Ovi käy. Hannu Leidén astuu sisään Suomenlinnan viihtyisän Linna Barin tunnelmaan. Muusikko asuu muutaman kulman takana, ja Linna on yksi hänen olohuoneistaan. Yhdellä seinustalla komeilee Leidénin omistama piano. ”Paremmin se tänne mahtuu kuin himaan!”
Leidénin tunnetuin bändi Havana Black ei ole noussut lavalle kymmeneen vuoteen, mutta yhtye ei tunnu vaipuvan unholaan. Nytkään muusikko ei ehdi edes baaritiskille asti, kun eräs ravintolan asiakas tulee hehkuttamaan näkemiään Havana Blackin keikkoja. Hymyilevä Leidén ottaa kehut vastaan tyynesti, vaikka aikoinaan hän olisi kysynyt mielessään: ”Vittuileekohan tuo?”
Synnyit Turussa 1960. Oliko perheellänne taipumusta musikaalisuuteen?
– Ei ollenkaan. Paitsi papallani, joka oli kunnon pelimanni. Jos hänelle annettiin soitin, seuraavana päivänä hän sai siitä irti jo suhteellisen järkeviä ääniä.
– Vietin kesäni Nauvon saaristossa, missä meillä on edelleen mökki. Olin varmaan kolmen vanha, kun pappani nosti minut pöydälle ja pyysi laulamaan jotain juomalauluja. Se oli mun ensimmäinen live-esiintyminen, ja taisin muuten unohtaa sanat jo silloin!
Perheenne muutti Vantaan Viertolaan, kun olit noin viiden vanha.
– Turussa asuttiin keskustassa, mutta Viertola oli lähiötä. Olin kuitenkin niin pieni, ettei se kauheasti haitannut. Naapurustossa oli vanhoja junavaunuja, joissa asusteli romaneja. Meitä varoiteltiin, ettei sinne saa mennä. Myöhemmin selvisi, että esimerkiksi Remun isä Otto Aaltonen asui siellä. Remu tuli toki minullekin tutuksi vähän myöhemmin.
Musiikki taisi kiehtoa sinua jo nuorena?
– Sain kitaran ollessani kahdeksan. Vähän myöhemmin meille tuli piano. Rummut tehtiin tyhjistä kurkkupurkeista. Tultiin kavereiden kanssa koulun jälkeen meille ja alettiin musisoida.
Mitkä levyt tekivät sinuun vahvimman vaikutuksen?
– Esimerkiksi CCR:n Willy and the Poor Boys ja Black Sabbathin Paranoid. Status Quo ja Nazareth olivat kovia. Kun kuulin Deep Purplea, se oli ihan mieletöntä kamaa.
– Myös keikat alkoivat kiinnostaa. Olin neljätoista, kun huomasin jostain, että Kalevalalla oli esiintyminen Pavin lavalla Itä-Hakkilassa. Vanhemmat eivät antaneet rahaa pääsylippuun, mutta keikalle oli päästävä. Pyöräilin Paville ja ryömin rakennuksen alta sisään. Muistan edelleen, että siellä oli ihan helvetisti hämähäkinseittejä. Mutta näinpähän Kalevalan, se oli komeaa.
– Kesällä 1975 äkkäsin, että Wishbone Ash esiintyy Ruisrockissa. Lähdin salaa Turkuun. Junalla, pummilla. Wishbone Ash oli hyvä, mutta Rory Gallagher oli kovempi.
Näit myös Queenin ja AC/DC:n Helsingin Kulttuuritalolla 1970-luvulla?
– Ne olivat ihan uskomattomia kokemuksia. Niin kovia, että mietin kummankin keikan aikana, kannattaakohan rokkitouhuja edes yrittää, kun nämä kaverit vetävät tällä tasolla. Joku suomalaislehti kirjoitti AC/DC:n keikan jälkeen, että bändi veti playbackinä. Ei vetänyt. Anguksella oli langaton kitarasysteemi, mutta eihän Suomessa ollut sellaisesta kuultu.
– Myös Judas Priestin Sad Wings of Destiny iski lujaa. Olikin sitten hemmetin hienoa, kun pääsin näkemään bändin Saarijärvellä kesällä 1976. Kun Rob Halford nosti käsiään sivuille, hihojen alle muodostui sellaisia lepakkokuvioita. Hienoa toimintaa!
13-kesäinen Hannu kitaroi kotonaan Tikkurilassa.
Siitä päästäänkin Sarcofagusiin, joka oli yksi Suomen ensimmäisistä heavy rock -yhtyeistä. Jos ei ensimmäinen.
– Kitaristi Kimmo Kuusniemi pyysi minut bändin laulajaksi… varmaan 1977. Se oli aikamoista pioneeritouhua. Kimmo rakensi esimerkiksi skittapedaaleita itse, kun Suomesta ei löytynyt sopivia. Päästiin keikkailemaan jonkun verran. Silloin ei tietenkään ollut mitään heavy metal -skeneä, mutta soitettiin esimerkiksi Sehr Schnellin kanssa. Punkkarit olivat sentään lähempänä meitä kuin fiftarit!
– Vuonna 1980 tehtiin Cycle of Life -albumi, jonka materiaali nauhoitettiin kahdessa päivässä. Kolmantena miksattiin, ja miksaaja ehti sammua parikin kertaa työpäivän aikana. Samana vuonna menin armeijaan ja Sarcofagus jäi omalta kohdaltani historiaan. En harmitellut asiaa sen kummemmin, sillä bändi ei tuntunut ihan omalta jutulta.
Suomenlinnan seutu tuli sinulle tutuksi jo armeija-aikana. Sillä onkin sitten ollut iso merkitys elämässäsi.
– Kyllä. Olen asunut Suomenlinnassa muutamassa eri osoitteessa 80-luvulta asti. Saarellehan ei pysty muuttamaan tuosta vain. Aikoinaan kävi tuuri, sillä olin hakenut perheelleni asuntoa ja minulla oli kouluikäinen poika. Suomenlinnan kouluun kaivattiin silloin oppilaita, ja se oli yksi syistä, että pääsimme muuttamaan.
– Turistikohteessa asumisessa on kaikenlaisia puolia. Asun puolisoni kanssa ekassa kerroksessa, ja kun kesäaamuna availee verhoja kalsarit jalassa, ikkunan takana saattaa olla porukka aasialaisia matkailijoita kameroidensa kanssa. Siinähän sitten ihmettelevät näkymiä!
Mitä teit armeijan jälkeen?
– Menin saippuatehtaaseen kolmivuoroduuniin. Hommana oli katsoa, että saippuapalat etenevät liukuhihnalla suorassa linjassa. Tekemistä ei siis juuri ollut, joten luin samalla studiotyöskentelystä kertovia opuksia. David Miles Huberin Modern Recording Techniques -teos oli hyvinkin tärkeä.
– Saippuahommat saivat pian jäädä, sillä halusin duuniin studioon. Puhelinluettelosta selvisi, että Hiekkaharjussa on Tacca-niminen studio. Menin koputtelemaan ja kerroin oven avanneelle Juha Heiniselle – en tietenkään tuntenut häntä silloin – tulleeni duuniin, ilman palkkaa tietysti. Juha tuumasi, ettei se käy päinsä ja käski painua hiiteen. Vastasin tulevani takaisin niin monena aamuna, että hän ottaa minut sisään. Niin teinkin, ja ehkä viikon päästä Juha tuumasi, että sinähän olet sitkeä kaveri.
– Seuraavaksi sovittiin työehdoista: ”Aamuisin siivoat. Päivän istut tuossa ja teet mitä käsketään. Iltaisin kasaat piuhat sun muuta. Koko aikana et sano sanaakaan. Kolmen kuukauden jälkeen mietitään kuvioita uudestaan.” Kun koeaika oli täynnä, Juha tuli studiolle parin kassin kanssa ja sanoi: ”Hannu, nyt juodaan kaljaa. Ja sitten aletaan katsoa äänityshommia.”
Sitten aloit nauhoittaa bändejä. Aluksi teit paljon hommia punkyhtyeiden kanssa.
– Yhden kerran jokin ryhmä tuli studioon ja rumpuhuoneesta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Siellä ei soitettu, siellä nussittiin. Toisella kerralla erään toisen rumpalin piti aloittaa soittaminen, mutta mitään ei kuulunut. Mentiin katsomaan, ja muusikko makasi soittohuoneessa sammuneena. Oli ehtinyt kiskaista lonkerot tauluun aika nopeasti. Kun tehtiin Honey B & T-Bonesin My Babe -maksisinkkua, studiossa tapahtui vesivahinko. Lattialla oli paskaista vettä ja karmea haju, mutta hommat saatiin silläkin kerralla tehtyä.
– Punkbändeistä Varaus-yhtyeen kanssa tein muutamankin session. Yhden kerran studiokamat olivat vähän oudommat ja kävi niin, että soundeihin tuli säröä hemmetisti aiottua enemmän. No, Varauksen jätkät olivat sitä mieltä, että tämähän on saatanan hyvä. Lisäsärö oli vain plussaa. Kun 1985 koitti, Varauksen laulaja-kitaristi Timppa kantoi studiolle Metallican Ride the Lightningin: ”Hannu, tämä on uutta punkkia, nyt tehdään tällaista!” Yhtyeen nimeksi tuli Vendetta, jolle tehtiin Search in the Darkness -ep. Se oli Suomen ensimmäinen speed/thrash-julkaisu.
Siirrytäänpä sitten mikrofonin toiselle puolelle. Miten sinusta tuli laulaja?
– Se ei ollut aikomuksena tai tavoitteena. Varhaisissa bändeissä oli minua parempia soittajia, mutta jotenkin oli päästävä mukaan. Solistin paikka oli usein auki, kun muut eivät osanneet tai kehdanneet laulaa. Otin siis kiinni viimeisestä oljenkorjesta.
– Olin ehkä 16-vuotias, kun aloin laulaa suosikkibändien messissä. Samalla nauhoitin omaa laulamistani ja kuuntelin lopputulosta. Kovillehan se otti, kun oma ääni kuulosti niin paskalta, mutta lopettaminen ei tullut kysymykseen. Treenasin sitten ihan saatanasti. Matka jatkuu, ja koen edelleen oppivani uusia juttuja laulajana.
Monien mielestä olet aika perkeleen kova solisti.
– Koska olen suomalainen, kehuihin on vähän vaikea suhtautua. Lähinnä sitä miettii, että vittuileekohan tuo. Hah hah! Jos olen rehellinen, ääneni kuulostaa edelleen omiin korviin ihan paskalta, vaikka osaankin jo jotain ja siedän ääntäni aiempaa paremmin. Jos laulan jollakin levyllä, saattaa mennä pari vuotta ennen kuin pystyn kuuntelemaan sitä. Pitää vähän totutella. Laulaminen on osa sinua ja niin eri juttu kuin vaikkapa kitaran soittaminen. Ei voi oikein törkätä päälle pedaalia ja vaihtaa soundia!
– Joskus minua kysyttiin Sibelius-Akatemiaan laulunopettajaksi. Vastasin, että idea on ihan hyvä, mutta jonkun pitäisi opettaa ensin minut laulamaan. Eivät sitten palkanneet sinne. Siitä olisi voinut saada hyvän ja vakaan ammatin, mutta ”olisinpa tehnyt niin” -ajattelumalli ei ole ikinä ollut juttuni. Eihän tässä olisi muuta ehtinyt tehdäkään kuin katua.
Aikoinaan soitit myös kitaraa. Mitä sille tapahtui?
– Käsi meni paskaksi 90-luvun alkupuolella. Istuin nuotion ääressä ja otin kädellä tukea selkäni takaa. Samalla hajosi jotain pulloja ja iso lasisoiro meni ranteesta läpi. Jos se olisi osunut valtimoon, tuskinpa istuisin tässä. Ranteen keskihermo sen sijaan meni paskaksi, ja lääkäri totesi myöhemmin, ettei sinusta tule enää kitaristia. Ei tullutkaan. Sormissa ei ole riittävästi tuntoa, enkä oikeastaan pysty soittamaan.
Kuinka paha paikka se oli?
– En ollut koskaan hyvä kitaristi, joten ei se nyt niin kauheaa ollut. Ikävin seuraus oli se, että riffien kirjoittamisesta tuli aika lailla mahdotonta, eikä biisejä olekaan sittemmin syntynyt entiseen malliin.
Olet ollut mukana muissakin yhtyeissä ja kokoonpanoissa, mutta pääbändisi Havana Blackin toistaiseksi viimeinen studioalbumi Growings Wings ilmestyi vuonna 1993. Onko asioilla yhteys?
– Käteni rikkoutumisella oli toki vaikutuksensa, mutta pääsyy levytysuran päättymiseen löytyy grungesta. Havana Black ei ole koskaan virallisesti hajonnut tai lopettanut, mutta 90-luvulla vanhakantaisemman hard rockin kysyntä hiipui. Oltiin tehty bändin kanssa pitkään hommia tietyllä tasolla, ja sitten ei enää saatukaan keikoista tarpeeksi liksaa. Kun esimerkiksi teknikoiden palkka pitäisi maksaa omasta pussista, homma menee aika hankalaksi. Homma vaan hiipui.
Havana Black sai alkunsa 1984 – joskin nimellä Havana Blacks. Millaisia aikoja silloin elettiin?
– Vaikutin muun muassa popimpaa kamaa soittaneessa Leroy-yhtyeessä ja progressiivisempaan juttuun keskittyneessä Chapter Onessa. Kuunneltiin aamusta iltaan jotain Van der Graaf Generatoria ja touhu oli aika sisäänpäin kääntynyttä. Sitten kuulin taas vaihteeksi Derek and the Dominosin Laylan ja tajusin saman tien, että tuossahan se on. Hommassa pitää olla tunnetta, menoa ja meininkiä. Siitä alkoi uudenlainen rockura.
– Havana Blackin kokoonpano vakiintui muutamaksi vuodeksi, kun rumpaliksi tuli Kari ”Paku” Pakkanen. Paku oli Remun serkku, eikä sillä ollut omia rumpuja.
Remu lainasi sille pannuja aika usein. Oltiin innostuttu Mountainin Corky Laingin soittamista lehmänkellokompeista ja meillekin piti saada sellaisia. Oltiin sitten keikalla itäisessä Suomessa, ja Paku huusi yhtäkkiä, että auto seis. Sitten se marssi viereiselle pellolle. Kohta Paku tuli takaisin lehmänkellon kanssa!
Havana Blacks vuonna 1986: Kari ”Paku” Pakkanen, Hannu ”Guts” Leidén, Risto ”Rehti” Hankala ja Markku ”Crazy” Heiskanen.
Aluksi keikat esimerkiksi Tavastialla olivat tiukassa, mutta sitten rockpyhätönkin ovet alkoivat avautua. Kaiken kaikkiaan Havana Black on nähty Tavastialla nelisenkymmentä kertaa.
– Vuonna 1987 tehtiin versio Fleetwood Macin Oh Wellistä, ja se alkoi soida Radio Cityn taajuuksilla. Sitten alettin kelvata Tavastiallekin. Paikan pomo Juhani Merimaa tuumasi ekan keikan aikoihin, että passaisiko niin, että maksan esiintymisestä viisisataa markkaa. Ihmettelin, että miten niin vähän. Juhani lisäsi, että tehdään diili: saatte jokaisesta Tavastian-vedosta tuplatun liksan eli seuraavasta keikasta tonnin ja niin edelleen. Okei, tehdään niin. Kun sitten tultiin joltain Amerikan-reissulta ja soitettiin taas Tavastialla, liksa oli yli 50 000 markkaa. Siinä vaiheessa Juhani tuumasi, että meidän pitää katsoa sopparia uudelleen!
– Reissuja oli moneen lähtöön, ja yhden kerran käytiin Neuvostoliitossa. Jonkun isokenkäisen tyypin tytär oli todennut isälleen, että Havana Black pitäisi saada mestoille. Mentiin sitten viikoksi Sotšiin ja soitettiin muutama keikka amfiteatterissa Alla Pugatšovan PA-laitteilla. Tapahtumien päänimenä oli Miss Neuvostoliitto. Mimmi käveli lavalle, heilutti kättään ja ihmiset kyselivät, että miten sinä pysyt noin laihana. Meiltä sitä ei kysytty.
Neuvostoliiton lisäksi keikkailitte jo 1980-luvulla eri puolilla Eurooppaa, yhtenä harvoista suomalaisyhtyeistä. Sitten alkoi pyöriä isompi pyörä, sillä USA:sta osoitettiin kiinnostusta. Kuinka kuvio rakentui?
– Saksalaisella musiikkimogulilla Lothar Meinerzhagenilla oli tapana kerätä iso nivaska täkäläisten bändien julkaisuja ja esitellä niitä jenkkiläistyneelle managerille Alan Nivenille. Mies kuunteli nauhoja autossaan ja heitti niitä ikkunasta pihalle sitä mukaa, kun ne osoittautuivat paskoiksi. Lopulta Nivenin käsiin oli jäänyt meidän Euroopassa jo julkaistu Indian Warrior -albumi.
– Niven otti yhteyttä keväällä 1989. Aikaerosta johtuen mies pirautti keskellä yötä ja luulin koko hommaa huonoksi vitsiksi. Kun se soitti uudelleen paremmalla ajalla, juttukin alkoi kuulostaa vähän paremmalta. Tuumasin sitten, että buukkaa meille lentoliput, niin tullaan juttelemaan. Seuraavaksi käsissä oli ykkösluokan liput ja lähdettiin Losiin.
Alan Niven toimi Great Whiten ja Guns N’ Rosesin managerina. Jälkimmäisen Appetite for Destruction oli jo noussut megaluokan albumiksi.
– Kun laskeuduttiin, siellä oli limusiinit vastassa. Ekalla reissulla tehtiin levydiili ja tultiin takaisin Suomeen. Seuraavalla kerralla etsittiin asianajaja, kolmannella tilitoimisto ja niin edelleen. Meidät majoitettiin viiden tähden hotelleihin ja sanottiin, että heittäkää vaikka telkkareita ikkunasta, jos tulee tylsää. Ei heitetty, sillä ymmärrettiin sen verran, että kaikki vähennetään meidän mahdollista liksoista.
– Käytiin muutamankin kerran illallisella Guns N’ Rosesin tyyppien kanssa ja meillä oli treenikämppä samassa kompleksissa. Steven Adler oli välillä turhan kuutamolla ja meidän sen ajan rumpali Jussi Tegelman jeesasi Gunnareita, kun niiden piti treenata. Ne olivat nastoja tyyppejä, paitsi Axl Rose. Se oli kusipää. Eihän se tullut toimeen edes omien bändikavereiden kanssa.
– Me ei saatu tehdä klubikeikkoja Losin alueella tai muuallakaan. Niven tuumasi, että jos bändi lähtee klubeihin, sitä hommaa saa tehdä ikuisesti. Pitää siis päästä suoraan isommalle levelille. Tottahan se oli, sillä Losin alueella oli kuulemma 13 000 bändiä, joista vajaalla sadalla oli jonkinlainen levytyssopimus. Jos oli diili, oli jo suuri stara. Kun me sitten treenattiin omassa kämpässä, seinän takana oli tyyppejä kuuntelemassa riffejä ja pöllimässä niitä itselleen.
Mittava USA:n-kiertue alkoi talvella 1990. Te soititte ensimmäisenä, sitten lauteille astui McAuley Schenker Group ja lopuksi oli päänimi Great Whiten vuoro. Millainen paketti tämä oli?
– Michael Schenker tuli kertomaan, että haluaisi soittaa samantyylistä musaa kuin me. Tuumasin sille, että miksi et sitten soita. Eihän se voinut, sillä levy-yhtiö oli pakottanut Schenkerin tiettyyn muottiin. Ihan normaalia amerikantouhua.
– Kiertue sujui aika hyvin, mutta sitten Great Whiten laulajalla Jack Russellilla alkoi mennä liian kovaa. Se veti vuorotellen kokkelia ja konjakkia ja siltä lähti ääni. Oltiin Georgiassa Savannahin kaupungissa ja rundi oli noin puolivälissä. Manageriosasto oli lentänyt Losista paikan päälle. ”Jätkät, veditte helvetin hyvän keikan, mutta valitettavasti kiertue on ohi”, ne tuumivat. ”Jack Russell lähtee nyt Betty Fordin klinikalle ja pysyy siellä niin kauan, että pysyy tolpillaan.” Se siitä.
– Myöhemmin meidän piti lähteä Kaukoitään Guns N’ Rosesin kanssa. Luvassa oli pitkä rundi, kiertuepaidatkin oli painettu. Sitten kävi niin, että Axl Rosen naapuri oli tullut valittamaan metelistä, minkä jälkeen Axl oli lyönyt tyyppiä viinipullolla. Selkkauksen ja pidätyksen seurauksena rundi peruuntui kokonaan. Se oli äärimmäisen ikävä takaisku.
Soititte Amerikassa myös intiaanireservaateissa?
– Olin jo pienenä kiinnostunut inkkarihommista. Tehtiin sitten aiheesta biisejä ja Niven hommasi keikkoja reservaateista. Esiinnyttiin monta kertaa esimerkiksi mestoissa, joissa järjestettiin rodeoita. Yhdessä paikassa oli ollut rodeotapahtuma edellisiltana ja kaikki hevosenpaskat oli lakaistu lavan alle. Kun meidän lamput hehkuivat hetken aikaa ja lanta alkoi kuumentua, haju oli kieltämättä aikamoinen!
– Intiaanit diggasivat meistä, koska me oltiin pohjoisesta. Eikä todellakaan jauhettu paskaa niin kuin jenkit. Lisäksi reservaattien päälliköt tunsivat saamelaiskulttuurin edistäjän Nils-Aslak Valkeapään, ne olivat tutustuneet siihen kaikenlaisissa konferensseissa. Ehkä intiaanit pitivät meitäkin jonkinlaisina shamaaneina ja hyväksyivät joukkoonsa. Se tuntui hienolta.
Mutta eipä aikaakaan, kun jenkkiseikkailu alkoi tulla tiensä päähän…
– Levy-yhtiö vaihtui eivätkä mitkään asiat tuntuneet etenevän kunnolla. Kun kului kuukausia, alkoi tulla fiilis, että helvettiäkö me täällä istutaan tyhjänpanttina. Muut jätkät lähtivät Suomeen, mutta minua ei ensin päästetty pois. Passini oli managerin toimistolla ja niin edelleen. Niven yritti suostutella, että jää tänne ja hommataan sinulle bändi. Tuumasin, että asiasta voidaan keskustella sen jälkeen, kun oma perheeni lennätetään sinne. Se ei käynyt päinsä, vaan Niven alkoi esitellä jotain Playboyn katalogia, että valitse sieltä uusi vaimo. Nämä alkoivat olla ihan viimeisiä pisaroita. Tuumasin entistä painokkaammin, että lähden vittuun.
– Lopulta linnoittauduin majapaikkaani ja sanoin, että olen täällä niin kauan, että käsissä on passi ja lentoliput. Olin kämpällä varmaan viikon, ja koko sen ajan touhuja vahti Axl Rosen henkivartija. Se oli pitkälti yli kaksimetrinen tummaihoinen kaveri, jolle ei vittuiltu. Lopulta sain haluamani ja tuumasin, että moido. Lähdin Suomeen.
– Kun aikoinaan mentiin Amerikkaan, meille perustettiin Hoo Publishing -kustannusyhtiö. Niven toi paperit eteen ja vedettiin nimmarit alle. Ajatuksena oli, että saadaan rahaa kustannusfirman kautta, jos mistään muualta ei saada. Managerin mukaan sopparin ansiosta tulisi noin dollari per myyty albumi. No, meidän levyjä kaupattiin USA:ssa satojatuhansia kopioita, ja myöhemmin alettiin tietysti kysellä rahojen perään. Soitin tilitoimistoon, josta todettiin, että manageri on kieltänyt antamasta mitään tietoja. Siinä taisi käydä niin, että allekirjoitettiin firman paperit, mutta ne eivät ikinä liikahtaneet managerin pöydältä eteenpäin. Siinä meni nekin tulot. Olenkin sanonut nuorille bändeille, että ottakaa itsellenne kaikki mahdolliset ennakot, mitä vaan saatte nyhdettyä!
Myöhempien aikojen Havana Black. Leidén keskellä.
Kun sitten palasit Suomeen, keskityit studiohommiin.
– Perustettiin Seawolf-studio muun muassa Petri Majurin kanssa. Se toimi Suomenlinnassa muutamassa eri osoitteessa 90-luvun puolivälistä eteenpäin. Homma kasvoi vuosien mittaan, ja lopulta meillä oli käytössä 250 neliötä. Sitten alkoi tulla vaikeuksia. Kävi esimerkiksi niin, että yhtäkkiä paikan vuokra nousi ihan helvetisti. Pahimmillaan se taisi olla viisituhatta euroa kuussa.
– Jossain vaiheessa meidän oli pakko luopua Seawolfista, sillä kulut kasvoivat liian suuriksi ja oli velkojakin. Äänityshommia en ole kuitenkaan lopettanut missään vaiheessa, vaan olen tehnyt freepohjalta hommia eri paikoissa, ja toki myös himasta käsin. Kaikkiaan olen ollut työstämässä noin 350 äänitettä.
Mikä oli Seawolfin legendaarisin sessio?
– Lapinlahden Lintujen Iso muna -albumin tekeminen oli melkoista. Sitä duunattiin parinkymmenen päivän ajan ja homman päätteeksi studiosta löytyi sata tyhjää kossupulloa. Mutta levykin tehtiin.
Havana Blackin toiminta puolestaan jatkui ainakin vuoteen 2015.
– Soitettiin Majurin viisikymppisillä Helsingin Virgin Oilissa syyskuussa 2015. Sen jälkeen ei ole esiinnytty kertaakaan. Ei ole toisaalta hajottukaan, eli never say never.
Nythän olisi sopiva ajankohta palata estradeille, kun edellisestä konsertista on vierähtänyt kymmenen vuotta. Lisäksi käsillä on yhtyeen uraan pureutuva kirja, Tapani Baggen tekemä Havana Black: Ukkoskansan soturit.
– Kirja on ollut mielessä pitkään. Tapani haastatteli minua Alpo Hakala -opukseen [Teddy, Aikka ja Alpo – Alpo Hakalan musiikki ja elämä 1957–2021], ja samalla tuli puhetta Havana Black -kirjasta. Tässä sitä ollaan. Tapani teki teoksen suhteen kovan duunin ja mukana on kymmenien eri ihmisten tarinoita.
Millaisia suunnitelmia sinulla on noin muuten?
– Viime aikoina olen levyttänyt rakkauslauluja, ja esimerkiksi biisi Autumn Leaves on kuultavissa suoratoistopalveluissa. Haaveena on saada kasaan kokonainen levy. Diggaan tällaisesta iisistä kamasta, vaikkei se ole rockia nähnytkään.
– Toki teen edelleen myös rokimpia juttuja. Ajatuksena on duunata viimeinen testamentti -tyyppinen hard rock -levy vanhan Whitesnaken ja kumppanien hengessä. Puolet pohjista on valmiina, mutta mitään hoppua ei ole. Minun kiireeni ja kaikenlaiset unelmat rocktähteydestä jäivät 90-luvulle!
1. helmikuuta 2025
Linna Bar, Suomenlinna, Helsinki