Kolumni: ”Ajatus grungen kaltaisen liikehdinnän muutaman vuoden mittaisesta kultakaudesta tuntuu nyt utopistiselta”

Soundi-kolumnisti Jukka Hätisen teksti on napattu numerosta 2/26.
9.3.2026 17:50

Tämän vuosituhannen kulttuuri ei ole niin kiinnostavaa kuin se on ollut joskus aiemmin. Kulttuuri on pysähtynyttä, varman päälle pelaavaa ja siksi merkitykseltään tyhjää. Näin kirjoittaa W. David Marx teoksessaan Blank Space. Se on yksi vuodenvaihteen puhutuimmista kulttuuria käsittelevistä kirjoista. 

Blank Spacessä on paljon hyvää ja useita kiinnostavia tulkintoja, mutta kaikkea, kuten popkulttuurin stagnaatiota, en voi sellaisenaan allekirjoittaa. Marx nimittäin näkee pysähtyneisyyden pääsyiksi poptimismin ja digitalisaation. 

Marxin mukaan poptimismi on sitä, että jos jokin on tarpeeksi suosittua, sen on oltava hyvää. Tämä tulkinta on yleistynyt, ja sen toisti muun muassa Oskari Onninen Uuden Jutun mainiossa Kerma-podcastissa. 

Minun kirjoissani termin etymologiaa on kirjoitettu revisionistisesti uusiksi. Voin olla naiivi, mutta minulle poptimismi meinaa musiikkitoimittaja Kelefa Sannehin kuvailemaa ideaalia siitä, että perinteisen rocklehdistön ylenkatsomaan popmusiikkiin – jopa kaikkein suosituimpaan sellaiseen – on mahdollista suhtautua yhtä älykkäästi ja analyyttisesti kuin (yleensä) valkoisten miesten itse säveltämään ja soittamaan rockmusiikkiin. 

Se, onko tässä onnistuttu, on validi kysymys. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja applikaatiomaailman algoritmit ovat demokratisoineet mediakenttää näennäisesti. Ne ovat myös antaneet medialle työkalun sen seuraamiseen, mitä ”kannattaa” tehdä. Portinvartijat ovat yrittäneet asemoida itsensä ”tarpeellisiksi” ajattelemalla kritiikkiä ja journalismia palvelun näkökulmasta supertähtiin keskittyen, yleisöä myötäillen ja ajattelemaan haastamista varoen. Tässä yhteydessä ymmärrän Marxin ja Onnisen koulukuntaa. 

Varsin USA-sentrisestä perspektiivistä laukova Marx käyttää Hollywood-elokuvien jatko-osien loputonta kimaraa osuvana esimerkkinä varman päälle pelaamisesta ja vanhojen ideoiden laimeasta lämmityksestä. Arvio pitää osin paikkansa myös pop- ja miksei rockmusiikissakin. Suoratoistopalveluiden algoritmit suosivat mahdollisimman vähän ärsyttävää, mahdollisimman tutunkuuloista musiikkia, joka solahtaa huomaamattomasti osaksi fiilissoittolistoja. Tästä mielikuvituksettomasta äänitapetista olen kirjoittanut tällä palstalla aiemminkin. 

Marx tunnustaa, että valtaosa hänenkin mielenkiintoisiksi kokemistaan kulttuuri-ilmiöistä ja liikehdinnöistä on syntynyt alakulttuureissa ja monesti vähemmistöissä. Hän ei kuitenkaan kykene tunnistamaan parin edellisen vuosikymmenen vaikuttavia vaihtoehtovirtauksia. Itse toivon, että kyse on vain siitä, että historiaa kirjoittaessa on vaikea nähdä lähelle. Monen vähemmistölähtöisen marginaalissa toimineen suuntauksen merkitys on osattu havaita vasta, kun aika on tuonut etäisyyttä – ja esimerkiksi popin koneistot ovat ehtineet käydä ryöstökalastamassa omiin tarkoitusperiinsä sopivan saaliin. 

Aivomätäalgoritmien dominanssi pitää huolen siitä, että ajatus esimerkiksi grungen kaltaisen liikehdinnän muutaman vuoden mittaisesta kultakaudesta tuntuu utopistiselta. Sykleistä ei ehdi edes puhua, kun pop on purskahduksia. Albumien elinkaari on lyhyempi kuin koskaan, striimijulkisuus vielä katoavaisempaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ilmiöidenkin takana olisi nähtävissä merkityksellisyyttä – ilman poptimismin sävyttämiä laseja. Brat Summer oli vaivaannuttavia piirteitä saanut meemi, mutta myös musiikillisesti rohkeaa ja näkemyksellistä poppia. Bad Bunnyn puoliaikashow Super Bowlissa oli turboahdettu potpuri, mutta väkevintä poliittista taidetta miesmuistiin. 

Blank Space päättyy Marxin teeseihin siitä, miten hänen lanseeraamansa ”tyhjän tilan” voisi taas täyttää merkityksellisellä taiteella. Ne ovat varsin kirkasotsaisia ajatuksia DIY-kulttuurin merkityksestä ja taiteen tekemisestä muusta kuin palvelumuotoilun lähtökohdista. Ne eivät auta yhtäkään taiteilijaa, joka tuskailee ahtaalle ajetun elinkeinonsa kanssa. 

”On ihan validi kysymys, miksi kenenkään tulisi välittää syvällisestä, haastavasta tai innovatiivisesta kulttuurista”, Pietari Pyykönen pohtii tilaamisen arvoisessa Oui oui -uutiskirjeessään. 

Vastaukseni kysymykseen vaatii toisen kolumnin. Sitä odotellessa haastan teidät, rakkaat Soundin lukijat, pohtimaan asiaa. Tämäkin sivu oli tyhjä ennen kuin aloin ajatella.