Olemme kokoontuneet Helsingin Eerikinkadun Pub Peräkammarin nurkkapöytään yhtyeen kitaristi Janne Perttilän ja solisti Unto Helon kanssa keskustelemaan Rytmihäiriön kahdeksannen albumin Surmacoren synnystä.
Surmacoresta välittyy tunne, että olemme hyvin likellä Rytmihäiriön viinankatkuista ja rubiininpunaista ydintä. Tähän viittaavat myös ulkoiset merkit: ”surmacore” on yhtyeen itsensä lanseeraamana genrenä pyörinyt kuvioissa jo pitkään, ja albumin kantta koristaa eräs Rytmihäiriön tunnuksista, RHSC-logo. Myös yhtye itse näyttää allekirjoittavan tulkinnan.
– Ytimeen osuminen on juuri se, mikä itselle tästä levystä tulee mieleen – monellakin tavalla. Tai kenties enemmänkin niin päin, että tässä operoidaan ytimestä käsin, Perttilä uumoilee.
– Niin, ehkäpä myös tämä levyn nimikin kumpuaa jostain tällaisista fiiliksistä. Ja aloitusbiisiksi onnistuneesti valittu Surman siivet laittaa pelin hengen heti selväksi – Surman siipien havinaahan on myös bändin ensimmäisen lp:n nimi, silloin kauan ennen meidän aikaa yhtyeessä, Helo komppaa.
Ytimestä käsin toimiminen käy järkeen, kun miettii Surmacoren musiikillista antia. Aggressiivinen ja raakasoundinen albumi hyödyntää elementtejä yhtyeen eri aikakausilta: välillä painellaan sata lasissa rässin ja grindcoren merkeissä, välillä taas vyörytetään raskasta groovea Todellisuuden mestarin (2013) ja Gambinapsykoosin (2018) hengessä.
Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kiteyttää yhtyeen olemusta samojen kansien väliin. Kuten Perttilä teorisoi, Rytmihäiriön ytimen läheisyyden aistii hennosta Gambinan mausta suussa – riippumatta siitä, onko kyseinen nautintoaine fyysisesti läsnä. Ja vaikka jälkikäteen olisikin hienoa tarinoida levyn syntyprosessiin suurta suunnitelmallisuutta, todellisuudessa kaikki syntyy tehdessä, pimeässä harhaillen ja ison G:n makua etsien.
Lopputuloksen onnistumista toki edesauttoi se, että Gambinapsykoosin työstämisen aikana lennosta mukaan hypännyt Jukka ”Kosmo” Kröger on tällä kertaa ollut mukana prosessissa alusta alkaen, yhtyeen täysivaltaisena jäsenenä.
– Edellisen levyä työstäessä bändissä tapahtui kokoonpanovaihdos, mutta Surmacoren kohdalla ollaan demoteltu biisejä Kosmon kanssa aivan alusta lähtien. Tein biisidemot ja lähetin ne hänelle rumpusovituksia varten – sieltä sitten tuli kipakat rummut, jotka innoittivat seuraavan version. Kosmo on toiminut eräänlaisena etämuusana kotoaan Pieksämäeltä käsin, Perttilä toteaa.
Jonkinlaista runollisuutta on myös siinä, että miksaajaksi valikoitui muun muassa Surmantuojan (2011) aikana nuppeja käännellyt ruotsalaisguru Dan Swanö, joka toi Surmacorenkin äänimaisemaan aimo annoksen rosoista aggressiota. Swanönkin kiinnitys pestiin tapahtui kuitenkin puolivahingossa – kun Saatana heittää noppaa, ei auta kuin pelata mukana ja improvisoida tarvittaessa.
– Mehän aiottiin alun perin miksauttaa levy viime albumilta tutulla V. Santuralla, mutta miehen yhtye Triptykon aktivoitiin samoihin aikoihin, ja suunnitelmat muuttuivat. Dan Swanö on meille jo entuudestaan tuttu kaveri, joten oli luontevaa kääntyä sitten hänen puoleensa. Ja väittäisin, että se oli onni onnettomuudessa! Surmacorelle päätyneet soundit palvelevat levyn sisältöä, Perttilä kertoo.
Central Park – Äkäslompolo
Viimeisen parin vuoden aikana koko maailma on saanut opetella etätyöskentelyn alkeet. Rytmihäiriölle maantieteelliset etäisyydet eivät kuitenkaan muodostuneet esteeksi, sillä yhtyeen viinanhuuruista kulttuurituotetta on tehtailtu jo vuositolkulla etäyhteyksin.
Surmacoren kohdalla jäljet ovat pitkät ja moninaiset: Kosmon rumpuosuudet äänitettiin Helsingissä Sonic Pump Studiosilla ja basisti Antti ”Ande” Kiisken raidat äänitettiin pienessä kopissa Tampereella. Sillä välin Helo vetäytyi kahdeksi viikoksi Sörnäisten teollisuuskompleksin uumeniin, jonne laulutuottaja Severi ”Rautaperse” Lehtonen oli innovoinut niin kutsutun pahvilaatikkoiglun lauluäänityksiä varten. Perttilä puolestaan hoiti osuutensa omatoimisesti läppärin avulla, milloin missäkin.
– Edellisen levyn äänitin muutamia leadeja lukuun ottamatta Viking Gabriellalla. Otin kaksi Tukholman-risteilyä putkeen ja roudasin sinne kaikki tarpeelliset kamat ja eristäydyin. Risteilylaiva on aivan täydellinen paikka retriittiin: pilkkahintaan saat askeettisen hytin, josta ei edes tee mieli poistua, Perttilä kuvailee.
– Nykyään teen myös yhä enemmän biisejä pelkästään päässä – tietokone tulee kuvioihin mukaan vasta loppuvaiheessa. Esimerkiksi levyn avauskappale syntyi New Yorkin Central Parkissa kävellessä. Puistossa alkoi ensimmäinen riffi soida päässä ja Harlemiin päästessä oli biisi valmis.
Vaikka eipä inspiraatio paikkaa tai aikaa kysele. Pitkään muhitelleet ideat reagoivat päässä keskenään, kunnes ne lopulta lyövät kipinää keskenään. Näin sai alkunsa esimerkiksi Käärme666:n kertosäkeen koukku: Helon taannoin kuulema huuruinen tapaus miehestä, joka kuvitteli metsänhoitoa ja käärmekuusia käsittelevän artikkelin viittavan todellisuudessa häneen itseensä yhdistyi ideaan toistaa sanoja kolmen sarjassa – ”Käärme-käärme-käärme kuusi-kuusi-kuusi!” Oivallus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, Äkäslompolon kylänraitilla kävellessä.
Melkein true crime
Käärme666:n luikerteleminen keskusteluun avaa oven tärkeälle aiheelle. On nimittäin mahdotonta puhua Rytmihäiriöstä ilman, että puhuu myös yhtyeen lyriikoista. Sanoituksissa järkensä valon menettäneet juoppohullut tinaavat Gambinana tunnettua gini-vermuttisekoitusta ja surmaavat saatanallisten käskyjen ohjaamina.
Etenkin takavuosina lyriikat saivat innoituksensa kotimaista rikollisuutta kronikoivasta Alibi-lehdestä, mutta sittemmin kyseisen julkaisun artikkeleiden referoiminen on saanut rinnalleen muitakin aineksia. Oivallista inspiraatiota löytyy jo arkitodellisuudestakin: esimerkiksi Viinamäen valioliiga sai kimmokkeensa lahtelaisesta herrasmiehestä, joka juottolassa tiedusteli, onko tänään aamu vai ilta. Myös riemastuttavasti nimetty Mä teen sun elämästä vitun on lähtöisin tositarinasta.
– Yksi kaveri oli puhunut tästä jo vuosia sitten: se oli jossain ihan vitunmoisessa räkälässä, jossa oli baaritiskillä istunut erittäin rajun näköinen bandanapäinen mimmi, jolla oli viereisen miesasiakkaan kanssa jotain suukopua. Se oli sitten vetänyt miehen jakkaralta maihin, hypännyt hajareisin päälle, kietonut vyönsä miehen kaulalle ja huutanut täyttä kurkkua: ”Mä teen sun elämästä vitun!”, Helo kertaa.
Liikaa ei tosielämästä kuitenkaan kehtaa ammentaa. Fanikunnan kasvaessa ihmiset alkoivat tunnistaa tuttujaan kappaleiden sanoituksista, mikä laittoi yhtyeen siirtämään lyriikoiden painopistettä kauemmas tosielämästä. Mutta ei niitä aiheita onneksi tarvitse juurikaan kaivella. Bändin kuvastosta pitkälti vastaava Helo täyttää haastattelun aikana luonnosvihkoaan tunnistettavan rytmihäiriömäisillä visioilla, joista yhden hän jakaa seurueelle. Paperilla on likaisesta ruukusta versova rähisevä nelisilmäinen kukka – spurgukka.
– Kukissahan on usein viisi terälehteä, eli ne on jo valmiiksi pentagrammin muotoisia! Miten mä en oo tätä aiemmin tajunnut? Tästähän saisi kokonaisen maailman, lihansyöjäkasvi ja kaikkea, Helo visioi.
– Viinanjuojakasvi, Perttilä ehdottaa.
– Olin just piirtämässä Gambina-pulloa tonne lehvään! Ja nuo lehdetkin on valmiiksi vesureita, Helo jatkaa.
Vaikka Rytmihäiriö onkin tarjonnut eskapismia hyvinvointiyhteiskunnan kuonaista alitajuntaa kartoittamalla jo useamman vuosikymmenen, ammennettavaa selkeästi vielä riittää.
Niin, tosiaan: Rytmihäiriöhän täyttää tänä vuonna jo 35. Omat kolmikymppisensäkin unohtanut yhtye ei ole suurempia juhlallisuuksia suunnitellut, mutta kuljetut kilometrit näkyvät siinä, että bändi tuntuu tänä päivänä olevan kenties relevantimpi kuin koskaan. Tämän näkee myös syksyllä alkavasta, varsin mittavasta Irtopää Jenkeissä -kiertueesta. Perttilä toteaakin yhtyeen keikoilla käyvän tilastollisesti enemmän väkeä kuin aiemmin – mutta mikä tärkeintä, väkeä, joka tuntuu olevan jokaisella solullaan tapahtumissa mukana. Onhan yhtye vuosien varrella myös kypsynyt, ainakin omalla tavallaan.
– Jos ”kypsä” ei olisi sana, josta tulee lähinnä mieleen AOR, niin sanoisin, että Rytmihäiriö kuulostaa nykyään kypsemmältä kuin aiemmin, Perttilä pohtii.
– Joo, sanotaan mieluummin, että kuulostetaan ”maturemmalta”. Siitä tulee jo ihan eri asiat mieleen, Helo huomauttaa.
Jos Rytmihäiriö ei aio omia syntymäpäiviään juhlistaa, miten on vuonna 2032 koittavien Gambinan satavuotissynttäreiden laita?
– Yhdeksän vuoden päähän ei ole vielä suunnitelmia, mutta vaikea sitä on sivuuttaa, Perttilä myöntää.
– Sitä ennen kuitenkin tulee meidän 40-vuotisjuhlat. Ehkäpä oikea kysymys onkin, miten Gambina aikoo juhlistaa meitä?
Teksti: Lassi Linnola
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/23.