Suuren amerikkalaisen metallibändin keulakuvan sanoilla on painoarvoa. Eikä Lamb Of Godin laulaja Randy Blythe säästelekään puhuessaan kusipäisistä
rocktähdistä, selviytymiskursseista Lapissa, kolmenkymmenentuhannen ihmisen wall of deathista tai Children Of Bodomin kielikylvystä.
Teksti: Timo Isoaho
ON HELMIKUINEN perjantai-ilta ja Lahteen on raahattu raskaita bändejä ensimmäistä kertaa järjestettävän Frostbite-metallifestarin merkeissä. Tapahtuman promoottori näyttää kuitenkin haukanneen aivan liian ison siivun, sillä oikeastaan mikään tapahtumaan liittyvä ei näytä toimivan. Seuraava ilta, jolloin norjalaisten Mayhemin ja Gorgorothin oli määrä esiintyä, meneekin totaalisesti penkin alle. Mutta onneksi siihen kamaluuteen ei tarvitse palata tässä yhteydessä.
Vaikka jo perjantai-iltakin on monin osin itkua ja hammasten kiristelyä niin ei se sitä kuitenkaan kauttaaltaan ole. Ruotsalaisen Arch Enemyn onnistuneen setin jälkeen päälavan taakse hinataan jättimäinen Lamb Of God – Pure American Metal -plakaatti ja yllättävänkin runsaslukuinen yleisö intoutuu antamaan mojovat aplodit pelkälle taustalakanalle. Yllätyksenä reaktio ei silti tule, sillä edellisiä Ashes Of The Wake- ja Sacrament -albumeitaan lähes puolitoista miljoonaa kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa myynyt Lamb Of God on viime vuosina noussut myös Suomessa suureksi nimeksi. Helmikuun lopulla ilmestyvästä Wrath-albumista odotetaankin orkesterin lopullista läpimurtoa mainstreamiin – sikäli kun D. Randall ”Randy” Blythen ärjymisellä kuorrutetuilla kappaleilla voi mainstreamiin noustakaan.
Mutta mennäänpä Lamb Of Godin keikan alustunnelmiin. Basisti John Campbell ja kitaristi Mark Morton käyskentelevät sinne tänne, niin vessaan, yleisön puolelle kuin kahvipöydän ääreenkin. Oikeakätiselle rakennettua rumpusettiä soittava vasenkätinen Chris Adler puolestaan lämmittelee omassa nurkkauksessaan ja hänen nuorempi veljensä Willie Adler tallustelee kitara kaulassa jo 45 minuuttia ennen merkittyä aloitusaikaa. Willie myöntääkin hymähtäen, että maailmankiertueen avauskeikka jännittää aika tavalla. Lamb Of God toki kiersi USA:ssa loppuvuodesta Metallican kanssa, mutta nyt edessä onkin lähes puolentoista tunnin headliner-setti.
Maastohousuihin ja -takkiin sekä perisuomalaiseen karvalakkiin pukeutunut Randy Blythe on toista maata. Pitkän tukan kasvattanut laulaja on rauhallisuuden perikuva ja hän pysähtyy juttelemaan pitkiksi toveiksi niin Arch Enemyn kuin hollantilaisen Texturesinkin muusikoiden kanssa. Mistään ei voi päätellä, että solisti on kohta nousemassa isolle festivaalilavalle, illan pääesiintyjänä, pitkän levytystauon jälkeen.
Ja kohta valot pimenevät, intronauha jyrähtää soimaan ja Lamb Of God henkilöityy lavalle. Energinen Blythe astuu estradille viimeisenä, edelleen karvareuhka tiukasti päässään. Sitten hän nappaa lakin, asettaa sen rumpukorokkeen reunalle ja ryhtyy leipätyöhönsä eräänä metallin kuumimmista keulamiehistä.
PALATAAN KUITENKIN vähän ajassa taaksepäin, lumisateessa ja pikkupakkasessa kipristelevän Lahden keskustaan. Blythe istuu vaatimattoman hotellihuoneensa sängyllä, vierellään Willie Adler. Miehet eivät siis asu ykkösissä vaan jakavat kiltisti ahtaan huoneen. Tällainen pieni yksityiskohta kuvaa mainiosti Lamb Of Godin maanläheistä asennetta, joka ei ole vuosien saatossa muuttunut miksikään. Bändihän aloitti kohta jo parikymmentä vuotta sitten, tosin aluksi toiminta tapahtui Burn The Priest -nimellä.
– Liityin itse yhtyeeseen muutaman demon jälkeen, joten olen tehnyt osani niistä ”sadan dollarin keikoista”. Mutta se oli totaalisen okei, sillä minähän tulen punkympyröistä. Innostuin aikoinani ensimmäiseksi Never Mind The Bollocksista. Itse asiassa kaipaankin toisinaan noita alkuaikoja. Oli mahtavaa, kun joku tyyppi tuli selittämään pikkukeikan jälkeen, että teidän bändinne on loistava. Siinä sitä toisteli hölmistyneenä, että oletko tosiaan sitä mieltä, Randy hymähtää.
Hyväksymisen tarvetta ei joudu kummastelemaan. Blythea syrjittiin kouluaikoina. Hän ei käyttänyt muodikkaita vaatteita eikä hengaillut koulun suosituimpien urheilijapoikien kanssa. Ei, hän oli se keesipäinen hylkiö. Mutta toisin kuin monet muut, Randy ei silloinkaan alistunut murskaavan ylivoiman edessä.
– Jostakin syystä halusin jo nuorena kulkea omia polkujani. Eikä tuo ajatus ole koskaan hiipunut, vaikka siitä onkin aiheutunut ongelmia. Olen joutunut lukemattomiin tappeluihin ja ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jotkut ikätoverini tienasivat suuria summia jo reiluina parikymppisinä ja minä alan nyt 37-vuotiaana hiljalleen pärjäillä. Mutta ei minusta olisi ollut pankkivirkailijaksi tai joksikin vastaavaksi.
Kuten jo mainittiin, Lamb Of God on onnistunut säilyttämään maanläheisen asenteensa, suureksi paisuneesta suosiosta huolimatta.
– Useimmat bändit väittävät olevansa edelleen samoja tyyppejä, mutta heidän toimintansa kertoo jostakin aivan muusta. Ihan oikeasti, pidämme ensiarvoisen tärkeänä sitä, ettei meihin hiivi hitustakaan kusipäisen rocktähden käytösmallista. Tämä on myös suurin syy siihen, miksi olen edelleen tässä yhtyeessä. En todellakaan kestäisi sitä jos joku meistä kehittäisi itselleen jättiläismäisen rocktähti-egon. Siinä vaiheessa minä joutuisin pamauttamaan päiviltä joko tämän yksilön tai sitten itseni, Randy naurahtaa ja jatkaa:
– Silloin ollaan muutenkin todella heikoilla jäillä mikäli muusikko kuvittelee itsestään liikoja. Näissä ”minä olen kaikkivoipa” -harhafiiliksissä työstetty materiaali soundaa mitä luultavimmin täydeltä paskalta. Tämä on todistettu jo tarpeeksi monta kertaa.
Lamb Of Godin juuret löytyvät parinsadan tuhannen asukkaan Richmondista, Virginian osavaltiosta, itäisestä USA:sta. Randy kertoo elävästi kaupungin rennosta meiningistä, johon voi tutustua myös Sacramentin erikoispainoksen mukana tulevan dvd-levyn myötä. Esimerkiksi kitaristi Mortonin vapaa-aikaan kuuluu kiihdytysajoja ja Blythe itse osallistuu joka vuosi ”kuka tekee parasta chiliä” -kansanjuhlaan. Siellä lippispäinen laulaja heiluu erkkinä muiden joukossa.
– En osaa kuvitella asuvani Los Angelesissa tai New Yorkissa. Richmondissa on mukavan välitön meininki eikä meistä välitetä siellä paskaakaan. Kun paikallispubin kulmapöydässä istuva kaveri vilkaisee minua niin hän ei hämmästy, että ”ooh, tämä kaveri on Lamb Of Godin Randy”. Ei, hänen mieleensä tulee enintään jotakin tyyliin ”taas tuo eilinen kännikala on täällä, mitä se täällä luuhaa”. Ja toki viimeisenä lukkona toimii aina vaimoni. Hän ei näe minussa jotakin perkeleen rocktähteä vaan sen saman hampuusin, joka sinnitteli hanttihommilla vuosikausia.
No, näkipä Randyssa rocktähden tai sitten ei niin nämä ovat kuitenkin faktoja; nykyään mies heiluu seremoniamestarina maailman suurimmilla metallimessuilla ja hänen yhtyeensä levyt kipuavat USA:n top kymppiin. Paskaduunit ovat historiaa.
– Pari Sacrament-kiertueen festivaalia jäi kieltämättä mieleen. Britannian Downloadissa soitimme seitsemällekymmenelletuhannelle ihmiselle ja yleisön joukossa näkyi useita valtavan kokoisia circle pittejä. Saksalaisella With Full Force -festarilla porukka teki wall of deathin, johon kuului 30–40 tuhatta tyyppiä. Se oli uskomaton näky.
HELMIKUUN LOPULLA siis ilmestyy Lamb Of Godin viides studioalbumi. Ashes Of The Wake ja Sacrament näyttäytyivät sekä yhtyeen että amerikkalaistuottaja Machinen viimeiseen asti hiottuina suorituksina, mutta trilogiaksi asti tästä sarjasta ei ollut. Josh Wilburnin tuottama Wrath on raaempi, inhimillisempi ja vaihtelevampi kokonaisuus.
– Ideana oli työstää albumi, joka yhdistää Machinelta oppimamme asiat ja oman livesoundimme. Halusimme kasata aggressiivisen ja ”ei-niin-loppuun-asti-tuotetun” levyn, joka kuitenkin soundaa tiukalta ja voimakkaalta, Randy kuvailee.
Aavistuksen uudistunut ”ei-niin-tuotettu” soundi vähentänee myös Lamb Of Godin ikuista vertaamista Panteraan.
– Pantera oli saamarinmoinen yhteenliittymä punaniskaisia etelän juntturoita – aivan kuten mekin, vaikka emme niin etelästä olekaan. Heidän musiikkinsa oli aggressiivista – aivan kuten meilläkin. Eli toisin sanoen ymmärrän kyllä vertailujen lähtökohdat, mutta Lamb Of Godia ei todellakaan perustettu jatkamaan Panteran työtä.
Blythe on varsin omalaatuinen yhtyeensä keulakuva. Solisti ei kirjoita musiikkia eikä edes läheskään kaikkia sanoituksia. Wrathin lauluosuuksien purkittaminen otti muutaman viikon, mutta muuten miestä ei juuri studiollakaan näkynyt.
– En juuri koskaan kuuntele Lamb Of Godin levyjä, sillä saan viettää aikaa musiikkimme parissa kiertueellakin. Olen kuunnellut esimerkiksi Wrathin läpi yhden ainoan kerran, Randy hymähtää.
– Uudella levyllä on esimerkiksi biisi Grace. Mark kirjoitti kappaleen sanoitukset, eikä minulla ole hajuakaan niiden merkityksestä. Useimmiten kyselen lyriikoiden taustat, mutta tämän biisin suhteen ajattelin, että mitä helvettiä, mitä minä sillä tiedolla oikeastaan teen. Moni on muuten tiedustellut, onko Wrath teemalevy. Eihän se ole, mutta monet kappaleet liittyvät sivilisaatioiden tuhoutumiseen. Esimerkiksi suosikkibiisini, levyn päättävä Reclamation. Ihmisethän ovat kuin viruksia planeetan pinnalla ja maapallo pyrkii tietenkin parantumaan tästä ”sairaudestaan”. Me siis kuljemme kohti vääjäämätöntä, joten yrittäkäämme nauttia tästä kaikesta niin kauan kuin se vielä on mahdollista.
Niin, tästä lähdetäänkin aasinsillalle. Lamb Of Godin muusikot ovat jo pitkään olleet hyviä kavereita Children Of Bodomin kanssa. Randy on myös Children Of Bodomin Hate Crew’n jäsen. Alexi Laiho ja kumppanit taas osasivat vihjaista, että Blythen kanssa kannattaa jutella enemmänkin maailmanlopusta ja siihen valmistautumisesta…
– (naurua) Totta! Minä todella uskon mullistusten tulevan. Esimerkiksi maya-intiaanien muinainen kalenteri loppuu päivämäärään 21.12.2012. Olenkin jo lastannut autoni peräluukkuun esineitä ja asioita, joiden avulla minä ja vaimoni pystymme selviytymään noin kolme kuukauden ajan.
Seuraavaksi laulaja ryhtyy kaivelemaan taskujaan. Kohta hän esittelee muun muassa taitettavaa puukkoa sekä pussia, joka sisältää ”kaikenlaista pientä selviytymiseen liittyvää”.
– Olen suorittanut myös selviytymiskurssin. Jakson aluksi meidät jätettiin Arizonan aavikolle kuudeksi päiväksi, varustuksena pelkkä teräase. Lopulta jouduimme tulemaan toimeen ilman mitään apuvälineitä muutaman päivän ajan. Vaelsimme paikasta toiseen ja yritimme elää maan antimilla, Randy kertoo.
– Ihailen valtavasti esimerkiksi saamelaisia, jotka ovat eläneet Pohjois-Euroopan kylmyydessä tuhansien vuosien ajan. Toivonkin pääseväni jonakin päivänä selviytymiskurssille Lapin ankariin oloihin. Haluan nimittäin olla valmiina, kun viimeiset ajat koittavat. Samalla reissulla saisin opeteltua lisää suomen kieltä. Bodomien kielikylvyssä olen jo ottanut haltuun kaikki oleelliset kirosanat ja muut ruokottomuudet, sekä sanoja kuten ”puukko” ja ”sisu”. Mutta ei niillä vielä turhan pitkälle pötkitä!