Ennen kuulemattoman synkät sävelet leikkaavat savuisen painavaa ilmaa. Puheensorina lakkaa kuin seinään, ihmiset jäävät tuijottamaan hämmentyneinä ja aika tuntuu pysähtyvän. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
”What is this that stands before me?
Figure in black which points at me
Turn around quick and start to run
Find out I’m the chosen one”
On vuosi 1969, ja Ozzy Osbournen pahaenteiset sanat ja Tony Iommin paholaisen intervallit tunkeutuvat Birminghamin keskustassa sijaitsevan The Crown -pubin jokaiseen soppeen. Esiintymislavalla on Black Sabbath, joka soittaa klassisen nimikkokappaleensa ensimmäisen kerran julkisesti.
Yleisön reaktiot ovat moninaiset. Yksi pelästyy, toinen hämmentyy, kolmas hymyilee ja neljäs ryntää paikalta. Varmaa on ainoastaan se, että yksikään paikalla oleva ei kohauttele olkapäitään välinpitämättömästi.
Outouden, okkultismin, synkkyyden ja teatraalisuuden kanssa flirttaileva heavy metal on syntynyt.
Neljä vuosikymmentä ”vuosi nollan” jälkeen kauhuelokuvista inspiroituneet tekstit ja ylinousevat kvartit eivät enää pelota kaikkeen mahdolliseen musiikilliseen ja ulkomusiikilliseen tottuneita raskaan musiikin ystäviä. Mahdollisuus siihen, että jokin puskista ryömivä uusi bändi pystyisi saamaan aikaan tuoppikäden liikkeen pysäyttävän vaikutuksen, tuntuu pieneltä.
Mutta tänä iltana selviää, ettei säväyttäminen ole mahdotonta uudella vuosituhannellakaan.
On huhtikuun 2011 alku, ja yleisö on täyttänyt Lontoon kaiken nähneen, nurkistaan jo melkoisen kuluneen The Forumin. Myöhemmin illalla on luvassa Paradise Lostin Draconian Times -klassikkoa juhlistava erikoiskonsertti, mutta rapean pääaterian lisäksi tarjolla on maukas alkupala. Nimittäin mystinen ja anonyymi Ghost.
Doom metalin, okkultistisen hard rockin ja popmelodioiden kumpuilevassa maastossa seikkailevan ruotsalaisyhtyeen ympärille on pesiytynyt sihinää ja kuhinaa edellisenä syksynä ilmestyneen Opus Eponymous -debyyttilevyn ansiosta. Silti Ghost on edelleen lähes tuntematon underground-nimi.
Kun suitsutusastiaa verkkaisesti keinutteleva Papa Emeritus nimettömine ghouleineen astelee estradille, on ilmiselvää, että Ghost on Paradise Lostia katsomaan tulleelle yleisölle aivan outo tapaus. Eturiviin tunkeutuneiden diggareiden hämmentyneiltä kasvoilta voi lukea kysymyksen: Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
”Lucifer
We are here
For your praise
Evil One”
Näyttää siltä, että kun tarttuvat, vanhan vihtahousun kanssa flirttailevat biisinosaset on aseteltu osuvasti kohdilleen, vuosikymmenet eivät tunnu missään.
Kun Ghostin teatraalinen 45-minuuttinen päättyy Ritualin sulosäveliin ja mustat hahmot katoavat lavalta, ainakin allekirjoittanut on sataprosenttisen vakuuttunut: lavalta poistui juuri ryhmä, jonka tulevaisuus on jumalattoman kirkas.
Vielä yksi projekti
Hypätään neljätoista vuotta eteenpäin. Vaikka Ghostin ja yhtyeen monikasvoisen johtajan Papa Emeritusin – jonka oikeaksi nimeksi paljastui vuonna 2017 Tobias Forge – lahjakkuus tuli selväksi jo alkutaipaleella, kukaan tuskin osasi tai uskalsi ennakoida, miten syvälle tulisten pätsien syövereihin Ghostin vasemman käden polku tulisi luikertelemaan. Miljoonia striimejä, loppuunmyytyjä areenoita, jättifestarien pääesiintyjäslotteja, Grammy-palkintoja, Metallican kaltaisten kanssatoimijoiden suurta suitsutusta ja niin edelleen. Volbeatillä saattaa olla tässä sanansa sanottavana, mutta monen mittarin lukemat kertovat lahjomattomasti siitä, että Ghost on suurin, kaunein ja suosituin 2000-luvulla perustettu raskas rockyhtye.
– Olen työstänyt Ghostia noin viidentoista vuoden ajan kokopäiväisesti, eikä lepotaukoja ole juurikaan ollut. Levy, kiertue, levy, kiertue, ep, kiertue, elokuva ja niin edelleen. Tekemiseni on ollut päättäväistä ja määrätietoista – ainakin omasta mielestäni – ja tuloksia onkin tullut ilahduttavasti, Forge sanoo.
– Bändi on kasvanut päivä päivältä suuremmaksi ilman isoja notkahduksia, ja olen ollut toiminnan häränsilmässä ensimmäisestä päivästä alkaen. Olen niin syvällä Ghostin uumenissa, että minun on mahdotonta katsoa touhua ulkopuolisen silmin. Olen osa tätä juttua, ja ”näinhän tämän pitikin mennä” -ajattelu tuntuu luontevalta.
On kuitenkin toinenkin puoli.
– Kun mietin mennyttä viittätoista vuotta ja kaikkia sinä aikana tapahtuneita asioita, minun täytyy joskus nipistää itseäni, että voin todeta olevani hereillä. Meininki on ollut aikamoista.
Se on helppo uskoa. Ennen kuin Ghost alkoi lyödä läpi, Tobias Forge ehti etsiä menestystä pyöreästi toisen viidentoista vuoden ajan. Hän teki ja soitti muun muassa death metalia (Repugnant), poprockia (Subvision), vaihtoehtorockia (Magna Carta Cartel) ja glam metalia (Crashdïet).
– Yksikään bändeistä ei saavuttanut kovin mainittavaa menestystä. Se, että altistuin jo nuorena Necronomicon-kirjalle, Mötley Crüen Shout at the Devilille ja vaikka Kissin videoille, olivat varmasti syypäitä siihen, että päätin perustaa ”vielä yhden projektin”. Siis Ghostin.
Forge halusi olla Ghostin kitaristi. Vaan kun laulajaa ei löytynyt, hänen piti ottaa haltuun sekin tontti.
– Miellän itseni ehdottomasti kitaristiksi, ja kyselin bändiin esimerkiksi Candlemassissä laulanutta Messiah Marcolinia, mutta hän ei halunnut hypätä mukaan. Sain pakit myös monelta muulta solistiehdokkaalta. Varhaisissa Ghost-kappaleissa tuntui kuitenkin olevan potentiaalia, joten päätin viedä hommaan maaliin itse, Forge muistelee.
– Sitten kävin tuumasta toimeen ja nauhoitin kolmen biisin demon loppuvuodesta 2009.
Nettitietojen mukaan demon alkuperäinen kasettipainos koostui seitsemästä kopioista. Kerrottakoon myös, että yksi niistä on sittemmin myyty Discogsissa lähes kahdellatuhannella eurolla.
– Asiat alkoivat edetä toden teolla vasta seuraavan vuoden maaliskuussa. Latasin demobiisit Ghostin MySpace-sivulle ja suljin tietokoneen. Kun avasin masiinan seuraavan kerran, sivu tuntui räjähtäneen. Siellä oli iso määrä kommentteja ja kaikenlaista palautetta. Monet levy-yhtiöt ilmoittivat olevansa kiinnostuneita yhteistyöstä.
– Olin ihmeissäni ja iloinen. Periaatteessa koko elämäni muuttui yhdessä yössä, vaikka en tietysti tiennytkään, millaisiin mittoihin Ghostin suosio myöhemmin nousisi. Olin myös hämmentynyt. Siinä vaiheessa olin tehnyt musiikkia reilusti yli kymmenen vuotta ilman sen suurempia otsikoita. Sitten suhteellisen karu demonauha osui kuvaannolliseen kultasuoneen, ja yhtäkkiä sain mahdollisuuden toteuttaa unelmiani. Tutkimattomia ovat rock’n’rollin mutkikkaat tiet, ja hemmetin hyvä niin!
Ghost soitti ensimmäisen keikkansa pian Opus Eponymous -debyytin ilmestymisen jälkeen.
– Kyseessä oli Hammer of Doom -sisäfestivaali Saksan Würzburgissa. Siellä tajusin Ghostia ympäröivän usvan tiivistyvän kiihtyvällä tahdilla. Tuntui sitä, että kaikki paikalla olleet halusivat nähdä meidät. Osa yleisöstä oli itse asiassa aivan vauhkona, mutta vähintään yhtä moni tuntui tarkkailevan tilannetta kriittisesti. Että mikä juttu tämä nyt oikein on, Forge kertoo.
– Jo seuraavana iltana soitimme Lontoon Camdenissä, ja keikkapaikan täyttänyt yleisö meni kokonaisuudessaan ihan pähkinöiksi. Tie alkoi aueta.
Levy-yhtiön luomus?
Ghostin ensimmäisistä keikoista ei mennyt kauankaan, kun James Hetfieldin kaltaiset legendat alkoivat ladella haastatteluissa raskasta hehkuttelua Forgen ja kätyriensä suuntaan. Se oli siinä: Ghostin ei tarvinnut enää katsella taakse.
– Samana iltana, kun James hehkutti meitä Ruotsin kansallisen television haastattelussa, olimme konsertoimassa Roskildessa. Täytyy sanoa, että sen illan keikan fiilis oli aika hyvä. Jos velkoja oli, ne muuttuivat todella saataviksi!
Mitä ajattelet tuolloin ja myöhemminkin annetuista lausunnoista, joiden mukaan Ghost pelastaa metallimusiikin?
– Metallin pelastajat… No, enpä tiedä, Forge naurahtaa.
– Kun julkaisimme Opus Eponymousin, hehkutus oli kieltämättä kovaa. James ei todellakaan ollut ainoa, joka näki ja kuuli meissä jotakin uutta ja tuoretta, vaikka bändi nojasikin moniin metallin traditioihin. 2010-luvun alkupuolella metallin alalajeja oli vähintään satoja, mutta me kykenimme löytämään pienen lokeromme kaikkien muiden välimaastosta. Se oli todella tärkeää.
Kolikolla oli taas kerran toinenkin puolensa.
– Monet vähän totisemmat metallihahmot puistelivat rivakasti päitään ja tuhahtelivat, että tämän paskabändin ympärillä käyvä intoilu kuihtuu puolessa vuodessa. Totta kai jotkut epäilivät myös, mikä hemmetin levy-yhtiön luomus tämä maskibändi oikein on. Tällaiset tietämättömät jutut hymähdyttivät, sillä Opus Eponymousin materiaali oli syntynyt sataprosenttisen aidosta ja puhtaasta halusta kirjoittaa juuri senkaltaisia kappaleita – ilman tietoa mahdollisesta julkaisijasta tai mistään muustakaan.
Kun unelmasi alkoivat toteutua, miltä se tuntui?
– Olin tietenkin äärimmäisen onnellinen, että musiikkiurastani tuli totta. Oli hienoa, että jotain alkoi viimein tapahtua. Toisaalta minulle tuli kiire. Halusin todistaa erityisesti sen, ettei Ghost ole mikään yhden levyn julkaiseva kummajainen, Forge naurahtaa.
– Bändin taustatarina oli toinen juttu. Sävellysten lisäksi minulla oli jo aiemmin ollut aikomuksia bändin visuaalisuuden varalle. Nyt nämä suunnitelmat alkoivat kasvaa eksponentiaalisesti. Oli ihan selvää, että uskonnollista kuvastoa, mystiikkaa ja tuonpuoleisia juttuja imagossaan hyödyntävä bändi ei voi kävellä lavalle farkuissa ja flanellipaidoissa. Ei. Minun – kultin epäpyhän johtajan – ja luotettujen aseenkantajieni ulkoasun pitää olla sellainen, että se näky pureutuu katsojien verkkokalvoille kerrasta!
Hedelmällinen lähtökohta
Vuonna 2015 ilmestynyt Meliora on Ghostin uran tärkeimpiä teoksia – ellei niistä tärkein. Vaikka jo Nick Raskulineczin (Foo Fighters, Rush, Evanescence) tuottama kakkoslevy Infestissumam otti väkeviä askelia kohti musiikillista valtavirtaa, Meliora (suomeksi ”Parempia asioita”) vei käytännössä kaiken uudelle tasolle.
Ghost teki levyn valmisteluvaiheessa varsin rohkean mutta kauaskantoisen ratkaisun ottamalla tuottajakseen menestyneiden popartistien kuten
Britney Spearsin, Katy Perryn ja Madonnan kanssa työskennelleen maanmiehensä Klas Åhlundin. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli, että Åhlund alkoi varsinaisen tuottamisen ohella kirjoittaa kappaleita Forgen kanssa. Lopputulos on komeaa kuultavaa: He Is, From the Pinnacle to the Pit, Cirice ja niin edelleen.
Popmaailmassa kahden tai useamman biisintekijän co-writing on enemmän kuin tavallista, mutta raskaan musiikin piirissä se on paljon harvinaisempaa. Puristien mielestä bändin varsinaisten jäsenten pitää tehdä biisinsä itse, piste. Tobias Forgea moiset ummehtuneet säännöt eivät kiinnostaneet silloin, eivätkä ne kiinnosta nytkään.
– Kun kemiat ja fiilikset kohtaavat, toisen säveltäjän kanssa kirjoittaminen on erittäin tehokasta ja tuotteliasta. Jos luotan huoneessa olevaan toiseen ihmiseen täydellisesti ja aistin, että kummankin puhtaana tarkoituksena on kirjoittaa parhaita mahdollisia Ghost-biisejä, lähtökohta on uskomattoman hedelmällinen, Forge toteaa.
– Jo siinä vaiheessa, kun biisinkirjoituskumppani astelee huoneeseen, omat aistini ikään kuin terävöityvät. Yhtäkkiä kuulen oman ideani selvemmin ja kirkkaammin – tajuan kokonaisuuden entistä paremmin. Kun sitten esittelen jonkin kaavailemani aihion, saatan havaita jo toisen kasvojen ilmeistä ja kehon liikkeistä, mitkä osat kappaleesta toimivat ja mitkä taas eivät. ”Okei, tämä juttu ei nähtävästi ole niin hyvä kuin luulin. Okei, tämä näyttääkin olevan biisin ydin, johon ei kannata enää koskea.” Ja niin edelleen.
Kumppani auttaa siis havaitsemaan, mikä kappaleissa oikeasti on olennaista.
– Joskus alkuperäisessä aihiossani on pieniä melodisia kieroutumia tai jotain muita yksityiskohtia. Nämä mausteet saattavat merkitä minulle paljon, mutta kirjoituskumppanini ei välttämättä kiinnitä niihin mitään huomiota. Tajuan taas yhden asian: ”Okei, näillä jutuilla ei taida olla mitään merkitystä kenellekään muulle.” Ja sitten joko jätän ne biisiin tai nappaan ne pois, Forge nauraa.
– Yksi co-writingin hienoimmista puolista liittyy uusiin ideoihin. Kun työstän jotakin aihiota kumppanin kanssa, usein käy niin, että mieleeni tulee ihan puskista täysin uusia juttuja. Se vasta mahtavaa onkin!
Seuraavaksi Forge kertoo esimerkin elokuvamaailman puolelta.
– Olen käsittänyt niin, että kun ruotsalaisohjaaja Ruben Östlund kehittelee uutta leffaa, hän kertoo ideoistaan joillekuille ja tulkitsee vastaanottajien reaktioita. Kun hän tekee kierroksen muutaman kerran, tarina on muuttunut paljon paremmaksi ja jouhevammaksi. Kaikki turha on jäänyt pois ja jäljellä on vain tarvittavia ydinasioita. Periaatteessa käytän ihan samaa metodia musiikin parissa. Ja se todella toimii.
– Sanomattakin on selvää, että tämä on yksinomaan loogista. Kun kaksi tyyppiä miettii päänsä puhki, miten jostakin ideasta saisi vielä terävämmän, onnistumisen mahdollisuus on varmasti parempi kuin yksin.
Forge muistuttaa puheenaiheen päätteeksi, että langat ovat joka tapauksessa tiukasti hänen omissa kätösissään.
– Yhteistyökumppanin ei tarvitse olla liekeissä kaikista ideoista, vaikka se on toki äärimmäisen suotavaa. Minun taas täytyy rakastaa jokaista Ghostin albumille päätyvää äänen puolikastakin. Siitä en suostu tinkimään.
Ei enää koskaan
Uusi Skeletá on Ghostin kuudes studioalbumi. Tulevissa historiankirjoituksissa se saatetaan nähdä vipuvartena, joka onnistui sinkoamaan ruotsalaisyhtyeem niin sanotusti suurten joukkoon – lopullisesti ja pysyvästi.
Ei sillä, ettei Ghost jo olisi iso bändi. Vieläkin isompaa on kuitenkin luvassa: esimerkiksi tulevalla USA:n-kiertueella Ghost soittaa New Yorkin maineikkaassa Madison Square Gardenissa ensimmäisen mutta tuskin viimeisen kerran.
Kun keskustelu kääntyy tunnistettavissa Ghost-tunnelmissa etenevän Skeletán äärelle, päällimmäiseksi mieleen nousee seuraava ajatus: perfektionistiksi tunnustautuvalla Forgella on tainnut olla paikoin hieman kiire. Ghostin edellinen albumi Impera ilmestyi vuonna 2022, ja sitä seurasi massiivinen maailmankiertue. Viime vuonna, rundin jälkilöylyjen aikaan, puolestaan julkaistiin kehuttu konserttileffa Rite Here Rite Now.
– Opin viime vuonna yhden jutun: en tule enää koskaan työskentelemään samaan aikaan uuden studioalbumin ja puolitoistatuntisen elokuvan kimpussa!
Ilmeisen tiukka aikataulu ei kuulu Skeletálta. Se on juuri sellainen levy, jonka alati kasvava Ghost-faniarmeija haluaa kuulla: tarttuva ja monipuolinen, mutta myös uusia tuulia puhaltava.
– Perusajatukseni ja tavoitteeni on aina se, että valmistelen levykokonaisuuden, jollaista en ole vielä tehnyt. Haluan kirjoittaa biisejä, joita Ghostin repertoaarista ei vielä löydy. Totta kai levyn tekeminen on laajassa katsannossa jokainen kerta varsin samanlaista, mutta samalla se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan. Jokainen albumiprosessi on omanlaisensa, Forge sanoo.
– En todellakaan ajattele niin, että minäpä tässä roiskaisen ulos jonkun levyn, kyllä ne fanit ostavat sen ja diggaavat tälläkin kerralla. Ei, jokaisen Ghost-levyn täytyy päästä aika monen aidan yli ennen kuin ulkopuoliset pääsevät kuulemaan sen. Ensin minun täytyy myydä uudet biisit itselleni ja osin myös kanssasäveltäjille – kirjoitin tälläkin kerralla kappaleita Vincent Pontaren ja Salem Al Fakirin kanssa. Se ei välttämättä ole ihan helppoa. Jossain vaiheessa mukaan tulevat miksaaja ja levy-yhtiön ihmiset. Ja niin edelleen. Siinä vaiheessa, kun Ghost-diggarit saavat valmiin paketin ihmeteltäväkseen, se on läpäissyt hyvin, hyvin monta välivaihetta. On toki eri juttu, pitävätkö fanit uudesta levystä, mutta yhdestä asiasta he voivat olla varmoja: minä rakastan sitä!
Onko levyjen tekeminen nykyisin helpompaa?
– Ainakin siinä mielessä, että olen oppinut matkan varrella jutun jos toisenkin. Jos tekee tyhmän ratkaisun, siitä kannattaa toki ottaa oppia. En tiedä, kuulevatko fanit sitä, mutta omasta mielestäni olen nykyään takavuosia taitavampi säveltäjä. Myös mainitsemani yksityiskohdat ovat aiempaa tärkeämpiä, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan, Forge nauraa.
Kun levyn valmisteleminen ylipäänsä alkaa, onko pöytäsi aluksi tyhjä?
– Ei koskaan. Kun ryhdyn tekemään uutta albumia, minulla on aina yksi tai kaksi suhteellisen valmista biisiä varastossa. Toki käsissäni on myös kaikenlaisia puolittaisia aihioita.
– Jonakin päivänä haluan kuitenkin kokeilla, miltä tuntuu luoda levy täysin tyhjästä. Se saattaisi olla todella kiinnostavaa. Millaista kamaa alkaisi syntyä? Millainen lopputulos olisi? Ehkä se selviää vielä joskus.
Olen käsittänyt, että uuden levyn ensimmäinen singlelohkaisu Satanized on nimenomaan vähän vanhempi kappale.
– Kun Impera oli työn alla, esittelin Satanizedin aihion tuottaja Klas Åhlundille. Itse pidin raakileesta kovasti, mutta Klas ei oikein innostunut siitä. Koska emme löytäneet yhteisymmärrystä, jätin Satanizedin suosiolla laatikkoon. Se ei ollut mikään ongelma – melkeinpä päinvastoin. Jäihän minulle taas kerran tieto siitä, että seuraavalle levyllekin on tulossa hyvää materiaalia. Kun Skeletán tuottajakysymys nousi taannoin pöydälle, päätin hoitaa homman itse. Minun ei siis tarvinnut miettiä albumin laajoja kaaria kenenkään muun kanssa.
– Jos tutkii Satanizedia vähän tarkemmin, siitä löytyy joitakin tuttuja elementtejä. Esimerkiksi ensimmäisen säkeistön taustalla oleva rytmikäs kitarariffi tai tietyt rumpusovitukset ovat Ghostille tunnusomaisia. Pidän kuitenkin tiukasti huolen, etten viljele näitä juttuja liikaa. Satanizedin mukanaolo tarkoitti sitä, ettei mukaan voinut tulla toista samanlaista kappaletta. Laajemmassa katsannossa kaikki levyn kappaleet vaikuttavat koko palapeliin: jos mukana on tämä biisi, se sulkee pois tuon toisen.
Tällä kerralla mukana ei ole yhtään instrumentaalikappaletta.
– Kun valmistelin Prequellea [2018], mukaan tuli kaksi lähes kuuden minuutin laulutonta kappaletta, Miasma ja Helvetesfönster. Mietin hetken, että tämä voi olla lyhyiden hittibiisien ja suoratoiston kultakaudella typerä veto. Seurasin silti visiotani, eikä ratkaisu ole kaduttanut myöhemmin. Se, että uudella levyllä ei ole instrumentaalia, on tietoinen ratkaisu. En tietenkään halua Ghostin levyjen olevan liian samanlaisia ja ennalta arvattavia. Jonakin päivänä voimme kirjoittaa jälleen instrumentaalin – tai jättää sen tekemättä. Katsotaan.
– Vaikka rakastan AC/DC:tä syvästi, oma tekemiseni on enemmän Queenin tai Black Sabbathin tyylistä. Kun kuuntelin aikoinaan heidän levyjään ensimmäistä kertaa, yllätyin suuresti kerran jos toisenkin. Se ennustamattomuus oli älyttömän kiehtovaa, ja haluan kulkea samanlaisia polkuja.
Sama koskee sanoituksia. Jos Imperan tekstit kertoivat imperiumien noususta ja tuhosta, Skeletán kappaleissa käsitellään isoja inhimillisiä tunteita: rakkautta, toivoa, vihaa, surua ja niin edelleen.
– Jos olisin halunnut olla kiinni tässä ajassa ja mullistuvassa maailmassa, olisin jatkanut Imperan linjoilla. Se olisi resonoinut vahvasti juuri nyt, Forge naurahtaa.
– Imperan kakkososan tekeminen ei kuitenkaan tuntunut kiinnostavalta. Syy oli selvä: tein sen levyn jo. Tämän vuoksi päätin kirjoittaa hyvin toisenlaisista asioista. Minulla on silti sananen tai kaksi sanottavana pallon tilasta. On selvää, että maailma muuttuu jatkuvasti. Tai ainakin se kääntyy, kuten Napalm Death asian ilmaisi. Tämä aika ei näytä hyvältä, mutta valoa on näkyvissä. Nämä kaksi maailmamme johtajaa ovat jo vanhoja, ja tulemme näkemään heidän tarinansa lopun. Onko luvassa ikävä ja väkivaltainen loppu, se jää nähtäväksi. Meidän täytyy joka tapauksessa hoitaa sielujamme sen päivän varalta, ettei heitä enää ole ja maailma kääntyy taas – parempaan suuntaan.
Tässä ja nyt
Ihan kaikessa Ghost ei ole odottamaton: seuraavaksi luvassa on mittava maailmankiertue. Jo mainitun Madison Square Gardenin lisäksi Skeletour vierailee kymmenissä muissa jättihalleissa – myös Tampereen loppuunmyydyssä Nokia-areenassa.
– Arvaapa mitä? Mitä pidemmälle Ghostin ura etenee, sitä enemmän tunnen kiitollisuutta. Kun katson taaksepäin, en ole ihan varma, olenko osannut arvostaa saavutuksiamme tarpeeksi. On se sitten klisee tai ei, mutta yritän nauttia tilanteesta tässä ja nyt. En todellakaan tahdo kurkottaa kuuhun ja miettiä Ghostia vuonna 2030, vaan haluan ottaa kiinni tästä hetkestä, Forge toteaa.
– Jos katson asiaa suomalaisfanien silmin, niin Ghost saapuu Tampereelle toukokuussa. Siitä tulee varmasti hienoa, mutta kukapa tietää, toistuuko se enää koskaan. Yhtenä päivänä tämä kaikki on joka tapauksessa ohi.
Miltä ruotsalaissilmin näyttää se, että suomalainen bändi edustaa kuningaskuntaanne Euroviisuissa?
– Olen katsonut Ruotsin viisufinaalin eli Melodifestivalenin monena vuonna, sillä se on biisinkirjoittajan näkökulmasta kiinnostava tapahtuma. Tänä vuonna en ehtinyt seurata lähetystä enkä siis valitettavasti kykene antamaan vastausta. Sen sijaan tämän osaan sanoa: minua tai Ghostia ei tulla koskaan näkemään Euroviisuissa!
Kiertueaikataulujen vuoksi Ghostia ei tulla näkemään myöskään Black Sabbathin ja erityisesti Ozzy Osbournen jäähyväisissä loppuunmyydyllä Villa Park -stadionilla heinäkuun alussa. Mutta Tobias Forge – tai Ghost-liiderin uusin inkarnaatio Papa V Perpetua – paikalta sentään löytyy.
Rockromantikon silmin asian voi nähdä niin, että Black Sabbathin ja Ozzy Osbournen vaikutusvaltainen valtikka siirtyy tuon illan aikana nuoremmille – myös Tobias Forgelle. Jos myöhemmillä sukupolvilla tulee olemaan oma Black Sabbathinsa, aika monen fanin kohdalla bändin nimi on Ghost.
– On tietenkin valtava kunnia päästä mukaan Black Sabbathin ja Ozzyn jäähyväisiin. Minun täytyy olla siellä parhaimmillani. Mikään muu ei riitä, Forge huokaa.
– Villa Parkin -konsertti tulee merkitsemään yhden aikakauden loppua, mikä on sinänsä surullista. Mutta kun näin täytyy käydä, onneksi päätös on monumentaalinen. Paikalla tulevat olemaan kaikki Metallicasta Panteraan ja Slayeriin ja lukemattomiin muihin. Me kaikki olemme Ozzyn ja kumppanien oppipoikia ja järisyttävän kovia faneja. Haluamme tehdä siitä illasta mahdollisimman juhlavan!