Yleisradio on kyennyt joskus todellisiin kulttuuritekoihin. Niistä itselleni suorastaan vallankumouksellinen oli amerikkalaisyhtye Pixiesin Brixton Academyn -konsertin esittäminen valtakunnantelevision ykköskanavalla keskellä kirkasta iltapäivää toinen huhtikuuta 1992.
Vajaata vuotta aiemmin taltioitu keikka starttasi Rock Music -kappaleella, jossa oli kaikki. Sointukierto tarttui, soolokitara silpoi ihanasti ja ylikasvaneen vauvan oloinen laulaja rääkyi keuhkonsa fotopittiin. Rockiin ei tarvita muuta.
Toinen biisi Debaser alkoi tarraavalla bassokuviolla, ja pian sen tuottaja – oletettavasti naisihminen – oli äänessäkin varvistellen vangitsevasti laulumikin takana. Liidikitara soi epävireessä, vaan mitä väliä. Rumpalin kiharaista päätä koristivat mikrofoniluurit, mikä oli ilmeisen vakava tyylivirhe jo ysärin alussa. Ei haitannut.
”Ei perkele mikä meno!” sain todeta tunteroisen mittaan moneen otteeseen.
Tv-tuokion jälkipoltoissa tie vei tuolloiselle musiikinlöytötorille, kirjastoon. Näin digivuoren laelta muistellessa on sangen arvostettavaa, että Raahen kaltaisen pikkukaupungin kirjaston musiikkiosaston valikoimissa ylipäänsä oli vuonna 1992 tuoretta ulkomaista rockmusiikkia sisältäviä cd-levyjä, saati kummallista bostonilaista vaihtoehtorockia.
Mutta niin vain poistuin lainastosta kaivatun levyaarteen kanssa. Sitä en muista pakottamallakaan, oliko kyseessä vuoden 1989 Doolittle vai alkuperäisen bändin finaaliteokseksi jäänyt Trompe le Monde, mutta jompikumpi kuitenkin.
Vai menikö tämä kuitenkin toisin päin? Löysinkö cd:n ensin ja näin Brixtonin-keikan vasta sitten? Mahdoton muistaa, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sama: totaalinen hullaantuminen.
Yle oli esittänyt Pixies-keikan typistettynä, joten ”tapetreidasin” kokonaisen BBC-taltioinnin myöhemmin. Haalin käsiini myös yhtyeen kaikki levyt, ja Oulun Diskeristä löytyi jopa valkoinen pitkähihainen paita Doolittle-aiheella.
Kesän 1992 Ruisrockissa, kun oli ensin tavattu liitutaululta Pearl Jamin peruneen ja todistettu muun muassa Teenage Fanclubin ja Violent Femmesin keikat, Pixies raikasi PA:sta hetki ennen Nirvanan odotettua vetoa. Väittäisin, että kyse oli Trompe le Monden tarjonnasta, mutta en pistä pollaani pantiksi.
”Lämmittelijän” paikka ei ollut sattumaa, nimesihän Kurt Cobain Pixiesin harjoittaman ensin hivellään, sitten isketään pajavasaralla -tyypin biisinrakennusmetodin vaikuttaneen Nirvanaan ja sen Smells Like Teen Spirit -hitin syntymään elimellisesti.
Cobain kuoli vajaat pari vuotta myöhemmin. Brixtonissa rajujen sisäisten jännitteiden vallassa soittanut Pixies oli jo ehtinyt hajota.
KESÄKUUSSA 2004 olin Ruotsin Hultsfredin festareilla optimaalisella etäisyydellä lavasta, kun paluun tehneet sankarini astelivat sille. Siinä he olivat, liidikitaristi Joey Santiago vasemmassa reunassa, laulaja-kitaristi-bändijohtaja Black ”Frank Black” Francis keskellä, basisti-laulaja Kim Deal oikealla ja rumpali David Lovering taustalla.
Kun mekkala sitten alkoi, valtava alkuinnostus kääntyi jo muutaman biisin myötä hyytäväksi pettymykseksi. Lavalla ollut yhtye ei ollut lainkaan samoilla tolpilla kuin Brixtonissa vuonna 1991. Jotain puuttui, kemia loisti poissaolollaan. Vaikutti siltä kuin Francis ja Deal eivät olisi yksinkertaisesti mahtuneet samalle estradille.
Bändillä oli takanaan jo kolmisenkymmentä reunion-rundin keikkaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, ja on toki mahdollista, että kysymys oli vain väsymyksestä. Se ei kuitenkaan muuta tosiseikkaa, etten muista konsertista muuta kuin giganttisen harmituksen. Ja sen jälkeisen, aivan tolkuttoman krapulan.
Tuo kankkunen kesti kaksitoista vuotta.
Vuonna 2016 Kim Deal oli poissa, mutta tilalle kiinnitetty A Perfect Circle -basisti Paz Lechantin vaikutti hyvältä rekrytoinnilta. Yhtyeen toinen reunionin jälkeinen albumi Head Carrier tuntui puolestaan selvältä parannukselta enemmän Frank Black -soololta kuin Pixies-levyltä vaikuttaneesta Indie Cindystä (2014).
Samaisen vuoden marraskuussa löysin itseni pönöttämästä Prahan Forum Karlín -keikkapaikasta miedoin odotuksin. Vaan Pixiespä olikin hemmetin hyvä! Ja kuulin Rock Musicin livenä!
Rituaali toistui kuusi vuotta myöhemmin. Sama bändi, sama venue. Tällä kertaa Pixies veivasi melkoisen megalomaanisen setin, yhteensä nelisenkymmentä biisiä, mutta meno kantoi kautta linjan.
Suurin ero edelliskertaan löytyi yleisöstä: siinä missä 2016 paikalla oli hillunut lähinnä ikäisiäni Pixiesiin ”jo aikoinaan” rakastuneita, nyt huomionarvoinen osa kuulijoista oli parikymppisiä. Ehdin epäillä happamasti jonkin bändin biiseistä breikanneen Tiktokissa, mutta nuorisopa lauloi mukana joka ikisen biisin – ja runnoi siinä samalla minulta kylkiluun.
Olin siis möyrynnyt vuosien mittaan ties minkälaisissa moshpiteissä, mutta vaadittiin nörttibändi Pixies, jotta luitani saatiin hajalle!
En osaa sanoa tänäkään päivänä, mistä tässä nuorisoinvaasiossa oli kyse, mutta kuluvan vuoden elokuussa Suomen Helsingin Kulttuuritalolla yleisön naavapitoisuus tuntui normalisoituneen. Pixiesin kolmas Suomen-keikka (toinen soitettiin edellisenä iltana) oli mahtava – siitäkin huolimatta, että basisti-laulajan paikalla nähtiin jälleen uusi hahmo, edeltäjänsä varsin epäselvissä olosuhteissa korvannut Band of Skulls -soittaja Emma Richardson. Juuri kun olin ehtinyt kiintyä Paziin…
OLEN kuvaillut suhdettani Pixiesiin siten, että bändi on pirtaani jopa liian hyvä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuuntelen yhtyettä vain harvoin – se nimittäin imee niin mukaansa, ettei millään muulla ympärillä ole mitään väliä. Pixies ei soi huushollissani taustalla. Enkä voisi kirjoittaa tätäkään tekstiä sen kohdetta kuunnellen.
Tai kokeillaanpa. Hetkonen.
Bossanova-cd tulille. Instrumentaalinen Cecilia Ann alkaa pedata tietä nirvanaan. Kahden minuutin ja kuuden sekunnin kuluttua starttaa… Rock Music. Brixton Academyn -keikka vyöryy mieleeni, Black Francis alkaa rääkyä… ”Your mouth’s a mile away!” Ei saatana, ei tule mitään. Painakaa stoppia!
Huh… Mutta. Mikä Pixiesistä tekee niin hyvän? Kysymys on vaikea, jopa mahdoton, vastaus kun koostuu etupäässä henkimaailman asioista.
On vain yksinkertaisesti niin, että oli soittimessa sitten yhtyeen romuluisempi alkupään tuotanto (Come on Pilgrim -ep, Surfer Rosa) tai tuotannollisesti sofistikoituneempi osasto (Doolittle, Bossanova, Trompe le Monde), Pixiesin monimuotoisessa mutta aina taatun omanlaisessaan musiikissa asuu jotain, joka saa virtapiirini säkenöimään.
Oli kyse sitten Santiagon epäkonventionaalisen arvaamattomasta kitaroinnista, Dealin selittämättömällä tavalla vatsaa kutittavasta bassottelusta, Loveringin näennäisen yksinkertaisesta mutta pienistä nyansseista taidetta tekevästä rumpaloinnista tai Francisin kokonaisvaltaisesta epämääräisen muodon hallinnasta, kaikki Pixiesissä huutaa, että toista vastaavaa ei ole.
Francisin värikäs sanoitustaide on vielä oma lukunsa. Se huitelee lähinnä sisä- ja ulkoavaruuksissa jalat harvoin maahan laskien. ”Arkisetkin” huomiot tuntuvat David Lynchin elokuvista, eivät elävästä elämästä naaratuilta. Kontekstista irrotettuina kryptisissä teksteissä ei vaikuta olevan paljonkaan tolkkua, mutta Pixiesin musiikin sekaan Francisin höyryily istuu täydellisesti.
Eikä diggailuni muuten jää klassikkolevyihin. Rockpiireissä on tavallista pälyillä Pixiesin myöhemmän tulemisen synnyttämiä äänitteitä pitkää nenänvartta pitkin, mutta niistäkin jokaisella on hetkensä. Jollain levyllä niitä on enemmän, toisella vähemmän, mutta kumminkin.
Pixiesin uusin albumi ilmestyi lokakuussa ja tottelee nimeä The Night the Zombies Came. The Guardian -lehti kuvaili kahden tähden arviossaan sen annin olevan kuin ”kaiun kaikua menneistä loiston päivistä”. Ymmärrän mielipiteen täysin, ja sen voi halutessaan ulottaa koskemaan koko uuden vuosituhannen Pixiesin tuotantoa.
The Night the Zombies Camen sointi on tuntuvasti seesteisempi ja tuhnumpi kuin aikoinaan, eikä albumin särömäärä tai Black Francisin ääntely kaada hintelintäkään bändin diggaria. Asiantilaa saa ja pitää kritisoida, etenkin kun livenä yhtyeessä piisaa yhä raisua energiaa. Ja silti en mahda sille mitään, että tämäkin levy aiheuttaa minulle omanlaistaan mielihyvää. Antaisin levylle Soundi-asteikolla kolme tähteä.
Suosittelen siis suomaan myös yhtyeen ”jälkeisille” mahdollisuuden. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava Rock Music. Se taitaa olla maailman paras biisi.
KOKEILE NÄITÄ:
Bossanova (1990)
Jos Pixies on täysin outo tai vain David Fincherin Fight Club -elokuvan (1999) boostaaman Where Is My Mind -biisin verran tuttu tapaus, Bossanova on hyvä lähtöviiva aloittaa yhtyeeseen tutustuminen. Bändin kolmas levy on ikään kuin sekoitus kahta aiempaa: yhtäältä monet sen biiseistä ovat melukkaita ja rujoja kuin debyytti Surfer Rosalla ikään, toisaalta sen tuotanto on vielä läpimurtolevy Doolittleäkin huolitellumpaa. Bossanovalla kuulee useimmat Pixiesin vaikutteista Hüsker Düsta ja Stoogesista Beach Boysiin ja Carsiin, kitararäimeestä surf-rullailun kautta heleänkaikuisiin poprock-tunnelmiin.
Surfer Rosa (1988)
Vaikka englantilaista Gil Nortonia voidaan pitää Pixiesin hovituottajana, vuonna 1986 perustetun bändin debyytin soundimaailmasta on vastuussa toukokuussa 2024 kuollut amerikkalaislegenda Steve Albini. Ja siltä se myös kuulostaa. Aivan kuten edeltävän vuoden esikois-ep:llä Come on Pilgrimillä, Pixies soi raa’asti, rosoisesti ja aggressiivisesti, sanalla sanoen punkisti. Surfer Rosa sisältää useita yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, myös sen Where Is My Mindin, ja peli on alusta alkaen selvä: Bone Machine ja Break My Body on viiden minuutin mittainen avausbiisikaksikko, joka hakee kitarapitoisen vaihtoehtorockin piirissä vertaistaan. Tämän levyn ansiota on, että Kurt Cobain halusi Steve Albinin yhtyeen viimeiseksi jääneen In Utero -albumin (1993) tuottajaksi.
Doggerel (2022)
Kuten päätekstissä julistan, myöhempien aikojen Pixiesissäkin on puolensa, ja Doggerel on yhtyeen uudella vuosituhannella tehdyistä levyistä (joista useimmat on tuottanut englantilainen Tom Dalgety) toistaiseksi paras. Vaikka vanhojen tehokkaiksi havaittujen metkujen lämmittelyn vaikutelmalta ei voi välttyä, tunne ei ole niin vallitseva, että se tahraisi albumista nauttimista liiaksi. Pixiesin kahdeksannen albumin nostaminen aloituspakettiin on hieman uskalias liike, mutta mielestäni on tarpeen osoittaa, ettei yhtyeen taival suinkaan päättynyt 1990-luvun alkuun myöskään levytetyn musiikin kontekstissa. Doggerelin räime ei ole likikään niin sakeaa kuin aikoinaan, rääky ei karsi korvia päästä eikä lyriikoissakaan sekoilla yhtyeen alkuaikojen malliin, mutta bändin tunnistaa sekunnissa.