Saavuin jazzin äärelle hiphopin kautta. A Tribe Called Questin sampledyykkaus ja Ron Carter soittamassa bassoa The Low End Theory -levyllä (1991) olivat alkuviitteitä jonnekin genren laajoihin syövereihin. Nykymittapuulla alkeelliset jazzin ja rapin yhteenliitokset, esimerkiksi Gurun ensimmäinen Jazzmatazz (1993) tai saippumainoksessa asti arkea häirinnyt US3:n Cantaloop (Flip Fantasia) (1993), toivat genrejä yhteen, mutta liitokset olivat pikemminkin 1+1=2-tyyppisiä kuin laajempia uusia avaruuksia avaavia. Ehkä se olisikin ollut liikaa vaadittu vielä.
J Dilla alias Jay Dee, ristimänimeltään James Dewitt Yancey (1974–2006) oli detroitilainen biittinikkari ja MC, jonka vaikutuksen laajuutta ei olisi mitenkään voinut ennustaa. A Tribe Called Questin Q-Tipin suojattina Ummah-kollektiivin ja Slum Village -yhtyeensä kautta hiphopin uusien pyörteiden katalysaattoriksi noussut visionääri toteutti intuitiivisesti sitä viisautta, jonka mukaan uusia coltraneja ja mileseja etsivän kannattaa lähteä siitä olettamuksesta, että tulevaisuuden suunnannäyttäjät eivät todennäköisesti kuulostaa lainkaan edeltäjiltään. Dilla oli aina uuden asialla.
Lapsena Dilla kuunteli jazzia käytännössä joka päivä, ja genrellä oli keskeinen rooli myös hänen tuotantojensa kehityksessä. Dan Charnas syväluotaa visionäärin elämää ja merkitystä kirjassaan Dilla Time (MCD, 2022). Erittäin yksityiskohtainen teos on oiva kurkistus siihen, mitä Dilla teki ja miten, ja miksi sillä on väliä.
Jos puhutaan jazzin roolista hiphopin kehityksessä ja päinvastoin, on Dilla täysin ohittamaton. Siinä missä monet aiemmat genren risteykset olivat kahden omanlaisena erillisen musiikillisen kielen yhteentörmäyksiä, teki Dilla biiteissään hiphopista ”jazzia” molekyylitasolla. Kaiken keskiössä oli rytmin konsepti ja se, miten sämpleriä soittava ”elektronimuusikko” pystyi tekemään musiikistaan niin inhimillistä, että se sai muusikot luomaan omaa tyyliään Dillan ajatuksiin perustuen. D’Angelon Voodoo, Erykah Badun albumit tai vaikkapa Hiatus Kaiyoten musiikki ovat loistavia esimerkkejä siitä, miten ”Dilla Time” on vaikuttanut bändisoiton periaatteisiin.
Charnasin koko teesiä on hankala summata lyhyesti, mutta kyse on siitä mitä ”svengi” pohjimmiltaan on ja miten rytmillisiä jännitteitä luodaan päällekkäisillä ja toisiaan vastaan taistelevilla elementeillä. Paras svengin kuvailu jazzissa on joskus kuulemani ajatus vanhan lännenelokuvan vankkureista, jotka kiihdyttäessään saavuttavat pisteen, jossa vankkurin pyörä näyttää pyörivän vastapäivään. Homma rullaa, vaivattomasti ja luonnollisesti.
Dillan svengissä on tätä samaa selittämättömyyttä, ja huomionarvoista on, että Dilla-groovejen näennäinen epätarkkuus ja pintapuolinen summittaisuus luo omituisen, unenomaisen ja jännitteisen tunnelman. Kyse ei toki ole sattumasta, vaan nerokkaasti hiotusta tavasta uudistaa rytmistä käsittelyä biittitehtailussa.
Kun nuoret jazzarit alkoivat soveltaa Dillan inspiroimia ajatuksia, ei vastaanotto ollut yksinomaan suotuisaa. Perinteisesti tarkkuutta ja eksaktia rytmistä ilmaisua arvostaneessa genressä ei aina ollut ymmärrystä laahustavalle bassorummulle tai ennen aikojaan kiinni haukkaavalle virveliniskulle. Pianisti Robert Glasper joutui jazzpoliisien hampaisiin dillatettuaan jazzinsa, mutta löysi myös paljon hengenheimolaisia ja onnistui samalla uudistamaan musiikkia kestävällä tavalla.
Jason Moran on toinen merkittävä amerikkalaispianisti, jonka musiikki on inspiroitunut Dillan ajatuksista. Moranin upeat soolopianokonsertit ovat oivia esimerkkejä hiphopin yhdistymisestä jazziin tavalla, jota ei voi eristää pelkästään kahden genren yhteentörmäykseksi. Musiikin tyylilajista tulee aika äkkiä irrelevantti asia, kun puhutaan todellisesta yhteen kasvamisesta yhdistelemisen sijaan. Omassa välittömässä vaikutuspiirissäni Dillan rytmistä perintöä tutkiskelee esimerkiksi tuottaja-muusikko Petter Eldh, joka on tuttu Koma Saxo- ja Y-Otis-yhtyeistä.
Esimerkkejä riittää viljalti ja niitä tulee yhä lisää. Rytmi, ”taimi”, on niin oleellinen tekijä miltei kaikessa musiikissa, että Dillan tyyliin perustavanlaatuinen uudistushenki on puhaltanut läpi musiikin kentän uskomattomalla vaikutuksella. Nykyjazzia olisi vaikea edes kuvitella ilman Dillaa, hiphopista toki puhumattakaan.
Kuten ”Black visual intonation” -teoriaansa rytmiikkaan sitonut elokuvaohjaaja Arthur Jafa on sanonut: ”Dilla on harvoja hiphopin perinteestä nousseita artisteja, joista voi puhua samalla tavalla taiteen teknisen ja muotokieleen liittyvän sofistikaation uudistajina kuin vaikkapa Charlie Parkerista, John Coltranesta ja Miles Davisista.”
Teksti: Matti Nives
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/24.