Hämärä on laskeutumassa Espoon Niittykummun ylle. Suuntana on jo vuonna 1991 alkunsa saanut, monissa eri osoitteissa vuosikymmenten aikana toiminut Mimix-studiokompleksi.
Kitaran kera käsittämättömiä juttuja tekevällä Petteri Sariolalla on ollut oma huone Mimixin uumenissa vuodesta 2018. Työtila on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa: joka puolella on soittimia, pedaaleja ja muuta musiikkikalustoa.
Mutta käydäänpä toimeen. Taiteilijan täytyy nimittäin ehtiä illaksi kotiin juhlimaan jälkikasvunsa syntymäpäivää.
Oletko asunut koko ikäsi pääkaupunkiseudulla?
– Kyllä vain, hyvin monessa paikassa. Ensin asuttiin Helsingin Vartiokylässä, jossa meillä oli semitiivis sukuyhteisö. Olisinkohan ollut kolme tai neljä, kun muutettiin Espoon Lintuvaaraan. Se oli… lintukoto. Saatiin elää pehmoista lähiöunelmaa 80–90-lukujen taitteessa. Sittemmin olen asunut pk-seudulla ehkä parissakymmenessä eri osoitteessa.
Synnyit vuonna 1984 erittäin musikaaliseen sukuun. Edesmenneet isovanhempasi Martti ja Marjatta Pokela olivat omien sarkojensa pioneereja. Isäsi Raimo Sariola ja Eeva-Leena Pokela ovat hekin muusikoita ja musiikinopettajia. Oliko sinulla edes vaihtoehtoja uravalintasi suhteen?
– Minua ei koskaan pakotettu mihinkään suuntaan. 12-vuotiaaksi asti haaveilin sarjakuvapiirtäjän urasta, mutta sitten kitara vei lopullisesti voiton.
– Viime aikoina olen käynyt läpi suvun historiaa, sillä Martista ja Marjatasta kirjoitetaan kirjaa. Marttia pidetään modernin kantelemusiikin isänä ja puolestapuhujana. Marjatta taas teki lastenmusiikin klassikoita: Mörrimöykky, Mörköooppera, Vaarilla on saari ja monet muut biisit ovat hänen käsialaansa.
Kuvat: Petteri Sariolan kotialbumi
Vanhempasi erosivat vuonna 1995. Millä mielin muistelet sitä aikaa?
– Ero oli kova paikka, mutta musiikki auttoi. Pakenin huonoa fiilistä kitaransoiton maailmaan. Uppouduin siihen niin täysin, että skitasta tuli minulle henkireikä. Voin sanoa sataprosenttisella varmuudella, että musa pelastaa ihmisiä. Kulttuuria pitäisikin tukea paljon nykyistä enemmän, sillä sen vaikutus kansanterveyteen on valtava. Kulttuuriin laitetut panostukset tulevat moninkertaisesti takaisin, mutta sitä on toki vaikea laskea numeroilla.
Minkä ikäisenä aloitit soittamisen?
– Klassinen kitara tuli kuvioihin seitsenvuotiaana. Halusin soittaa myös sähkökitaraa jo silloin, mutta se tuli rinnalle vasta pari vuotta myöhemmin. Kehitys oli nopeaa. Alusta asti tuntui, että sormet osuvat oikeisiin kohtiin. Muistan hetken, kun treenasin erästä biisiä ja onnistuin soittamaan sen kokonaan läpi. Kun kappale loppui, olin jotenkin lapsenomaisen hämmentynyt. Että hetkinen, sehän meni tosi hyvin. Kuuliko kukaan muu?
– Oman musan tekeminen tuntui alusta asti tärkeältä. Olin soittanut vasta muutaman viikon, kun kirjoitin ekan oman biisin. Olin tosin kuullut kappaleita pääni sisällä jo paljon aiemmin: olin varmaan viisivuotias, kun aloin hahmotella mielessäni kaikenlaisia sävellyksiä. Että bassolinja menee näin, tuossa ovat melodiat, harmoniat ja rytmit. Esittelin ideoitani faijalle, joka taisi olla vähän ihmeissään. Että mietit sitten tällaisia juttuja viisivuotiaana!
Oletko soittanut vuosien mittaan muita instrumentteja?
– Teininä innostuin bassosta. Peukuttaminen eli släppäys oli hauskaa. Kokeilin släppäyksen yhdistämistä akustisella ja sähkiksellä tehtyihin kappaleisiin, mutta vielä silloin se ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Saan toki ääntä myös muista bändisoittimista, mutta en voi sanoa olevani mikään varsinainen multi-instrumentalisti.
Mitä olivat ensimmäiset bändit tai artistit, jotka veivät jalat alta?
– Olin kymmenen, kun sain Green Dayn Dookien. Se oli eka oma levyni, ja hyvä olikin. Seiskaluokalla törmäsin Living Colourin Time’s Upiin ja aloin diggailla sitä tauotta. On ollut hienoa huomata, että se kestää kuuntelua tänäkin päivänä.
– David Bowien 90-luvun tuotanto iski lujaa. Esimerkiksi Outside-albumilla on erityinen tunnelma ja ihan oma maailmansa. Ja kun Outside kestää 75 minuuttia, siinä riitti – ja riittää – pureskeltavaa.
Jos muistelet tajunnanräjäyttäviä keikkoja, mitä nousee mieleen?
– Bad Brains Ilosaarirockissa 2009 oli mieletön. Biisikattaus oli vastaanottajan kannalta optimaalinen: rymistelykappaleiden aikana riehuttiin hiki päässä pitissä, ja dub/reggae-stygejen soidessa pulssi sai vähän laskea. Ja sitten mentiin taas. Se oli hieno elämys niin taiteellisesti kuin fyysisestikin.
Millaisia varhaiset bändiviritelmäsi olivat?
– Oli monenlaisia kokeiluja, mutta kokoonpanot murenivat syystä tai toisesta. Bändiyhteisön haasteet tulivat selviksi. Joku tahtoi treenata enemmän, joku vähemmän. Yksi halusi soittaa tuollaista, toinen tällaista. Oman yhtyeen tähtien olisi pitänyt olla täsmälleen oikeissa asennoissa, mutta sitä ei tapahtunut.
– Aikoinaan tuo harmitti, olihan esimerkiksi Tapiolan seutu aikamoinen kulttuuripesäke. Bändejä ja muusikoita oli joka lähtöön. Marzi Nyman ja Lenni-Kalle Taipale olivat vähän vanhempia, ja me kuiskuteltiin ihastellen, että tuo on todella kova soittaja. Raskaammalta puolelta katsottiin ylöspäin esimerkiksi Children of Bodomin tyyppejä. Arttu Wiskari taas oli rinnakkaisluokalla.
Kuvat: Petteri Sariolan kotialbumi
Vuonna 2003 tapahtui urasi kannalta isoja asioita. Kertoisitko Michael Hedgesin musiikkiin törmäämisestä?
– Olin PJK:ssa, siis Pop & Jazz Konservatoriossa, ja maikka esitteli erään soittotunnin yhteydessä uuden artistin. Kun tajusin, mitä amerikkalainen fingerstyle-artisti Michael Hedges tekee – soittaa akustisella kitaralla samanaikaisesti perkussiivisen kompin, melodian, bassolinjan ja soinnut – pääni räjähti ihan totaalisesti. Kun pääsin himaan, kaivoin saman tien esiin isoisäni vanhan teräskielisen akkarin ja aloin syventyä Hedgesin juttuun todella intensiivisesti. Pian tajusin, että aiemmin oppimaani bassosläppitekniikkaa voi hyödyntää fingerstyle-soittamisessa hyvinkin paljon.
Kun nouset estradille, pelkän kuulokuvan perusteella lavalla voisi olla viisi eri soittajaa. Miten se on edes mahdollista?
– Niin, mainittakoon tässä kohtaa, etten käytä livenä taustanauhoja. Kaikki äänet tulevat kitarasta. Ja suusta.
– Aloitetaan vaikka siitä, että eri biisien vaihtoehtoiset vireet ovat isossa osassa siinä, että äänimaailma kuulostaa usean eri soittajan tuottamalta. Käytän kaikkiaan lähes neljääkymmentä erilaista virettä.
– Sitten mennään käsiin. Ne toimivat varsin itsenäisesti. Karkeasti jaoteltuna oikea käsi on ”rumpali”, se hoitaa suurimman osan perkussioiskuista. Konkreettisesti kuvailtuna ranteen alapuoli iskee kitaran kanteen basaria, kun taas sormet lyövät kieliin virveli-iskuja. Vasen käsi tuottaa soinnut ja melodiat. Se valitsee oikeat sävelet ja pitää väärät sammutettuina maustaen oikean käden rytmiikkaa pienillä ghost note -lisäiskuilla. Bassojutut taas tulevat kitaran alimmilta kieliltä. Matala viritys ja aktiivimikit luovat varsin autenttisen bassosoundin.
– Välillä näppäilen teräskielistäni perinteisesti, kuten mitä tahansa klassista kitaraa, mikä on elintärkeää kokonaispaletin luomisessa. Kun sitten laulan kaiken musisoinnin päälle, kykenen tosiaan toimimaan yksin eräänlaisena neli-viisijäsenisenä bändinä.
Millaista uuden soittotyylin treenaaminen oli?
– Kun aloin ottaa fingerstylesta kiinni, harjoittelin ”nakuttelutyylin” perusteita ainakin puolentoista vuoden ajan. Se oli paikoin haastavaa, sillä toisinaan tuntui, etteivät käteni ja sormeni yksinkertaisesti pysty toteuttamaan vaadittuja liikeratoja. En kuitenkaan luovuttanut, ja jossain vaiheessa mahdottomiltakin tuntuneet kuviot alkoivat luonnistua.
Millainen oli ensimmäinen keikkasi fingerstyle-artistina?
– Se oli hauska tapaus. En ollut kertonut uudesta innostuksestani ja soittotyylistäni kenellekään PJK:lla. Konsalla oli sitten yksi vuosittainen tapahtuma, josta sain esiintymisslotin. Harjoittelin sitä varten tukun originaalibiisejä ja covereita ja suunnittelin välispiikit. Kun aloitin perkussiivisen soiton, kaikki paikalle saapuneet, myös selvästi kokeneemmat opiskelijat, olivat ihan monttu auki. Että tämä penska löylyttää meidät pahemman kerran!
Miten pitkään olet muuten laulanut?
– Kauemmin kuin soittanut. Levytin ensimmäisen kerran jo vuonna 1994, kun lauloin lapsikuorossa isoäitini kappaleita Karamelliooppera-albumilla.
– Kun aloitin fingerstyle-esiintymiset, en laulanut paljonkaan. Hyvin pian aloin kuitenkin saada palautetta, että kannattaisi myös laulaa. Sitä kautta setistä tulisi kiinnostavampi ja kysyntää olisi enemmän. Nykyään keikoista noin puolet on instrua ja toinen puoli laulettua kamaa.
Vuonna 2006 Youtube otti ensiaskeliaan. Miten osasit ottaa kaiken hyödyn irti uudesta alustasta?
– Videojuttu kiinnosti ylipäänsä. Latasin videoita jo Myspaceen, mutta toki Youtube tuntui vieläkin paremmalta alustalta. Näyttökertoja alkoi tulla, ja kohta japanilaisen King Recordsin Susumu Morikawa otti yhteyttä. Sitten hän lensi Suomeen, ja tapaamisesta alkoi yhteistyö, joka jatkuu tänäkin päivänä.
– Japanissa on iso fingerstyle-skene, ainakin moniin muihin paikkoihin verrattuna. Esimerkiksi Kotaro Oshio on tehnyt pitkän uran ja on siellä suoranainen poptähti. Olen sikäli onnekas, että jostain syystä tekemiseni tuntuu korreloivan hyvin japanilaisen musamaun kanssa. Olen diggaillut lapsuudesta saakka Hayao Miyazakin leffoja ja vaikka Sega Mega Drive -pelejä, ja ehkä sieltä on tarttunut jotain mausteita omaan hommaani.
Millaisia ajatuksia nyky-Youtube ja muut videoalustat herättävät?
– Youtube on edelleen mieluinen alusta, sillä sieltä löytyy kokonaisia biisejä, konsertteja ja vaikka mitä. Kun taas lyhytvideot… Nykyään Instagram, Tiktok ja vastaavat haluavat, että kaikki julkaisevat hyvin lyhyitä ja jollain tavalla päräyttäviä pätkiä. Ja kun yksi on julkaistu, halutaan jo seuraava. Ihmisten kärsivällisyys ei tunnu riittävän muuhun kuin tähän pikaruokaan, enkä minä koe olevani kovin hyvä pikaruokakokki.
– Somessa pyörivän vihapuheen ja muun ikävän sisällön määrä on tietenkin ihan käsittämätön. Se villin lännen meininki on täysin makaaberia. Tätä pimeää puolta, oksettavaa kiusaamista ja muuta, ei myöskään haluta oikeasti rajoittaa, sillä se tuo alustoille tuloja muun muassa mainosten kautta. Ylipäänsä tuntuu, että aiemmin porukalla oli sentään jotain käytöstapoja ja asioihin suhtauduttiin rauhallisemmin. Toivottavasti tämän ilmiön suunta saadaan käännettyä.
Palataan musiikin äärelle. Silence!-soolodebyyttisi ilmestyi vuonna 2007. Mitä muistat sen tekemisestä?
– Jälkikäteen katsottuna se oli todella raskas projekti. Törmäsin Hedgesiin 2003 ja julkaisin ensimmäisen fingerstyle-albumini vain neljä vuotta myöhemmin. Siinä ajassa piti ottaa uusi tyyli ja tekniikka haltuun, tehdä biisit alusta loppuun ja hioa koko homma levytyskuntoon. Purkitin albumia pätkittäin parin vuoden ajan, mikä oli silmiä avaavaa touhua. Kun ollaan steriilissä studiossa, jokainen virhe kuuluu läpi. Soiton on siis osuttava just eikä melkeen. Ja sitten kun Silence! lopulta ilmestyi, kehut ja haukut tulivat ilman filtteriä suoraan päälle. Siinäkin oli totuttelemista.
Näinä vuosina liityit myös joidenkin bändien livekokoonpanoihin. Kerrotko tästä enemmän?
– Don Johnson Big Bandin matkaan lähdin sen jälkeen, kun satuttiin soittamaan samoissa yksityisbileissä. Sen pestin aikana opin paljon bändikollektiivin toiminnasta ja esimerkiksi lavaenergian hyödyntämisestä, sillä solisti Tommy Lindgren on huikea esiintyjä. Aiemmin tänä vuonna kävi kuitenkin niin, että jouduin jättäytymään porukasta pois omien kiireiden takia. Ainakin toistaiseksi.
– Toinen mainio yhtye oli The Northern Governors. Soitimme muun muassa Snarky Puppyn avausyhtyeenä April Jazz -tapahtumassa sekä Pori Jazzin päälavalla ennen Robert Randolph and the Family Bandiä ja Norah Jonesia. Nämä olivat hienoja juttuja.
Olet tehnyt soolokeikkoja yli kahdessakymmenessä maassa. Nouseeko niiden joukosta mieleen erityisiä tapauksia?
– Soitin taannoin amerikkalaisen Andy McKeen kanssa Lontoon Union Chapelissa, vanhassa kirkossa. Tunnelma oli hyvin erityislaatuinen, se oli yksi hienommista illoista ikinä.
– Huikeita muistoja on paljon. Klubien ja konserttisalien lisäksi olen esiintynyt esimerkiksi japanilaisissa levykaupoissa, saksalaisissa messuhalleissa ja latvialaisissa baareissa, ja toki ihan kadullakin. Omalla tavallaan överein veto oli, kun komppasin Pete Parkkosta Suomilove-sarjassa. Soitimme kylpylän altaassa. Vettä oli melkein lantioon saakka ja taustalla heilui tanssiryhmä. Olihan se mielenkiintoista.
Toinen soolosi Phases julkaistiin 2009. Levyllä oli mukana Living Colourin basisti Doug Wimbish. Miten sait hänet vierailijaksi?
– Se oli helppoa. Tuttu teknikko Antti Rintamäki tunsi Dougin, joka suostui saman tien. Vanhalle Living Colour -fanille se oli mielettömän siistiä. Vähemmän siistiä oli, että kakkoslevyn jälkeinen aikakausi oli varsin synkkä.
Olet kertonut palaneesi loppuun. Mitkä syyt siihen johtivat?
– Kun Phases valmistui, olin työskennellyt nonstoppina kuuden vuoden ajan. Levyttäminen ja rundaaminen oli ollut hyvin intensiivistä. Kaksi kuukautta levyn ilmestymisen jälkeen homma pysähtyi totaalisesti. Takki oli tyhjä.
– Burnout oli lopulta monen asia summa. Olin täysin ylityöllistetty ja paikoin hyvinkin ylipäihteistetty. Taustalla oli myös epäterveellinen ihmissuhdekuvio. Olisin ehkä kyennyt menemään yhden tai kahden seinän läpi, mutta kolme oli jo liikaa. Kamelin – tai ainakin Petterin – selkä katkesi. Sitten piti keräillä itseään jonkin aikaa.
Millaista toipuminen oli?
– Ihan ensiksi aloin miettiä perusjuttuja. Kuka olen, mitä teen, kenelle sitä teen ja niin edelleen. Lisäksi aloin urheilla ja jätin tietyt henkilöt ja haitalliset elämäntavat taakse. Menin myös terapiaan. Siellä puhuttiin vanhoistakin jutuista, vanhempien erosta ja niin edelleen. Hiljalleen tunsin voimien palaavan, ja lopulta pääsin ylös kuopasta.
Vuonna 2013 pääsit jalkeille toden teolla, sillä teit Japanin-kiertueen ja julkaisit Through the Eyes of Others -coverlevyn. Avaisitko hieman näitä aikoja?
– Aiempien levyjen tekemisessä oli monia haasteita. Kun aloin sovittaa muiden biisejä omaan muottiin, se olikin älyttömän hauskaa. Tajusin ja muistin konkreettisesti, miten kivaa musiikin tekeminen voi olla. Tämä oivallus avasi uuden tien, jota olen kulkenut myös uuden Voyager-pitkäsoiton kanssa.
Puhutaan mainitusta tuota pikaa, mutta pureudutaan ensin sessiomuusikon rooliin. Olet ollut työstämässä vuosien mittaan satoja biisejä, tavalla tai toisella. Pystytkö nostamaan esiin jotain tiettyjä sessioita?
– Näissä on ollut hauskoja keissejä. Esimerkiksi se, kun JS16 eli Jaakko Salovaara pyysi replikoimaan Bomfunk MC’sin Freestylerin slidekitarat. Se on jättimäinen biisi, ja otin kunniatehtävän vastaan, vaikka en edes tiennyt, mihin raidat ovat menossa. Paljon myöhemmin Ibe ja Melo julkaisivat Minä vs. maailma -kappaleen, ja tutut skebat soivat sitten siellä.
– Olen tehnyt lukemattoman määrän sessioita veljeni Jyri Sariolan kanssa. Jyri on työstänyt paljon levyjä muun muassa Club for Fiven ja Rajattoman kanssa, ja olen ollut niillä mukana roolissa tai toisessa. Vaikka itse sanonkin, täydennämme toistemme taitoja hyvin, ja tiedän jo parin sanan jälkeen, mitä kitaristilta kaivataan. Kerrottakoon anekdoottina sekin, että Jyri on tuottanut musiikin nykyisiin aapisiin, ja olin mukana siinäkin projektissa. Toisin sanoen myös omat lapseni oppivat lukemaan niiden biisien tahdissa!
Kuva: AJ Savolainen
Sitten uuden avaruusaluksen kyytiin. Voyager on ensimmäinen albumisi sitten Resolutionin, joka ilmestyi vuonna 2017. Miksi levyjen välille mahtuu kahdeksan vuotta?
– Suurin syy on varmasti korona, joka pysäytti liikkeen monin tavoin. Perheellistyminen on toinen iso asia.
– Yleisesti ottaen Voyagerin biisit ovat monelta aikakaudelta. Vanhimmat kappaleista – vaikkapa Lifesaver ja Spiral – ovat yli kymmenen vuoden takaa. Osa biiseistä on uusia, tai ainakin uusia sovituksia. Pandemia-aikana kehittelin alter egon nimeltä James Tone ja julkaisin pari biisiä ”ranskahousea”. Niitä on kuunneltu Spotifyssa varmaan viisi miljoonaa kertaa. Miten tämä liittyy Voyageriin? Sillä tavalla, että sovitin James Tonen kappaleita uusiksi ja niistä tuli Sariolan materiaalia. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Forever’s Too Much ja Hold On. Jälkimmäinen on vähän Guns N’ Roses -henkinen balladi, ja alkuperäisestä housebiisistä on jäljellä ehkä yksi prosentti!
– Sitä mukaa kun valmistelin Voyageria, tavoitteet kasvoivat. Kun ensimmäinen versio oli valmis, tajusin jotain uupuvan. Sitten aloin valmistella yhä isompaa ja eeppisempää kokonaisuutta, jonkinlaista omaa musiikillista maailmaa. Vaikka Voyager pohjautuu akustiseen ilmaisuun, sitä on tehty ja tuotettu yhtä intensiivisesti kuin ison rockbändin levyä.
Albumin taustalla on iso teema. Avaisitko sitä hieman?
– Levyn tarina on kuin… sekava ja hajanainen uni. Voyager on matkannut avaruuteen ja levyn kappaleet ovat viestejä, joita alukselta on lähetetty kotiplaneetalle. Osa viesteistä on kadonnut matkan varrelle, mutta niiden määrä jää arvoitukseksi.
– Kuten albumin takakannen kuva vihjaa, loppua kohden päähenkilö alkaa hajota ja sulautua ympäröivään avaruuteen. Kokonaisuus päättyy siihen, että kertoja hajoaa pieniksi palasiksi ja osaksi kosmosta.
Olet kertonut, että Voyagerille on luvassa jatko-osia. Millainen suunnitelmasi on?
– Levyjä on tulossa kaksi, kolme tai ehkä jopa neljä. Alan kasata kakkosta ensi vuonna, ja tavoitteena on saada se ulos 2027–28. En tiedä vielä tulevan tarinan tarkkoja käänteitä, mutta ne selviävät ajan kanssa.
Tammikuussa on luvassa Suomen-konsertteja. Mitä muuta ensi vuoteen kuuluu?
– Saatan julkaista livemateriaalia, sillä sitä on kertynyt kovalevyille suuria määriä. Ennen kaikkea luvassa on kuitenkin keikkoja, siellä ja täällä. Huhtikuussa kierrän Aasiaa kolmen viikon ajan. Ja jos Yhdysvaltojen viisumiasiat järjestyvät, menen sinne loppukesällä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009.
– Aiemmin mainitsemani Andy McKee, yksi fingerstyle-skenen suurimmista nimistä, on pyytänyt minua skittaleirinsä opettajaksi, ja reissun aikana olisi tarkoitus soittaa yhteiskeikkojakin. Tämän parempaa mahdollisuutta saada näkyvyyttä USA:ssa en tule saamaan, joten kortti on katsottava!
14. marraskuuta
Petteri Sariolan työhuone, Espoo