunnan, johon artisti on tiettynä aikana liikkunut. Olisin mä viime vuosinakin julkaissut albumeja, jos olisi ollut valmiita biisejä. Nyt kun olen tehnyt lauluja uudella tavalla, olen ekaa kertaa tilanteessa, jossa mulla on enemmän materiaalia kuin albumille tarvitaan.
On varmasti erilaista kirjoittaa kappaletta albumille kuin singlejulkaisua varten.
– Tekijänä mua ärsyttää yksittäisiin biiseihin keskittyminen. Kun julkaisee yhden kappaleen, siihen ladataan raskaita odotuksia radiosoitosta ja striimaamisesta. Se yksipuolistaa musiikin tekemistä.
– Albumia tehdessä saattaa tiedostaa, että tämä kappale ei tule ikinä soimaan radiossa. Se syntyy ihan erilaisista motiiveista ja puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa, jossa kuuluukin olla monenlaisia biisejä. Se antaa tekijälle vapautta.
Miksi levyn nimi on Kaikki tiet joita kuljin?
– Se on yksi biiseistä, mutta nimi liittyy myös tematiikkaan, jota on monissa biiseissä. Useissa kappaleissa on autoilua tai kulkemista. Se ei ole mikään ennalta mietitty teema, vaan pitkän ajan puitteissa tehtyihin biiseihin on tullut liikkeellä olemista. Huomasin tuon punaisen langan vasta, kun kokosin laulut yhteen.
Miten kuvailisit levyä ihmiselle, joka ei ole kuullut sitä, mutta tuntee aiemman tuotantosi?
– Se on jatkumoa sille, mitä olen viime vuosina tehnyt. En usko, että kukaan on aivan ihmeissään sen kuullessaan, että oho, onpa aivan erilaista. Tekemis- ja tuotantometodini lyö leimansa musiikkiini. Teen ja äänitän biisit miksausvalmiiksi asti itsekseni täällä kellarissa. Se tekee musasta tietyn kuuloista.
Sinulla on hieno livebändi. Kuten aiemmin kerroit, sillä oli tärkeä rooli siinä, että nousit uudelleen urasi aallonharjalle. Miksi se ei ole mukana studiotöissäsi?
– Sellainenkin ajatus on ollut, että käyttäisin bändiä levyllä. Me pidettiinkin bändiäänityssessio. Fiilis kuitenkin on, että sen soundi eroaa liikaa äänimaailmasta, jonka olen itsekseni luonut. Ei näitä juttuja kannata sekoittaa.
– Musassani kuuluu tietty kunnioitus juuriani kohtaan. Nummela-albumin aikaan löin läpi soundilla, jossa oli hiphop-biittejä ja nuotiokitarointia. Olen halunnut pitää jotain siitä edelleen mukana. Myöhemmin mukaan hiipi kasarin soundimaailma, ja kun se pato on kerran avattu, turha sitä on yrittää sulkea. Soundi hiipii automaattisesti siihen suuntaan, kun alan tehdä musiikkia.
Kasarin lapsena voin hyvin ymmärtää, miksi niin tapahtuu. En ole koskaan tietoisesti vannonut 1980-luvun nimeen, mutta esimerkiksi autossa jää helposti päälle radioasema, jossa soi jotain siltä vuosikymmeneltä. Jostain syystä siitä tulee hyvä mieli.
– Mä olen henkeen ja vereen kasarijäbä. Se vuosikymmen on musiikillinen kotini. Sen soundimaailma tuntuu lämpimältä syliltä. Moni musantekijä vannoo 60–70-lukujen nimiin, mutta mielestäni paras musa tehtiin 80-luvulla.
– Samaan aikaan tiedostan, miten pölyistä se on nuorten korvissa. Muistan, kun kuulin nuorena vanhojen äijien jauhavan kuuskytluvusta ja mietin, että nää tyypithän on ihan homeessa. Nyt 80-luvusta on paljon pidempi aika kuin silloin oli 60-luvusta.
Anssi Kelan studiokaiuttimien vieressä seisoo iso Darth Vader. Sekin on vähän pölyinen ukkeli, mutta punaiset valot sen rinnassa vilkkuvat kirkkaina.