Pysytäänpä studiotöiden äärellä. Kun nauhoitat jotakin kappaletta, onko esimerkiksi kitarasoolo aina loppuun asti sävelletty vai pyritkö improvisoimaan myös studion punaisen valon palaessa?
– Lähestymistapa riippuu kappaleesta, mutta yleensä yritän löytää sopivan tasapainon etukäteen katsottujen juttujen ja soittohetkellä tulevien ideoiden suhteen. Jos soolo-osuus on pitkä, en toki lähde soittamaan sitä lonkalta, vaan isojen suuntaviivojen täytyy olla tiedossa. Mutta kuten sanoin, haluan jättää mahdollisuuksia myös spontaaneille ideoille.
– Kun minulta kysytään omaa suosikkisooloani, nostan usein esiin Awake-levyn (1994) Voices-kappaleen. Kyseinen soolo ei ole nopein, teknisin tai huolellisin suoritukseni, mutta sen asenne on kohdallaan ja siitä löytyy myös hyvänlaatuista ”ihan sama, antaa mennä” -meininkiä.
Millaisia neuvoja antaisit tämän päivän aloitteleville kitaristeille?
– Kun soittamisen perusteet alkavat olla hallussa, kannattaa alkaa etsiä omaa tyyliä ja soundia. Tällaisten asioiden sanominen on helpompaa kuin niiden toteuttaminen, mutta jos joku haluaa jättää nimen rockmusiikin historiaan, edessä on valtavasti työtä. Kuten AC/DC tämän osuvasti ilmaisi: ”It’s a long way to the top if you wanna rock ’n’ roll!”
– Painotettakoon vielä sitä, että tekninen osaaminen ja ”oma juttu” ovat täysin eri asioita. YouTubesta löytyy pilvin pimein huikeita coverbiisejä, mutta kuinka monet soittajat kykenevät luomaan jotain omaa? Älä silti käsitä väärin, sillä kyllä minä osaan arvostaa myös näitä ”tubesoittajia”. Olen monesti miettinyt jonkun Dream Theaterin hemmetin kimurantin uuden kappaleen äärellä, että mitähän ne nettitaiturit saavat tästä irti. Ja millä aikataululla? No, sitten käy niin, että biisin julkaisusta vierähtää muutama tunti, ja YouTubesta alkaa löytyä videoita, joissa jotkut 10-vuotiaat tykittelevät biisiä tuosta vain. En oikeasti käsitä sitä!
Mitä sinä haluaisit oppia kitaristina?
– Voi sentään, vaikka mitä! Tiedätkö saksalaisen Joscho Stephanin? Hän soittaa akustisella aivan uskomattomia juttuja. Entä australialainen Tommy Emmanuel… He saavat kitaran soimaan käsittämättömällä tavalla, ja ihailen heitä valtavasti. Ehkä minunkin täytyy keskittyä jatkossa vähän enemmän akustisen kitaran soittamiseen, vaikka se niin tuskallista aikoinaan olikin.
– Ylipäänsä haluan painottaa sitä, että rakastan kitaran soittamista edelleen aivan yhtä paljon kuin takavuosinakin. Olen nyt 55-vuotias, enkä usko tämän liekin sammuvan koskaan.
Entä millaisia unelmia sinulla on Dream Theaterin suhteen?
– Jos joku olisi väittänyt minulle takavuosina, että progressiivisen metallin soittamisesta tulee elämäntyöni, olisin nauranut todella pitkään. Nyt takana on jo muutamia vuosikymmeniä, ja täällä sitä edelleen porskutetaan. Haaveeni on siis, että saamme jatkaa vielä pitkään – jopa vuosikymmenien ajan.
– Jos taas puhutaan omista unelmistani, niin olisihan se kiva tehdä yhteistyötä Peter Gabrielin ja Geddy Leen kanssa.
Niin, Dream Theaterin esiaste Majesty aloitti jo vuonna 1985. Aiotteko juhlia bändin nelikymppisiä 2025?
– Huh huh, neljä vuosikymmentä… Kai se on sellainen virstanpylväs, että meidän on pakko keksiä jotain. Ehkä julkaisemme silloin uuden studiolevyn, ja juhlistamme bändin uraa sillä tavalla. Sen ainakin lupaan, ettemme lopeta vuonna 2025!
Kun te pistätte pillit pussiin, se tulee olemaan surullinen päivä monille.
– Ymmärrän sen, sillä minä olen edelleen musiikkifani. Kun Neil Peart kuoli, olin pitkään murheen murtama. Erityisesti siksi, että hieno mies poistui keskuudestamme ja hänen läheisensä joutuivat kokemaan surua, mutta myös sen vuoksi, etten pääse näkemään Rushia livenä enää koskaan. Se on musertavaa.
Menehtyneistä legendoista puheen ollen: kun Dusty Hill kuoli vuonna 2021, odotitko puhelua ZZ Topin leiristä? Nykyinen partamallisi kelpaisi nimittäin jo ZZ Topillekin.
– En odottanut! Mieleen tulee kyllä eräs aiheeseen liittyvä juttu… ZZ Topin Billy Gibbons pitää instrumenttiaan alhaalla, eikä hänen pitkä partansa taida haitata soittamista ollenkaan. Minä taas olen nörtti progetyyppi, ja minun kitarani on varsin ylhäällä. Kun naamakarvoitukseni alkoi rehottaa joitakin vuosia sitten, minun piti opetella soittamaan uuden habitukseni kanssa, sillä parta tuntui jäävän koko ajan kielien väliin, hihnan alle tai jonnekin muualle. Nykyään olen jo aika hyvä ”partakitaristi”. Hah hah!
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 6/23.
