Haastattelu: Syöpää sairastava Astrid Swan tekee lauluja lapsilleen, jotta heillä olisi aina laulut vanhempinaan

Laulaja-lauluntekijä Astrid Swanin ilmaisukeinoina ovat olleet piano ja sanat. Niiden avulla hän on lapsesta asti käsitellyt näkemiään ja kokemiaan asioita. Viime vuosina sanoihin on tuonut lisäpainoa parantumaton syöpä, jota Swan on käsitellyt taiteessaan avoimesti. Mikko Meriläinen haastatteli laulajaa Soundiin 8/21.
8.10.2021 13:31

Moi, Astrid. Miten voit juuri nyt?

– No, just nyt väsyttää tosi paljon. Tein toissapäivänä keikan Turussa, enkä ollut varmaan kahteen vuoteen ollut keikalla, joten se vaati paljon valmistautumista. Se väsyttää – ja toki sekin, että olen niin sairas. Palautuminen keikasta kestää näköjään monta päivää.

Pystyitkö kuitenkin nauttimaan keikasta?

– Joo, ilman muuta. Sehän on hassua, että keikan voi soittaa vaikka sairaana koska sairaus katoaa kun on lavalla – flunssa ainakin, ja syöpäkin unohtuu aika hyvin siinä hetkessä.

Uuden levysi nimi on D/other. Termi on ilmeisesti itse keksimäsi, ja siitä voi poimia useita eri merkityksiä, jotka myös sopivat levyn teemoihin: ainakin daughter ja other tulivat mieleeni.

– Termi on syntynyt mun väitöskirjatutkimuksessa. Tutkin äitimistä, jonka englanninkielinen termi on mothering, blogeissa digitaalisena ilmiönä, joten sieltä se d tulee.

– Mua kiinnostaa se, miten me liikutaan materaalisuuden ja digitaalisuuden välillä niin että äitiminen on siinä keskiössä. Aloin käyttää termejä m/other ja d/other ja mietin, miten se m/other olisi murroksessa ja liukuisi kohti d/otheria. Halusin myös laajentaa äitimisen tekijyyttä ja kyseenalaistaa sen itsestäänselvän liittymisen naisiin ja heteroihin. Toivon, että d/other tekee tilaa erilaisille äideille ja äitijöille.

– Ja d on tietenkin myös death. Eli sanan taustalla on iso möhkäle merkityksiä.

D/other tuntuu etenkin musiikillisesti mutta myös muuten edeltäjäänsä valoisammalta.

– Se oli ihan tarkoituksellista. Varsinkin musiikillisesti halusin tehdä nyt sellaista… kevyt kuulostaa väärältä, mutta kuitenkin raskaan vastakohtaa. Haen musiikista aina kannattelua, ja tässä etsin kannattelua sellaisesta keveydestä sekä ihmissuhteiden ja elämän juhlistamisesta. On siellä paljon suruakin, mutta sitä ei esitetä kovin raskaasti ja synkästi.

Toteat levyn saatekirjeessä, että ”olen tarkoituksella tehnyt lauluja lapsilleni, jotta heillä olisi aina nämä laulut vanhempinaan”. Aika iso tehtävä laululle.

– On. Sekin on yksi asia, mitä olen sekä tutkimuksissani että taidetta tehdessäni pohtinut. Olen leikkinyt sillä ajatuksella, että voiko se arkisto, mitä taiteilija tuottaa toimia taiteilijan – tai tässä tapauksessa vanhemman – poissaollessa sellaisena, mikä jatkaisi sitä vanhemmoimista. Se voi tarjota lohtua ja myös tietoa minusta. Sitä kautta taide voi siirtää todella merkityksellisiä asioita, jos vastaanottaja niin haluaa. Sieltä voi löytää paljon sellaista, mihin esimerkiksi minä en ole vastaamassa kun olen kuollut. Ihan tarkoituksella olen siis tehnyt niin.

Olet kertonut asennoituneesi D/otheriin niin, että se saattaa olla sinun viimeinen levysi. Ja kirjoitit muutama vuosi sitten Viimeisen kirjasi. Miten sellaisessa tilanteessa pystyy luomaan mitään? Voisi kuvitella, että paineet olisivat valtavat kun pitäisi pystyä tekemään jokin lopullinen statement.

– Minulle se toimii bensana. Silloin on pakko tehdä, koska minulle hiljaisuus olisi huonompi vaihtoehto. Voihan sellainen myös lamaannuttaa, mutta minulle se on motivoivaa. Juuri se, että miten voisin tavoitella sitä tulevaisuutta, missä en itse ole. Taiteen avulla minä pystyn siihen. Ihmisenä en pysty, kaikkihan me ollaan kuolevaisia, joten siksi olen keskittynyt läsnäoloon taiteessa.

Tuo varmaan selittää sen, miten sait tehtyä levyn loppuun vaikka olit jossain vaiheessa prosessia ilmeisesti todella heikkovointinen.

– Mulle studiotyöskentely on merkityksellisintä ja kivointa puuhaa. Heti kun tulee tieto, että elämää ei ole varmaan kauan jäljellä, mä buukkaan studion.

Sinulla on nyt seitsemän soololevyn mittainen katalogi. Miten tyytyväisenä sitä katselet?

– No, en kovinkaan! (Naurua) Se on toinen syy siihen, miksi haluan tehdä yhä. On nälkä, että voisin nyt tehdä asiat paremmin kuin aiemmin. En minä tykkää kuunnella vanhoja levyjäni. Haluaisin kyllä tykätä, ja olen nykyään armollisempi varhaistuotantoani kohtaan kuin joskus olin.

Mitä kauemmin siitä on aikaa niin sitä paremmin hyväksyy sen, miltä se kuulostaa.

– Ajattelen myös että olen oppinut koko ajan lisää, ja nyt koen olevani aika hyvä siinä mitä teen. Nyt haluaisin tehdä lisää.

Mistä löytyi rohkeus kirjoittaa ja myös julkaista Viimeinen kirjani? Puhut siinä kuitenkin ajatuksistasi, tapahtumista ja ihmisistä paikoin häkellyttävän suorasanaisesti.

– Mun oli pitänyt kirjoittaa kirja jo ajat sitten. Yritykset olivat kaatuneet siihen, että alkoi tuntua että onko nyt oikea aika ja voiko näin sanoa. Mutta sitten kun sairastuin levinneeseen rintasyöpään, tuli kustantajalta selkeä pyyntö että nyt kirjoita. Mä tartuin siihen, ja se tilanne antoi mulle luvan, että nyt täytyy kirjoittaa kun olen hengissä. Silloin mulle oli annettu ultimatum, että en ole kauan hengissä. Kirjoitin sillä asenteella, että nyt mä kerron itsestäni kaiken sen, mitä en voi kuolleena sanoa.

­– Sairaus siis antoi siihen luvan. Ja ajattelen myös että sellainen taide, mikä on varovaista, on hirveää. Kirjassa on mun totuus, eikä mitään absoluuttista. Luotin siihen, että ihmiset tajuaa etten yritä kertoa kaikkien tarinaa.

Kirjoitat kirjassasi, että nykyään olet tunnetumpi sairauden kuin musiikin kautta. Se on surullinen ajatus.

– Mä en jotenkin jaksa surra sitä. Maailma on niin raadollinen, ja media myy meille ihmisten hätää ja tragediaa ja pahuutta. Joku mun ystävä sanoikin mulle kun sairastuin, että no niin, nyt susta tulee kuuluisa… Eikä hän ollut ihan väärässä! Heti olin Iltalehden kannessa, eivätkä iltapäivälehdet ole aiemmin olleet kiinnostuneita minusta.

Olet käsitellyt sairauttasi musiikissasi hyvin avoimesti. Oliko sinulla vaihtoehtoa?

– Olen aina käsitellyt taiteessani mun elämää, sitä miten havaitsen ja tulkitsen sitä. Ja etenkin tehnyt tunnetyötä biiseissäni. Olen ollut suurimman osan elämästäni tosi huono käsittelemään tunteitani muuten kuin musiikissani. Senkin opin jo hyvin pienenä, että musiikissa on hyvä käsitellä tunteita.

– Tietysti oli vaihtoehtona olla kirjoittamasta sairaudesta, mutta se oli räjäyttävä kokemus. Se räjäytti myös lauluni.

Voi myös ajatella, että sairastumisesti tiimoilta antamasi haastattelut syventävät musiikkisi kokemista, koska kaksi viimeistä levyäsi käsittelevät niin tiiviisti sairastumistasi.

– Kyllähän se avaa sanoituksia ihan eri tavalla. Ja olisi tietenkin ollut mahdotonta olla kertomatta sairaudesta mitään ihan jo siksi, että mun ulkonäkökin on muuttunut monta kertaa sen takia. Olen myös oppinut, että ihmiset saa taiteesta irti enemmän kun ne ymmärtää sen kontekstin. Ja mun taiteen konteksti on aina ollut tosi henkilökohtainen.

Kirjassasi toteat myös, että ”Surun ja ilon välillä ei ole selvää rajaa.” Pystytkö ajattelemaan, että sairastumisestasi olisi seurannut jotain hyvää?

– Varmasti. Ainakin juuri se sellainen vapaus, että mitä kaikkea taiteeseen voi laittaa ja kuinka suoraan. Ja se on antanut itselle luvan luopua erotteluista, kuten vaikkapa tiede ja taide. Varovaisuus on myös kaikonnut ja tilalle on tullut rohkeutta. Vanhat ihmissuhteet ovat voineet syventyä koska niihin on tullut lisää välitöntä aitoutta. Kaikki ymmärtävät, että jos me ei ilmaista meidän tunteita nyt, niin ei tiedä tuleeko niitä koskaan ilmaistua. Sitä kautta elämästä on tullut rikkaampaa.

– Ja iloa tulee elämään paljon koska ajattelen, että nyt olen elossa joten kannattaa nauttia siitä kuin olisi jossain luksushotellissa koko ajan.

Olisipa mahtavaa, että tuon kaiken voisi tajuta hieman vähemmällä.

– Niinpä. Kaikki vain suorittavat velvollisuuksiaan siihen asti kunnes katto romahtaa.

Millaisia haaveita sinulla nyt on?

– Mulla ei enää oikein ole haaveita, koska mun elämän perspektiivi on aina muutaman kuukauden kerrallaan. Tosi paljon haaveilen siitä, että tämän vuoden keikat pystytään tekemään. Olisi ihanaa, jos ne pystyisi soittamaan bändin kanssa. Ja on mahtavaa, että tämä levy saatiin tehtyä, koska se ei tosiaan ollut itsestään selvää.

– Mulla on sellainen olo, että jos tämä nyt olisi mun viimeinen levy niin se olisi ihan ok. Olen hyvin tyytyväinen siihen.

D/otherin lopussa kuuluu lapsen laulua. Onko äänessä oma lapsesi?

– On, ja hän on hyvin ylpeä suorituksestaan. Kuten Blue Ivy (Beyoncén lapsi), hänkin on nyt äidin levyllä! Hän totesi minulle kahvilassa, että onneksi minä en ole yhtä kuuluisa kuin Blue Ivyn äiti, koska silloin me ei voitaisi mennä kahvilaan.

Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 8/21.

Lisää luettavaa