On toukokuu 1988, ja Helsingin Elävän musiikin yhdistys juhlii ensimmäistä vuosikymmentään Lepakon pihamaalla. Aurinkoisena loppukevään päivänä paikalle on saapunut tuhansia juhlijoita. Suurimman osan sotisopana on tiukat farkut, tennarit, bändipaita, nahkatakki ja farkkuliivi. Se ei ole yllätys, sillä päivän esiintyjälistalla ovat Stone ja Suomessa ensimmäistä kertaa esiintyvä Megadeth.
Keravalainen Stone on noussut kaikkien suomalaisten pikametallin ystävien tietoisuuteen loistavan debyyttialbuminsa ansiosta, ja bändin keikka on silkkaa energisen nuorisometallin juhlaa. Moshpit pöllyttää tannerta, ja pitkätukkaiset metallifanit crowdsurffailevat toistensa päällä.
Lisää herkkua on luvassa, sillä seuraavaksi Stonen tulikuumaksi lämmittämä yleisö saa tuta Megadethin voiman. Punatukkaisen Dave Mustainen kipparoima nelikko avaa pelin tyylikkäällä Set the World Afire -riffimyrskyllä ja päättää touhun reilua tuntia myöhemmin Anarchy in the U.K. -lainaviisuun.
Terävässä iskussa olevan losangelesilaisyhtyeen setistä löytyy useita viittauksia Metallicaan – Dave Mustainen edelliseen bändiin. Biisilistalla on Mustainen pitkälti säveltämä The Mechanix, jonka Metallica julkaisi The Four Horsemen -nimellä. Soittovuoron saa myös In My Darkest Hour, jonka Mustaine kirjoitti kuultuaan entisen yhtyetoverinsa Cliff Burtonin menehtymisestä. Kun tribuuttikappaleen viimeiset nuotit halkovat ruoholahtelaisilmaa, Mustaine huudahtaa: ”Rest in peace, Cliff!”
Nyt Megadethin Suomen-livedebyytistä on vierähtänyt lähes 37 vuotta. Vaikka se on julmetun pitkä aika, aiheesta täytyy kysäistä Dave Mustainelta.
Onko sinulla mitään muistikuvia Lepakon-keikasta?
– Ei… En voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että pystyisin palauttamaan mieleeni yksittäisen konsertin. Ne olivat hemmetin kiireisiä aikoja, sillä levytimme ja kiersimme käytännössä tauotta, Mustaine vastaa.
– Olen silti aikamoisen varma, että tähän Helsingin-keikkaan liittyi hienoja väristyksiä, sillä minussa virtaa suomalaista verta. Isäni puoleinen suku lähti aikoinaan Pohjolasta kohti Yhdysvaltoja, ja jossakin matkan varrella heidän sukunimensä muuttui Mustosesta Mustaineksi.
Puhutaan Suomesta lisää tuonnempana, mutta mitä mieleesi nousee, kun ajattelet Cliff Burtonia?
– Tämä ei ole mikään uutinen, mutta hän oli äärimmäisen lahjakas muusikko. Mikä menetys se aikoinaan olikaan…
Pelottavan hyvä
Zoom-yhteydellä tapahtuvan jutustelun alku on ollut varsin hektinen, sillä Mustainella tuntuu olevan monta rautaa tulessa. Ensinnäkin hänen koiransa haluaa isännältään rapsutuksia. Toisekseen huomiota vaatii myös jokunen kaksijalkainen, sillä muusikon puhelin näyttää piippaavan tuon tuosta. Onneksi tilanne rauhoittuu ja pääsemme keskittymään itse haastatteluun.
Faktat ovat tässä: juuri ilmestynyt Megadeth tulee jäämään bändin viimeiseksi täysimittaiseksi studiolevytykseksi, ja helmikuussa alkava This Was Our Life -maailmankiertue on samalla jäähyväisrundi.
– Lupasin itselleni yhden asian jo kauan sitten: Megadeth ei tule olemaan bändi, joka ei ymmärrä pussittaa pillejään hyvän sään aikana, Mustaine aloittaa.
– Lopullinen päätös syntyi uuden levyn valmisteluvaiheessa. Eräänä päivänä totesin muulle yhtyeelle ja taustavoimille, etten pysty tekemään näitä hommia enää kovin pitkään. Tosiasioiden sanominen ääneen tuntui kivuliaalta, sillä tulen kaipaamaan Megadethiä kovasti. Toisaalta se oli myös helpottavaa, sillä faktat ovat faktoja. Kyse on ihan konkreettisesti siitä, että tulevaisuudessa kehoni ei enää anna mahdollisuutta tehdä hommaani sataprosenttisesti. Megadeth on vielä kovassa iskussa niin studiossa kuin lavallakin, mutta tiimalasin hiekka hupenee koko ajan.
Mustaine jatkaa kärsivänsä sidekudossairaudesta nimeltä Dupuytrenin kontraktuura, jonka seurauksena hänen käteensä muodostuu kyhmyjä.
– Samalla osa sormistani vetäytyy hiljalleen pysyvään koukkuun ja soittamisesta tulee jatkossa yhä vaikeampaa. Myös laulaminen on aiempaa rankempaa, sillä niskaani asennetun metallin vuoksi erityisesti korkeat nuotit ovat haastavia. Näiden lisäksi minulla on ollut kaikenlaista muutakin: esimerkiksi pullistuneita välilevyjä, nivelrikkoja ja hermovaurioita.
Eikä unohdeta sairastamaasi kurkkusyöpää.
– Se ei ollut ihan pikkujuttu. Sädehoitokertoja oli kaikkiaan viitisenkymmentä ja sytostaattihoitoja kymmenkunta. Mutta niiden jälkeen sairaus oli voitettu.
Ennen kuin ehdin esittää seuraavan kysymyksen, Mustaine hyppää omaehtoisesti tien päälle.
– Fanit ymmärrettävästi kuvittelevat, että rundaaminen on helppoa ja hauskaa. Joskus se toki onkin, ja keikat ovat edelleen mahtavia kokemuksia. Kokonaisuutena kiertäminen – matkustaminen, odotteleminen ja niin edelleen – on kuitenkin nykyään todella rankkaa, enhän ole enää poikanen.
– Mieleeni nousee rundi kesältä 2024, kun sairastuin matkalla Eurooppaan. Sulkiessani kotitaloni oven Nashvillessä kaikki oli hyvin, mutta vanhalle mantereelle päästessäni tunsin itseni jo todella, todella huonovointiseksi. En missään nimessä ajatellut peruvani niin meidän kuin faniemme kovasti odottamia keikkoja, mutta erityisesti rundin alkupuoli oli rankka kokemus.
Mainittu kierros oli Teemu Mäntysaaren ensimmäinen Euroopan-rundi Megadethin kitaristina. Mustaine virnistää leveästi, kun pyydän häntä muistelemaan Teemun liittymistä bändiin.
– Kun edellinen kitaristimme Kiko Loureiro joutui jättäytymään sivuun, hän vihjaisi minulle ”mahtavasta suomalaismuusikosta”. En tiennyt Teemua entuudestaan, mutta pieni tutkimustyö avasi silmäni toden teolla. Jaahas, tämä kaveri on maagisen lahjakas soittaja!
– Ensivaikutelma ei pettänyt. Teemu on virtuoosi. Pelottavan hyvä. Kitara on kuin jatketta hänen keholleen, ja hän ikään kuin sähköistyy ottaessaan instrumentin käsiinsä. Teemun myötä olen ymmärtänyt, miltä Ozzy Osbournesta on tuntunut Randy Rhoadsin kiinnittämisen jälkeen.
Pystytkö vertaamaan Teemua johonkin bändin aiemmista soolokitaristeista?
– Tämä on vaikea kysymys, sillä bändissä on vaikuttanut hyvin monenlaisia soittajia. Joku on vetänyt vähän jatsimmalla otteella, toinen on ollut kallellaan progeen, kolmannelta on löytynyt punktaustaa ja neljännen vahvinta alaa on ollut hevin luukuttaminen. Chris Poland, Marty Friedman, Chris Broderick, Kiko… Bändissä on ollut mielettömiä muusikoita, Mustaine huokaa.
– Teemu on sydämeltään metallimies, mutta se ei rajoita häntä millään tavalla. Hän kykenee soittamaan kaikkien edellisten kitaristien jutut oikealla tatsilla ja suurella tunteella, eikä siihen ole kyennyt yksikään aiempi Megadethin soolokitaristi. Ei yksikään. Jos nostetaan esiin yksi Martyn bravuureista eli Tornado of Soulsin komea soolo, Teemu soittaa sen tasan yhtä hienosti kuin Marty – ja tämä on tosiaan vain yksi esimerkki.
Entä millainen Teemu on ihmisenä?
– Aluksi hän oli vähän ujo, mutta se oli hyvin ymmärrettävää. Teemu on pitkän linjan Megadeth-fani, ja yhtenä päivänä hänet kiinnitettiin fanittamaansa bändiin… On päivänselvää, että tuollaisessa tilanteessa voi hieman ujostuttaa, Mustaine naurahtaa.
– Tänä päivänä tilanne on aivan toisenlainen, sillä menneen parin vuoden aikana meistä on tullut todella läheisiä. Nykyään luonnehtisin Teemua niin, että hän on eräs sydämellisimmistä tyypeistä, joita olen koskaan tavannut.
Suunnitelmien mukaan
Megadethin uran alkupuoliskon levyiltä löytyy niin primitiivisyyttä (Killing Is My Business… and Business Is Good!, 1985), thrash metal -kulmakiviä (Rust in Peace, 1990), valtavirtaisempaa heavy metalia (Countdown to Extinction, 1992) kuin popille flirttailua (Risk, 1999).
Myös uudella vuosituhannella on syntynyt monensävyisiä teoksia, mutta suurimmat tyylilliset loikat Megadeth on jättänyt tekemättä.
Viimeinen studiolevytys on kokonaisuus, joka vie kuulijan monen vanhemman Megadeth-levyn äärelle. Mukana on simppeliä tarttuvuutta, kipakkaa thrash metalia ja jopa jonkinlaista punkhenkisyyttä. Vaikutelma yhtyeen parhaiden puolien yhdistelemisestä ei ole mitään sattumaa.
– Ennen kuin aloimme valmistella viimeistä levyä toden teolla, halusin nykyisen Megadeth-jäsenistön tuntevan yhtyeen dna:n läpikotaisin. Kuuntelimme huolellisesti bändin koko katalogin muistiinpanoja tehden sekä sävellyksiä ja sanoituksia analysoiden. Emmekä kuunnelleet ainoastaan varsinaisia studiolevyjä, vaan kävimme läpi myös sinkkujen b-puolet, coverit ja bonuskappaleet.
– Samalla jaoin ajatuksiani biisien säveltämisestä ja sovittamisesta. Avasin vaikkapa Wake Up Dead -kappaleen rakennetta parhaani mukaan. Sehän on varsin erikoinen: alussa lauletaan hieman, minkä jälkeen riffitellään ja sooloillaan pitkään ilman tietoakaan solistista. Mittava kuuntelu-urakka auttoi muita bändin muusikoita ymmärtämään, millaisia juttuja olen tavoitellut vanhoja Megadeth-biisejä tehdessäni.
– Halusimme inspiroitua itsestämme vanhoja kappaleita kuitenkaan kopioimatta. Maailmassa on jo ihan tarpeeksi bändejä, jotka julkaisevat täsmälleen samalta kuulostavaa materiaalia levy toisensa jälkeen.
Ymmärsitkö prosessin myötä itsekin jotakin uutta Megadethistä?
– Ehdottomasti. En muistanut kaikkia biisejämme, ja joidenkin sävellysten äärellä reaktio oli varsin vahva. Että hemmetti soikoon, mitä ihmettä olen ajatellut tätäkin hullua kappaletta tehdessä!
– Kun kuuntelimme bonusbiisinä aikoinaan julkaistun Crown of Wormsin, tajusin välittömästi, että tämä Motörheadin ja Diamond Headin sekasikiö olisi mahtava livebiisi. Mary Jane taas muistutti siitä, miten monenlaista kitarointia yhteen kappaleeseen voikaan mahtua: liukuvia sointuja, hämähäkkisointuja, silkkaa murinaa ja vaikka mitä.
Millaista albumin valmisteleminen uuden kokoonpanon kanssa lopulta oli?
– Todella hedelmällistä. Pyysin Teemua kirjoittamaan riffejä omalla tavallaan mutta Megadethin raameissa. Kun häneltä alkoi tulla aihioita, osa toimi sellaisenaan ja joitakin juttuja hieman sovitettiin.
– En tiennyt ennen sävellysprosessia, miten hyvin Teemun ideat tulisivat toimimaan Megadeth-kontekstissa, mutta epäilyt kaikkosivat jo työskentelyn alkumetreillä. Eikä toki unohdeta Jamesiä [LoMenzo, basso] ja Dirkiä [Verbeuren, rummut], sillä hekin toivat mukaan omia sävellysideoitaan.
Megadethin kappaleissa on aina ollut reilusti kitarasooloja lyhyistä lurituksista pidempiin tulituksiin. Uudella levyllä sooloja tuntuu olevan vielä tavallistakin enemmän.
– Niitä on todella paljon, mutta homma meni täysin suunnitelmien mukaan, Mustaine naurahtaa.
– Soolojen miettiminen, kirjoittaminen ja sovittaminen Teemun kanssa oli todella antoisaa. Tajusin hänen sisäistäneen täydellisen Megadeth-soolon tunnuspiirteet, ja Teemun tekeminen ruokki myös omia ideoitani.
Voiko tuoreen materiaalin joukosta nostaa esiin kappaleita, jotka toimivat suunnannäyttäjinä koko levylle?
– Yksi sellaisista oli I Don’t Care. Tajusin jo varhaisen aihion äärellä, että siitä tulee hieno biisi. En ollut ihan väärässä, sillä kappale julkaistiin singlenä viime marraskuun puolivälissä ja se on saanut tosi suopean vastaanoton, Mustaine sanoo hymyillen.
– Sanoitukseen liittyy hauska juttu. Kun työstin demolauluja, rupesin listaamaan kaikenlaisia asioita, jotka ottivat minua päähän, tavalla tai toisella. Se melkoisen spontaani purkaus päätyi levylle lähes sellaisenaan.
Albumin päätösbiisi The Last Note kertoo urastasi ja päättyy näin: ”So, here’s my last will, my final testament, my sneer / I came, I ruled, now I disappear.” Melko tyhjentävä lopetus.
– Halusin luonnollisesti, että viimeiset rivit ovat mahdollisimman vaikuttavia, Mustaine sanoo.
– Itse asiassa The Last Noten teksti oli aluksi aivan erilainen, mutta sanoitusidea muuttui työskentelyn edetessä. Hyvä niin. Omassa mielessäni tuo biisi on jonkinlainen In My Darkest Hourin sukulaissielu, vaikka kappaleiden aihepiirit ovatkin varsin erilaiset.
Matkalla avaruuteen
Hypätään sitten asioiden edelle – tavallaan. Viimeiseksi jäävä maailmankiertue This Was Our Life käynnistyy Kanadasta helmikuussa, mutta mihin asti se kestää?
– Kuten saatat arvata, en pysty vastaamaan tarkasti, Mustaine sanoo.
– Vilkaisin juuri kiertuesuunnitelmia, ja niissä taisi olla alustavia merkintöjä jo vuodelle 2028. Ihan vielä ei siis kannata pidättää hengitystä viimeisen Megadeth-konsertin suhteen.
Jos esiinnytte Suomessa viimeisen kerran 2028, ympyrähän sulkeutuu komeasti tasan neljänkymmenen vuoden kaaren myötä.
– Juuri näin! Kerronkin managerilleni, että bändille täytyy buukata Suomen-keikka tai jopa -kiertue tuolle vuodelle, Mustaine nauraa.
– Ensi kesänähän me soitamme Tuska-festivaalilla. Teemulle siitä tulee mitä luultavimmin ikimuistoinen kokemus, ja tuskin maltan odottaa konserttia itsekään.
– Mainitsin aiemmin suomalaiset juureni. Usko tai älä, mutta olen aina tuntenut oloni hyvin kotoisaksi, kun soitamme Helsingissä tai jossakin muussa maanne kaupungissa. Poroa en suostu syömään, mutta kaikesta muusta suomalaisesta nautin!
Kun Slayer on jälleen aktivoitunut, myös thrash metalin Big Four voisi tehdä taas yhteiskeikkoja. Mitä ajattelet tästä?
– Jos ajoitus ja muut asiat loksahtavat kohdilleen, miksipä ei. Täytyy tosin sanoa, että itse muistelen suuremmalla lämmöllä 90-luvun alussa tehtyjä Clash of the Titans -rundeja. Kiersimme Slayerin kanssa niin Euroopassa kuin USA:ssa, ja Anthrax oli mukana osalla keikoista. Ne rundit olivat thrash metalin juhlaa.
Entä ne suunnitelmat, että päättäisitte viimeisen maailmankiertueenne esiintymällä ”maailman ulkopuolella”?
– Viittaat siis kommenttiin, jossa haaveilin Megadethin soittavan avaruudessa? No, suunnitelma on vielä auki, Mustaine naurahtaa.
– Lausuntoni ei kuitenkaan ollut mikään vitsi. Avaruusmatkailu on jo arkipäivää – ainakin joillekin – ja teknologia kehittyy huimaa vauhtia. Kukapa tietää?
Otetaan viimeiseksi iso kysymys. Kun katselet nyt Megadethin hienoa uraa, mistä olet kaikkein ylpein?
– Rust in Peacen kaltaiset klassikkoalbumit ovat listalla korkealla. Tietenkin myös erilaiset palkinnot ja tunnustukset ovat hienoja. Grammy-juhlallisuudet, platinalevyt ja niin edelleen, Mustaine luettelee.
– Mutta kaikista ylpein? Kyllähän ne kohtaamiset, kun Megadeth-fani tulee yllättäen luokseni ja kertoo bändin pelastaneen hänen henkensä, ovat äärimmäisen pysäyttäviä. Nuo hetket muistuttavat minua siitä, miten loputtoman onnekas olenkaan saadessani tehdä tätä juttua ja päästessäni ilahduttamaan musadiggareita ympäri maailman. En keksi mitään hienompaa!
Teemu Mäntysaaren haastattelun voit lukea tästä!