– On hyvän prosessin merkki, kun se alkaa säätää itse itseään, saksofonisti Heikki ”Hepa” Halme lausuu filosofisesti verkkaiseen tyyliinsä.
Istumme vähän ennen Halme Prospektin keikkaa Tampereen Teatterin tyhjässä pääsalissa, koska saimme siellä täydellisen rauhan. Tila on iso, mutta tunnelma erittäin intiimi, ja se on aina haastattelulle eduksi. Pian alkava, täydelliseksi killeriksi osoittautunut keikka – joka yllätti irtautumalla biisien levyversioista hypnoottiseksi afro-funkiksi ja tolkuttoman svengaavaksi ska-ilotteluksi – tapahtui Ravintola Kivessä pidetyllä Eclipse-klubilla.
Eclipse on myös kitaristi Tapio Ylisen pyörittämä levymerkki, joka julkaisi Halme Prospektin uunituoreen Prospektagon-albumin. Olen pahasti levyn pauloissa kuunneltuani sitä viime aikoina todella paljon. En tiedä, onko se bändin paras, koska olen tykännyt kaikista Prospektin levyistä kovasti, mutta varmaa on, että se on todella hieno: syvää mielikuvituksellista jazzia ilman ensimmäistäkään lajin klisettä (lue arvostelu haastattelun alta löytyvästä linkistä).
Ainakin se poikkeaa edeltäjistään tekotavallaan, joka oli hyvinkin nopea, siis rankkojen viivytysten jälkeen. Viimeksi mainituista koronaa ei enää tarvitse esitellä kenellekään, mutta täysin puskista tuli bändin pitkäaikaisen trumpetistin Matti Riikosen syöpädiagnoosia nopeasti seurannut kuolema. Kun edellisiä, TUM-merkin julkaisemia levyjä oli tehty pätkittäin rakentamalla, niin nyt Halme halusi kokeilla ripeämpää rykäisyä.
– Edellä mainitut tapahtumat viivyttivät levyntekoa melkoisesti, mutta kun hommiin lopulta päästiin, äänitys tapahtui nopeasti. Se oli päivän rupeama. Tosin sitten tehtiin muutama päälleäänitys, vaikka alkuperäinen ajatus oli studiolive. Pohjat vedettiin joka tapauksessa kerralla sisään, ne on raakaa todellisuutta. Vaikka me oltiin eristyksissä toisistamme studiossa, meillä oli kuitenkin näköyhteys. Bändi on sen verran kovassa iskussa, että ehkä levystä olisi täysin livenä tullut vielä parempi, mutta toisaalta näin saatiin yksittäiset instrumentit paremmin taltioitua.
Tiedän Hepan olleen muutama vuosi sitten Länsi-Afrikassa taiteilijaresidenssissä Beninin Villa Karossa ja epäilen heti sen vaikuttaneen Prospektagonin tekotapaan. Tietoisesti hän ei kuulemma ole asiaa ajatellut, mutta ei kielläkään aavistustani ja toteaa lopulta, että niin voi hyvinkin olla.
– Totta puhuen sikäläinen meininki puhutteli mua niin syvästi, että olen residenssini jälkeen palannut samoille nurkille Grand Popon kylään pari kertaa vuodessa. Musiikki ja ihmiset on siellä niin hienoja. Samoin sää, vaikka viimeksi alkoi jo olla sietämättömän kuuma. Kaiken kaikkiaan mä viihdyn siellä. Tulen erittäin hyvin toimeen paikallisten kanssa, olen saanut siitä palautettakin. Tunne on molemminpuolinen, Hepa naurahtaa.
– Siellähän se koko länsimaisen rytmimusiikin perusta on. En mä sinne alun perin sitä varten lähtenyt, mutta siellä on valjennut syvällisemmin, miten ne ainekset lähti sieltä orjien mukana Amerikoihin, ja loppujen lopuksi tänne Pohjolan perillekin, ja millaisia ne kehityskulut on olleet. Musiikki ei siellä ole mitään viihdettä tai liiketoimintaa, se on elimellinen osa jokapäiväistä elämää. Siellä ei juurikaan soiteta ”keikkoja”, vaan erilaisissa yhteisön tilaisuuksissa, talkoopohjalta. Kaikille toimille ja tilanteille on oma musiikkinsa. Esimerkiksi kun kylän miehet isolla joukolla vetää valtavaa nuottaa merestä, niin siinä on kaksi perkussionistia rytmittämässä työtä. Ja tietysti siinä myös lauletaan. Yksi päivä, kun se kuulosti vähän erilaiselta, kysyin kaveriltani, mitä ne laulaa. Se kuunteli hetken ja kertoi, että sillä kertaa laulettiin gospelia, ja tekstit oli Raamatusta.
Beniniähän pidetään myös voodoon kehtona…
– Näin on. Siinä on Togo länsipuolella ja Nigeria itäpuolella, ne on paljolti joruba-kansan (kaikkiaan eri heimoihin jakautuneena yli 40 miljoonaa henkeä Afrikassa) aluetta ja kulttuuria. Pieniä alueellisia eroja löytyy, mutta periaatteessa se on samaa kulttuuria. Siellä on kristillisiä ja islamilaisia kirkkokuntia, mutta voodoo, tai vodun, niin kuin siellä sanotaan, on Beninissä koko kulttuurin ydin. Siihen kuuluu tietyt rytmit, jotka kaikki siellä tuntee. Ne samat rytmit kulkeutui orjien myötä Amerikkaan. Prospektagonillakin on kaksi tai oikeastaan kolme biisiä, jotka sai alkunsa siellä paikallisten kanssa soittaessa.
Epäilemättä. Kuulen Afrikan levyllä erityisen selvästi juuri parissa, kolmessa kappaleessa. Niissä on sellaista kierrettä ja sointia, mitä ei normijazz-bändeillä usein kuule.
– En mä tietoisesti tavoitellut Afrikkaa niissäkään kappaleissa enkä pidä vieläkään itseäni lajin asiantuntijana, mutta vääjäämättä se soittamisen ja tekemisen tapa ja tyyli imeytyy omaankin musiikkiin. En ole analysoinut asiaa sen kummemmin eikä niin pidä tehdäkään. Sikäläiset sanoivat mulle, että ”eurooppalaiset aina laskee, että missä on ykkönen tai jotain. Me ei lasketa, me kuunnellaan”.
Mainitse joitain muitakin sikäläisen meiningin ja musiikin tekemisen oleellisia piirteitä.
– No, ensiksi on tietysti se valtava intensiteetti soittamisessa. Se lähtee aina heti täysillä, mutta ei raivokkaasti, vaan rennosti. Kun joku velton oloinen heppu alkaa soittaa, se muuttuu ihan täysin. Koska se on oraalinen kulttuuri, siellä oikeasti kuunnellaan toista ihmistä. Elämä ja musa on paljon interaktiivisempaa kuin täällä. Koko kulttuuri perustuu läsnäoloon, toisen ihmisen huomioon ottamiselle ja yhdessä tekemiselle. Saatan soittaa joitain aika outojakin juttuja, mutta silti ne suhtautuu niihin aina avoimen uteliaasti ja lähtee mukaan. Ja tanssi liittyy aina musiikkiin: joka rytmille on omat tanssikuvionsa. Siellä on kirjaimellisesti eri maailmassa, ja se opettaa suhteellisuudentajua. Benin on maailman köyhimpiä maita. Siellä elämä on aina hiuskarvan varassa, silti ihmiset on iloisempia kuin täällä. Kun sähkön hinta nousee 20 senttiin kilowattitunnilta, suomalaiset panikoi. Siellä se on 60 senttiä, Hepa nauraa päätään puistellen ja lisää:
– Ei tässä viitsi kauheasti valittaa.
Teksti: Jussi Niemi
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.
