Mount Eerien musiikissa menetys ja kuolema ovat niin vahvasti läsnä, että kuulijan sietokyky on koetuksella

Kun artistinimillä Mount Eerie ja The Microphones tunnettu Phil Elverum (s. 1978) laulaa kuolemasta, on kuulija kovilla. Mies ja kitara päiväkirjamaisten tekstien äärellä ei kuulosta lähtökohtaisesti vielä siltä, mutta Elverumin laulujen kuolema ei olekaan vain laulujen kuolemaa, vaan raakaa ja paljasta elämän kuolemaa. Paradoksaalisesti lohtukin löytyy kauneimmillaan juuri samasta lähteestä.
.
Elverum on tehnyt ja julkaissut musiikkia koko aikuisikänsä, julkaisten lukuisia albumeita sekä The Microphones -nimellä että myöhemmin Mount Eerienä. Kohtalokkaana päivämääränä 11.9.2001 julkaistu kolmas The Microphones -levy The Glow Pt. II on Elverumin uran varhainen klassikko, joka on inspiroinut myös lukuisia muita musiikintekijöitä.
.
Silti jotain alkoi alusta muutama vuosi sitten. Vuonna 2017 julkaistu Mount Eerie -levy A Crow Looked At Me kertoo Elverumin puolison Genevièven kuolemasta. Tai oikeastaan elämästä sen jälkeen.
.
Taiteiljanuraa luonut kanadanranskalainen Geneviève Elverum (omaa sukua Gosselin) sai syöpädiagnoosin pariskunnan tyttären ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Vuoden päästä siitä Phil Elverum jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi.
.
Elverumin keino vaikean elämäntilanteensa taiteen keinoin kommunikoimiseksi on äärimmäisen suora ja kaunistelematon, päiväkirjamainen laulunkirjoittamisen muoto. Kappaleet ovat hahmoiltaan utuisia. Kitara meanderoi kuin itseään etsien, jossain pärskähtää rumpukin, välillä sumuinen särö hautaa kaiken alleen, ja Elverum kuvailee elämäänsä ja ajatuksiaan kuin samalla laulun palasia yhteen keräillen. Kertosäkeitä ei juuri ole, kappaleet loppuvat yhtäkkiä.
.
Tarina soljuu biisistä toiseen pieninä surun pirstaleina, jotka laajenevat koko elämän aikajanalle levittäytyviksi havainnoiksi siitä, että läheisen kuolemaa on mahdotonta ymmärtää kokematta sitä. Mutta jos asian lähelle pääseminen ylipäätään toisen kokemuksen kautta on mahdollista, on Elverum avannut oven, joka vie suoraan ytimeen poikkeuksellisen koskettavasti.
.
”Ihmiset ajattelevat, että okei, tuo on se kundi joka laulaa kuolleesta vaimostaan. Että nyt kun haluan itkeä, joten pistänpä Mount Eerien levyn soimaan, joopa joo”, pohdiskelee Elverum Matthias Evangelistan ohjaamassa upeassa, Youtubesta löytyvässä pienoisdokumentissa There Is No End (2021). ”Ja oikeassahan he ovatkin, mutta se ei ole koko tarina. Laulan tästä nyt, kyllä, mutta pyrkimyksenäni on käsitellä koko ihmiselämän spektriä.”
.
Itse asiassa se, mikä tekee Elverumin tavasta käsitellä kuolemaa populaarimusiikin saralla jopa ainutlaatuista on jokaisesta kappaleesta, tekstistä, ja toisaalta jokaisesta surun hiukkasesta löytyvä koko ihmiselon heijastus. Tai kuten hän itse laulaa: ”In my tear, light gleams.”
.
Aihetta ei käsitellä laulunkirjoittamisen näkökulmasta, vaan puhtaasti filtteröimättömänä tunteena, päivittäisen elämisen harjoitteluna. Asia summataan heti A Crow Looked At Men ensimmäisissä riveissä: ”Death is real / Someone’s there and then they’re not / It’s not for singing about / It’s not for making into art / When real death enter’s the house / all poetry is dumb.”
.
Elverum kirjoittaa rehellisesti siitä, miltä tuntuu, kun kuollut puoliso saa postia. Miltä tuntuu, kun lapsi haluaa kuunnella äitinsä levyä aamiaispöydässä. Hän vastaanottaa Genevièven ennen kuolemaansa tyttärelleen netistä tilaaman koulurepun ja luhistuu kotinsa portaille paketin avattuaan. Ylipäätään kyse on arkisten asioiden painolastista surutyön keskellä.
.
Niistä Elverum kertoo verkkaisesti, runollistamatta. Ja kuitenkin niin valtavan runollisesti, että lauluja on paikoin erittäin vaikeaa kuunnella niiden kivuliaan kauneuden loisteessa.
.
Mutta vielä vaikeampaa olisi olla kuuntelematta jotain näin kaunista ja rehellistä. Lauluihin syntyy yksityisiä taskuja, koloja joihin käpertyä, toiselta lainattuun surun harsoon kietoutuen. Tuntuu hölmöltä oikeastaan edes mainita yksittäisiä lauseita sieltä täältä tähän kirjoitettuna, sillä yhtälön osia ei voi erottaa toisistaan.
.
Elverumin ääni kuulostaa kokeneelta. Hänen harvatekstuurinen musiikillinen ilmaisunsa puolestaan siltä, että levyn tuotantoa on lähinnä ollut sen tuottamatta jättäminen.
.
Talossa on soittimia, ja niitä annostellaan jos on tarve. Jos ei, mennään vähällä ja kerrotaan miltä tuntuu. ”En halua oppia tästä mitään”, laulaa Elverum. Nyt ei olla tosiaankaan fiilistelemässä ”prosessia”.
.
Jos A Crow Looked At Me oli omalla tavallaan järisyttävä elämys, vei sitä seurannut Now Only (2018) homman vielä seuraavalle tasolle. Kun Elverum laulaa siitä, millaista on esittää näitä lauluja livenä ja matkustaa ympäri maailmaa, hommaan astuu absurdin huumorin metataso, joka tekee kerroksista aiempaakin syvempiä. Phil nojaamassa Skrillexin kiertuebussiin tai ulkopuolisena hotellikuljetuksessa liian äänekkäiden ja itsevarmojen ”dudejen” seurassa. Phil etsimässä merkkejä kuolleesta vaimostaan ”mistä sattuu”.
.
Now Onlyn kantava teema on surun metamorfoosi jotakuinkin siedettäväksi elämän osaksi. Kaiku vaimenee, mutta säilyy. Yhtäkkiä kaiken alleen tsunamin lailla musertavat epätoivon aallot lyövätkin rantaan harvemmin.
.
Mutta onko sekään ok? Mitä on unohduksen tuolla puolen, tuntuu Elverum pohdiskelevan. Entä kun viimeinenkin meidät muistava ihminen on poissa?
.
Nimikkoraita Now Only summaa hyvin erään Elverumin musiikin ominaispiirteen, raskaan ja kepeän omituisella tavalla suloisenkirpeän risteyskohdan. Kappaleen alun eksistentiaalinen pohdiskelu vaihtuu yllättäen hilpeän kuuloiseksi kertosäkeeksi, jossa lauletaan, että ihmiset saavat syövän ja kuolevat meidän muiden vain porskutellessa. Tämän biisin voisi vetää karaokeillassa hämmentyneelle yleisölle.
.
Kuoleman ja oman tuskakokemuksen karnevalisointi on osa aiheen pureskelua, siihen jostain kohtaa tarttumista edes jotenkin ymmärrettävälle tavalla. Ja toisaalta antautumista ihmiselämän eri osasten luonnollisuudelle. Mount Eerien viimeisimmät levyt ovat syviä elämyksiä, ja sitä totisesti ovat myös niiden tiimoilta tehdyt keikat. Mieleen on jäänyt erityisesti Hollannin Utrechtissa, Le Guess Who -festivaalilla 2017 koettu keikka, joka oli intensiivisyydessään poikkeuksellinen.
.
Mies ja kitara lavalla, kourallinen ”kuoleman lauluja”, ja hiirenhiljainen yli tuhatpäinen yleisö. Äänite on julkaistu nimellä After (Live) ja se kannattaa kuunnella jo pelkästään Elverumin koskettavan välispiikin takia (Remarks-niminen raita). Olimme kaikki hänen puolellaan, täysin. Keikan jälkeen kaverini Pietu kääntyi minua päin ilmeettömänä, mutta syvästi liikuttuneen oloisena: ”Ohhoh, nyt kyllä kosketti syvältä.”
.
Brooklynin Knockdown Centressä noin vuotta myöhemmin esille tuli myös Elverumin suorasukainen DIY-asenne oman uransa pyörittämiseen. Hän julkaisee levynsä omalla P.W. Elverum & Sun -levymerkillään ja istui itse tunnollisesti levymyyntitiskin takana ennen sekä jälkeen keikan tervehtien liikuttuneita kuulijoitaan: ”Thanks! I appreciate that.” Mitäpä muutakaan sitä voi sanoa ihmisille, jotka kertovat että ”musiikkisi muutti elämäni”.
.
Olen onnekas, sillä saan kuunnella Mount Eerietä ja kirjoittaa tätä artikkelia ilman tietoa siitä, millaista on menettää puoliso tai läheinen nuori ihminen. Sen sijaan valmistaudun parhaillaan äitini väistämättömään kuolemaan parantumattoman taudin kourissa.
.
Vaikka Elverumin perspektiivi on intensiivisempi, voin kuvitella että monet kappaleisiin mukaan tarttuneet pienet elämän ja kuoleman laineet tuntuvat pian erilaisilta. Onneksi on musiikkia, joka tuntuu niin rehelliseltä ja luonnolliselta, että sitä voi hengittää omien ihohuokostensa kautta. Voi olla mukana jossain yhteisessä silloinkin kun kokemus on maailman yksityisin.
.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/23.