Kun Nick Cave tai Erika Vikman käskivät, kansa totteli – Flow Festival palasi onnistuneesti

Nick Cave (kuva: Tomi Palsa)

Onnistuneen paluun tehnyt Flow Festival saatiin juhlia täydellisessä säässä. Flow'lle tuttuun tapaan äärimmäisen monipuolisen musiikkitarjonnankin puolesta koettiin monia täydellisiä hetkiä. Soundin puolesta Flow’sta raportoivat Jussi Niemi, Virpi Päivinen ja Mikko Meriläinen. Kuvat otti Tomi Palsa.

Pitkän tauon jälkeen tuli koettua taas Flow, ja jessus, että se tuntuikin isolta festivaalilta. Noin 30 000 henkeä per päivä tarkoittaa niinkin isolla alueella melkoista tungosta. Vessoja oli sille ihmismäärälle liian vähän ja ne oli keskitetty liian harvoihin paikkoihin. Harmitti nimenomaan naisten puolesta, heidän jononsa olivat todella masentavia.
Alueesta puheen ollen, se oli melkoinen vaellus kun taapersi Red Arenasta Ballooniin ja takaisin jollekin ”pääalueen” paikoista. Palloon tosin meni hyvin mielellään, koska miljöönä se on ulkopaikoista omassa luokassaan: suppilomainen tila rajaa muun festivaalin ulkopuolelle ja lietsoo intensiivistä ja intiimiä kokemusta kun bändin ympäröivät katsojat näkevät kaikki yhtä hyvin, ovat lähellä ja lavan reunalla voi vielä tanssia.
Hiukan yllätyin siitä, että dj-toimintaa oli runsaasti suhteessa varsinaisiin bändeihin. Älkää käsittäkö väärin: minulla ei todellakaan ole mitään dj-kulttuuria vartaan (olen ollut alalla itsekin) ja käyn raveissa, mutta kyllä se on kylmä fakta, ettei bändin keskinäistä vuorovaikutusta on mahdotonta korvata millään. Ja kun vaeltelee peräkkäin kolmessa neljässä paikassa (soittopisteitä oli yhdeksän) peräkkäin ja kaikissa soittaa dj, niin lopulta päällimmäiseksi vibaksi jää kumeasti jumputtava, yleensä murhaavan tasatahtinen backbeat, vaikka toki soitettava materiaali vaihtelee ja diggasin joitakin soittajia enemmän kun toisia. (Jussi Niemi)


Perjantai 12.8.2022

Erika Vikman

Seuratessani vastentahtoisesti Vesalan vaisua ja hengetöntä keikkaa tajusin, ettei karismaattisuutta voi opetella. Erika Vikmanista sen sijaan kuoriutui jo esityksensä alkumetreillä luontainen tunnelmataituri. Vaalenpunainen korsetti välkehtii provosoivasti keikistelevän tähden päällä, ja vahva lauluääni tuo mieleen ajat, jolloin iskelmä oli solisteille ainoa tie. UMK-hitti Cicciolina saa jopa genretietoisen Flow-kansan villiin tanssiin. Repertuaariin kuuluu myös jo edesmenneelle Kikalle omistettu versiointi hittikappaleesta Sukkula Venukseen. Lavaolemus verkkosukkineen ja meikkeineen on kuin samaisen 90-luvun tähden. Vikmanin monipuolinen musiikkitausta kuuluu. Ja vaikka habitus on raju, asuu ulkokuoren alla taatusti herkkyys. (Virpi Päivinen)

Erika Vikman (Kuva: Tomi Palsa)

Aldous Harding

Olin rakentanut uusiseelantilaisesta laulaja-lauluntekijästä Aldous Hardingista tietynlaisen kuvan kuunnellessani hänen mainioita albumejaan vuosien mittaan. Kun hän asteli Black Tentin lavalle, selvisi että mielikuvani olivat kasvaneet osittain oikeaan suuntaan. Hänessä ilmeni samaa kujeilevaa herkkyyttä kuin levyillään, mutta toisaalta hän oli lavalla huomattavasti odottamaani hauskempi ja omituisempi.
Omituisuus konkretisoitui hänen kehonkielessään: Harding tallusteli lavalla kummallisesti takakenossa ja kuikuili yleisöä erittäin ilmeikkäillä kasvoillaan. Laulaessaan hän tuijotteli maanisesti silmiään muljautellen. Hurmaavaa.
Keikka oli etenkin Flow-ympäristössä virkistävän konstailematon ja pelkistetty. Soundi oli hyvin riisuttu, jopa karu, mutta bändi soitti kappaleiden tyyliin sopivan pehmeästi. Vaihtelua tuotiin pienin mutta tehokkain konstein, kuten Hardingin muutamassa biisissä soittamalla tamburiinilla ja cabasalla. Tamburiinia hän paukutti lanteitaan vasten mahtavan teatraalisesti.
(Mikko Meriläinen)

Jarv Is

Heti keikan alettua oli selvää, että lavalle asteli Flow’n tämän kesän ensimmäinen maailmanluokan supertähti. Ei Jarvis Cocker yhtyeineen viikonlopun suurimpia yleisöjä houkutellut, eikä ainakaan tarjoillut mukana laulettavaa hittikavalkadia, mutta Cocker huokui ensi sekunneista alkaen peittelemätöntä tähtikarismaa. Oli oikeastaan aika sama, mitä lauluja hän esitti, sillä yleisö seurasi hänen liikkeitään, puheitaan ja lauluaan joka tapauksessa vangittuina.
Ainoa Pulp-biisi oli keikan riehakkaasti aloittanut She’s A Lady. Loppukeikka keskittyi pelkästään Cockerin erittäin hyviin, joskin vähemmän tunnettuihin soololevyihin, ja fokuksessa oli ymmärrettävästi Jarv Is -nimellä julkaistu Beyond The Pale (2020). Taustabändi oli sopivan hienostunut mutta yltyi tarvittaessa hyvään kiihkoon. Viulisti sahasi läpi keikan maanisesti.
Soolomateriaali toimii pitkälti samoin vahvuuksin kuin Pulp. Kappaleet ovat hauskoja ja runsassanaisia kertomuksia, jotka Cocker yhtä paljon tarinoi kuin laulaa läpi. Siksi niitä oli kiehtova seurata vaikka olisi kuullut ne ensi kertaa – etenkin kun samalla sai seurata Cockerin upeaa liikehdintää.
Kohokohdat oli jätetty loppuun. Ensin tuli yleisöön odotetun hyvin uponnut Running The World, jonka ”Cunts are still running the world” -rivin suomennosta Cocker tavasi paperista: ”Kusipää, is that a word?” Finaalina soi uljas House Music All Night Long. Kappaleen pehmennetty ja hidastettu versio house-musiikista yltyi keikalla hetkittäin lähes oikeaksi houseksi.
(Mikko Meriläinen)

Burna Boy

Nigerialainen laulaja-lauluntekijä Damini Ebunoluwa Ogulu, taiteilijanimeltään Burna Boy, toisi auringon talvenkin keskelle. Kerroksellisessa afromusassa kuulee vaikutteita ainakin R&B:sta, reggaetonista ja hip hopista. Taustalla häärivä massiivinen bändi on ajoittain kuin Fela Kutilta lainassa, ja sen parasta antia ovat lyömäsoitinten harkitut iskut. Myös Ogulun pehmeä brittityylinen lauluääni vakuuttaa. Samankaltaisena junnaava musiikki alkoi kuitenkin lopulta puuduttaa. Myös liika viihteellisyys ja yleisön kosiskelu ärsyttivät. Näistä huolimatta ainakin keikan alkupuoli oli kokemisen arvoinen. (Virpi Päivinen)

Gorillaz

Sekalaista väkeä kerääntyy päälavan eteen. Joukossa näkyy myös vanhempia Blur-faneja. Damon Albarnin luotsaaman Gorillaz-yhtyeen taival on ollut pitkä, enkä suoraan sanottuna uskonut, että projekti olisi näin kestävä. Tunnen levyjen biiseistä vain murto-osan, joten keskityn lähinnä nauttimaan tunnelmista, jotka vaihtelevat riehakkaasta melankoliseen. Musiikillisesti keikka antaa parastaan. Huomaan vihdoin, kuinka monipuolinen artisti Damon on, luoviessaan suvereenisti pop-hörhöilyn ja orgaanisen rytmimusiikin välimaastossa. Parhaiten mieleen jäävät visuaalit. Nostalgisia animaatioita lipuu erilaisten livepätkien rinnalla. Näytetään myös luonnonkatastrofeja kuvaavia videoita. Lavalla tapahtuu lopulta ihan kamalan paljon kaikkea. Tuttujen sekä tuntemattomien vierailijoiden virtakin on loputon. Järkkäreillä riittää hommia solistin pomppiessa puuhka kaulassaan ja yleisön seassa kiljuen. Lähes kahden tunnin mittaisen shown päätteeksi kuullaan vihdoin Feel Good Inc, joka kaataa jo valmiiksi juopuneen porukan kumoon. Gorillaz-keikka tuntui todelliselta sukupolvia yhdistävältä päätapahtumalta, jollaisia toivoisi näkevänsä enemmän. (Virpi Päivinen)

Gorillaz (Kuva: Tomi Palsa)

Nihiloxica

Perjantain huippu itselleni oli, Gorillazin ohella, uusi tuttavuus Nihiloxika Ballonissa. Mikään ei ole niin hienoa kuin kuulla ja nähdä muinaisen tradition yhdistyvän luontevasti uusimpiin, aivan toisenlaisiin juoniin. Homman sydän oli kolme ugandalaista perkussionistia, mutta täydet pisteet myös brittijäsenille: settirumpalille ja syntikansoittajalle. Tällaista musaa en ollut koskaan ennen kuullut! Huikean rikas afrikkalainen polyrytmiikka sai pirtsakkaa maustetta avant-gardesta, rave-kulttuurista, drum’n’bassista, punkista ja industrialista. Tanssimatta sitä ei voinut kuunnella, vaikka jotkut siihenkin pystyivät. Joka tapauksessa lavan reunus täyttyi liikkeen voimaan uskovista. Vähänkö meillä oli kivaa! (Jussi Niemi)

Alfa Mist

Samassa paikassa esiintyi lopuksi Alfa Mist. Lontoon kuhisevassa nosteessa olevan jazz-skenen yläpäähän kuuluva kosketinsoittaja johti nuorennäköistä orkesteriaan pääsääntöisesti pehmeän tunnelmallisissa maisemissa. Lähin vertailukohta oli 70-luvun sarastuksen esi-fuusio johtajan sähköpianon hyväillessä korvia. Groovessakin löytyi, jos kohta ei kauhean intensiivisessä sellaisessa, mutta hyvin miellyttävää ja ideoiltaankin varsin tuoretta musiikkia kuultiin. (Jussi Niemi)

Ibe ja Mø

Red Arenan puitteissa otin näytteet Ibesta ja Møsta. Molemmat vetivät jättimäisen teltan umpitäyteen ekstaattisia faneja. Edellinen huhtoi ilman paitaa pitkin lavaa ja suomenkielisen räpin flow oli mahtava, todella vaivaton. Sanoista sai selvää vain katkonaisesti ja musiikillisesti meno peesasi aika tarkkaan amerikkalaisia esikuvia. Kokemus olisi varmasti ollut kiihkeämpi, jos olisi päässyt lähelle ja todella kuullut riimit.
Kolme albumia tahkonnutta tanskalaista Møta kuvataan laulaja-lauluntekijäksi ja sitä hän oikeasti onkin, mutta biisien sointi ja meininki on kyllä aika kaukana Joni Mitchellistä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Liparipäinen Mø keskittyi laulamiseen ja jätti säestyksen bändilleen, jonka sointi meni yllättävän lähelle edm:ää. Biisit olivat kuitenkin hyviä eivätkä operoineet yhdellä vaihteella. Silti musiikki ei jostain syystä imaissut mukaansa. (Jussi Niemi)


Lauantai 13.8.2022

Ege Zulu

Roihuvuorelainen räppäri Ege Zulu on huudattanut innokkaita fanejaan jo hyvän tovin. Sireenit ulvovat ja diskoiset biitit vaihtuvat lennossa afropoppiin. Musasta löytyy myös erilaisia hiphop-tyylilajeja. Lavahabituksesta ei heti uskoisi, että tyyppi on vasta 22-vuotias. Sanavalmis mies hauskuuttaa yleisöä esittelemällä pituutensa ja painonsa. Lyriikat ovat selkeästi tärkeitä ja niitä tehostetaan erilaisin ääntein. Porukka laulaa tuoreen hitin Valmiina futaa sanoja, kuin olisi kyse jostain ikiaikaisesta biisistä. Lopuksi kajautetaan vielä yhteisvoimin Maamme-laulu. Kuulostaa kornilta, mutta homma pelittää. En tiedä mihin suuntaan artistin tie vielä johtaa, mutta ainakin kyseisessä genressä ja etenkin Suomessa Zulu on erityislaatuinen. (Virpi Päivinen)

Cucina Povera

Vähän liiankin hyvin piilotetussa Other Soundissa näin vain yhden esityksen enkä sitäkään ihan kokonaan. Se pani epäilemään, että menetin useampia hyvinkin kiinnostavia kokeellisempia virityksiä. Cucina Povera -nimen takana vaikuttaa kansainvälistynyt suomalaistaiteilija Maria Rossi, joka lauloi eteerisesti mutta hyvin läsnäolevasti jossain vanhan munkkilaulun ja pakanallisen loitsun välimaastossa samalla kun koneelta tuli primitiivisen tribaalista nakuttelua ja muita rytmisiä elementtejä. Vaikutelma oli virkistävän meditatiivinen ja transsiin vaivuttava pimeässä täydessä salissa. (Jussi Niemi)

Linda Fredriksson Juniper esiintyi Flow’n Balloon 360 -lavalla (Kuva: Tomi Palsa)

Linda Fredriksson Juniper

Odotukset olivat korkeimmalla mahdollisella tasolla, sillä olen kuunnellut Juniper-albumin läpeensä ja todistanut yhtyeen erinomaisuuden keikallakin. Ja olihan keikkapaikkakin nyt paras mahdollinen, eli sekä soundien että näkyvyyden ja tunnelman puolesta täydellinen Balloon 360 -lava (jonka ainoa miinus on se, että sisään mahtui yleensä – ja etenkin tässä tapauksessa – vain pieni osa halukkaista).
Keikan hyvyys ei siis yllättänyt, mutta monella muulla tavalla saatiin tuttuun perustaan uusia kulmia. Keikalla kappaleet venyivät ja muuntuivat jokaiseen mahdolliseen suuntaan: improvisaation ja soolojen myötä tuli uusia tunnelmia, uusia yksityiskohtia ja lisää pituutta. Ja tokihan livetilanne tuo kokemukseen vähintään puolet lisää ihan jo sillä, että pääsee tarkkailemaan soittajien olemusta ja ilmeitä. Ja tässä tapauksessa lavalla on erittäin kiinnostava ja viihdyttävä nelikko.
Juniper-albumin määrittävä tunne on Fredrikssonin upeista melodioista ja levyn kiehtovasta tuotannosta syntyvä haikea kauneus. Sitäkin keikka tarjosi, mutta päällimmäinen tunne oli kuitenkin ilo ja hauskuus. Se syntyi ihan vain siitä, että soittajilla näytti olevan joka hetki niin kivaa lavalla. Fredriksson itse oli silkkaa leveää hymyä alusta loppuun. Olavi Louhivuori tarjoili ehkä hauskimman kuulemani rumpusoolon. Tuomo Prättälän Rhodes-soolot olivat sekä taitavia että erittäin viihdyttäviä. Mikael Saastamoinen soitti bassoa koko ajan persoonallisen eläväisellä otteella.
Keikan tähti oli tietenkin vastaanotosta silmin nähden liikuttunut Linda Fredriksson, joka sai saksofoninsa paikoin kuiskaamaan kauniisti, paikoin huutamaan armottomasti. Ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Hän tuntui rakastavan luomiaan melodioita ja tekevän kaikkensa, että ne nousivat keikalla vielä uudelle tasolle. Kuten tekevätkin.
Jos missasit tämän, niin älä missaa Huvila-teltan Juniper-keikkaa! (Mikko Meriläinen)

Linda Fredriksson (Kuva: Tomi Palsa)

Bikini Kill

Bikini Kill -yhtyeen näyttävä solisti Kathleen Hanna astelee lavalle futuristisessa mekossa ja pinkeissä trikoissa. Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut sitten 90-luvun, sillä naiset ovat edelleen yhtä viehättäviä. Valitettavasti myös soitto on jämähtänyt samalle vuosikymmenelle. Kitarointi on kankeaa ja rummut kumisevat hengettöminä. Laulu on sentään erittäin pirteää. Helsingin keikka on kiertueen viimeinen, joten toivoa sopii, että väsymys olisi syypää kaikkeen. Setti koostuu vanhoista punkhiteistä ja garagehenkisistä ralleista. Suurimman huvin esitykseen tuo bändin jäsenten välinen jatkuva soitinten vaihto. Myös hieno riot grrrl -asenne huokuu meiningistä edelleen. Jopa niin vahvasti, että silmäkulma kostuu viimeistään Rebel Girl -biisin soidessa. (Virpi Päivinen)

Bikini Kill (Kuva: Tomi Palsa)

Malla

Tupaten täynnä olleessa Black Tentissa oli Malla (Malmivaara), josta näkyi lähinnä vain eräänlaisia siluetteja lavan valoissa. Ilmeisesti hänellä oli apunaan pari kaveria, jotka hetkittäin juuri ja juuri erotti pääsääntöisesti hyvin hämyiseltä lavalta. Malla on varmaankin ainoa, joka tekee suomeksi laulettua housea, ja jälki oli erittäin mukavaa iltapäivän paahteessa. Tosin se epäilemättä olisi vielä enemmän edukseen pienehkössä klubissa. Biitti korostui laulun kustannuksella ja näin kokonaisuus hiukan menetti sitä coolisti läpikuultavaa, vähän dreampopmaista psykedeelisyyttään, joka levyllä hurmaa. Erittäin eleganttia meininkiä kuitenkin livenäkin. (Jussi Niemi)

Jamie XX

Illalla Red Arenan pimeässä tungoksessa Jamie XX veti soolosetin dj-pohjalta. Jälki oli useimpia kilpailijoitaan moniulotteisempaa ja hienovaraisempaa, kun tanssittavuus ei ollut ainoa päämäärä. En huomannut Jamien itsensä laulavan, mutta nauhalta tuli jotain käsiteltyä naisen laulua. Parhaimmillaan meininki oli aika tunnelmallista ja melko monipuolista, kun vaikutteita oli imetty indiepopin ohella monista muistakin lähteistä. Ohimennessä Black Tentissä tsekattu Fontaines D.C. aloitti kuitenkin settinsä niin väkevästi ja sähäkästi, että sen jälkeen Jamie XX tuntui vähän miedolta, vaikka miellyttävää olikin. (Jussi Niemi)

Fontaines D.C.

Kauniit melodiat johdattavat Fontaines D.C.:n keikan pariin. Hihattomassa paidassa keekoileva solisti kiertää kehää. Laulutyyli kuulostaa irlantilaisen murteen ja lontoolaisen puheen yhdistelmältä. Välillä mieleen pomppaa Mike Skinnerin sanailut. Rumpalin aistikas virvelöinti sykähdyttää. Keikan aikana kuullaan myös paljon Cure-kitaroita ja lukuisista vanhoista brittibändeistä tuttuja melodioita. Yhtäläisyyksien ansiosta uudetkin kappaleet kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta se ei tarkoita oman tyylin puutetta. Meininki on lopulta niin täydellinen yhdistelmä kenkiintuijottelua ja slackerointia, että tunnelma yleisössäkin yltyy hurmokselliseksi. Tuoreimmalta levyltä mukana ovat muun muassa riipaiseva I Love You sekä ihanan laiskasti kulkeva Jackie Down The Line.  (Virpi Päivinen)

Florence + The Machine

Florence + The Machine esiintyi illan päätteeksi päälavalla valtavalle yleisömerelle. Karismaattinen ja varsin energisesti lavalla käyttäytynyt brittitähti näytti pitkässä valkoisessa pitsimekossaan jonkin kauhuelokuvan morsiamelta, mutta pakko on myöntää, että emotionaalisesti meno jäi silti viileähköksi eikä minua erityisemmin sytyttänyt. Paljon puhutut folk-vaikutteet ilmenivät lähinnä Florencen vahvassa laulussa, bändi sen sijaan vaikutti kovin keskinkertaiselta ja jotenkin luonteettomasti modernilta rock-bändiltä. (Jussi Niemi)

Orchestra Baobab

Lauantaina ylivoimaisesti kirkkaimmin loisti jo 50 täyttänyt senegalilainen Orchestra Baobab. Kuten noin kokeneelta yhtyeeltä — toki joukossa oli useita nuorempiakin soittajia — sopii odottaakin, soitto lähti selkäytimestä ja svengasi aivan vastustamattomasti. Pallossa aisti suoranaista ekstaasia, ja tanssia ilmeni yleisön joukossa paljon. 9-henkinen ryhmä liikkui paljolti eräänlaisella afrolatinalaisella pohjalla, mitä nyt Afrikka ajoittain korostui; toisaalta sieltähän ne rytmit Etelä-Amerikkaan alun perin tulivat. Haikean sielukkaat, välillä terävästi pudonneilla bluesahtavilla riffeillä alleviivatut melodiat olivat yllättävänkin samanhenkisesti sydämeen käyviä kuin suomalaisissa kansanlauluissa, rytmiikka vain oli valovuosia pidemmällä ja aina enemmän tai vähemmän funkyä, joskaan ei sillä tyypillisellä tavalla. Bändi kutsui lavalle yleisön joukosta bongaamansa Tuure Kilpeläisen ja otti hänet vastaan sydämellisin halauksin. Tuure lauloi hiukan taustoja ja kun bändi yllytti häntä enempään, niin mies yllätti laulamalla spontaanisti freestylenä kuvauksen tilanteesta, siis todella komeasti. Maximum respect! Pari tyttöäkin vedettiin lavalle tanssimaan eivätkä he todellakaan pidätelleet. Murhaavan kova keikka ja bändi kaiken kaikkiaan. (Jussi Niemi)

UMO & Jimi Tenor

Erittäin miellyttävästi, joskin paljon leppoisammalla kierteellä, soi Pallossa aikaisemmin Jimi Tenor ja UMO, itse asiassa kahdella eri keikalla. Osallistuin jälkimmäiseen ja sillä käsittelyssä oli parivaljakon yhteisalbumi Terra Exotica, joka koostuu Jimin vasiten UMOlle tekemistä sävellyksistä. Jälki oli laadukasta, aika elokuvallista jazzia, jossa välillä oli vaikutteita japanilaisista filmeistä, mutta useammin vielä Minguksen ja Sun Ran kaltaisilta jazzin vasemman laidan visionääreiltä. Liideri puhalsi sekä tenoria että huilua rennon varmaan tyyliinsä kapellimestarin johtaessa yhtyettä. (Jussi Niemi)


Sunnuntai 14.8.2022

Timo Lassy & Teppo Mäkynen

Rumpali Teppo Mäkysen ja saksofonisti Timo Lassyn duokonsertti alkaa mainioissa puitteissa Flow-festivaalin sunnuntaisena iltapäivänä. Aurinko helottaa ja kuuntelemaan saapuneet ihmiset hymyävät kuin haljenneet nauriit. Lassyn olen tottunut näkemään viihteellisemmissä jazz-kokoonpanoissa, eikä musiikki ole aina sykähdyttänyt. Tässä yhteydessä huippuunsa hiottu soitto kuulostaa oikein hyvältä. Mäkynen puolestaan monipuolistaa sointia jälleen hienovaraisin ja omintakeisin elein. Parhaimmillaan tunnelma on kuin aavikolla, jossa tuuli pöllyttää hiekkaa. Keikan alkupuolta hallitsee taiteellisempi, ambient-kaikuinenkin jamittelu, jossa keskitytään soitinten väliseen dialogiin. Hienon Liberty-kappaleen ensimmäisen osan svengaavat tahdit saavat yleisöltä raikuvat aplodit. Keikka venyy välillä kiusallisesti, vesittäen aavistuksen levyltä tuttua fiilistä. Mutta juuri sellaistahan hyvä livejazz on. Sen ei kuulu olla liian soljuvaa tai helppoa kuunnella. (Virpi Päivinen)

Black Midi

Parin arvostelemani Black Midi -albumin jäljiltä epäilin nuorten brittien olevan lauteilla parhaimmillaan, jos levyjen ultratehokas ylisuorittaminen antaisi tilaa spontaanimmalle irrottelulle. Hiukan yllättäin niin ei kuitenkaan käynyt, kun erittäin nuorennäköinen nelikko jauhoi lukuisia eri osia ja tempoja sisältäviä kappaleitaan läpi armottomalla tarkkuudella. Rumpali vaikutti ryhmän heittäytyvimmältä tyypiltä ja toi sentään tipan rentoutta ääritiukkaan pakettiin. Soittotaidot vakuuttivat, mutta katkonaisesti palapelimäiset biisit alkoivat jonkin ajan kuluttua kuulostaa kovin samalta. Setin lopulla oli pakko kysyä itseltään: mitä saan tästä tunnetasolla? Rehellinen vastaus: enpä juuri mitään. Kyllä Black Midi massasta erottuu, mutta musan syvempää tasoa nuori bändi ei ole vielä löytänyt. (Jussi Niemi)

Pepe Willberg & Jukka Eskola

Syvempi taso oli hallussa Balloonissa Pepe Willbergillä ja trumpetisti Jukka Eskolan isohkolla bändillä, kun he kävivät 70-luvun alun klassikkoalbumien En soisi sen päättyvän ja Niin vähän on aikaa kimppuun. Kyse on Otto Donnerin tuon ajan suomalaisiin runoihin säveltämistä biiseistä, joissa on sisäänrakennettuna vankka jatsahtavuus, mutta jonka Eskola vei erittäin piristävällä tavalla vielä ärhäkämmälle ja ajoittain suorastaan free-kiperästi svengaavalle tasolle. Kokonaisuuteen tuli pikantti suola siitä tosiasiasta, ettei loistavasti vokalisoinut Pepe ole yhtään jazz-laulaja, vaan tekisi mieli sanoa ”vitivalkoisen” kulttuurin tuote. Mutta vastakohtien hankauksessa on energiaa, kun ne pannaan yhteen Eskolan tasoisella visiolla ja Pepen tasoisella ammattitaidolla. Flow’nkin monitahoisessa tarjonnassa upea setti oli sitä kuuluisaa ”jotakin muuta”. (Jussi Niemi)

Ánnámáret

Hypnoottiset elokuvalliset äänimaisemat kaikuvat viileässä ja hämärässä tilassa. Hetkeksi unohtaa ulkomaailman ja jopa itsensä. Saamelaispukuun sonnustautunut nainen seisoo lavalla, jonka taustalla pyörii videokuva. Artisti on nimeltään Anna Näkkäläjärvi-Länsman, joka operoi saamenkielisen nykykansanmusiikin parissa taiteilijanimellä Ánnámáret. Parhaillaan soiva musiikki kuuluu Nieguid duovdagat – Dreamscapes -nimiseen teokseen. Lauluääni on kirkas ja se soljuu saumoitta yhteen ambientmaalailun kanssa. Tunnelmia luo etenkin tietokonepohjainen ohjelmointi mutta mukana on myös akustisia soittimia, kuten esimerkiksi jouhikko. Elektronisen musiikin saundi on tehnyt jo vuosia tuloaan saamelaismusiikkiin. Ainakin tässä kokoonpanossa yhdistelmä on erittäin pätevä. (Virpi Päivinen)

Acid Arab

Hauskasti nimetty Acid Arab yhdistää perinteistä arabialaista tanssimusiikkia elektroniseen maailmaan. Kun afrikkalaisia vapaita rytmejä maustetaan acid housen ekstaattisuudella, syntyy tyrmääviä soundeja. Rumpukoneet ja syntetisaattorit ovat korvanneet onnistuneesti perinteisten arabi-instrumenttien ääniä. Myös laulujen sanojen luonnollinen lausuminen sointuu elektromeininkiin. Pariisilaiset dj-tuottajat Guido Minisky ja Hervé Carvalho ovat luoneet niin valloittavan yhdistelmän, ettei sitä voi kuunnella hetkeäkään paikoillaan. Tämä musiikki on tarkoitettu tanssimiseen. Ja näin meluisa ja innokas yleisömeri tekeekin – reivaa hiki otsalla helmeillen. (Virpi Päivinen)

Mdou Moctar

Pori Jazzissa tuulen ja sateen piiskatessa nigeriläinen Mdou Moctar ei ollut parhaimmillaan, mutta pallolavan intiimissä tilassa auringon porottaessa vibat olivat ihan erilaiset. Ei musa tietenkään ollut muuksi muuttunut. Nyt se vain jaeltiin paljon keskittyneemmällä ”täältä pesee” -asenteella. Saharan tuaregit ovat istuneet vuosituhansia öisin nuotiolla, ja Mdou Moctar tajusi heti hyödyntää pyöreää lavaa soittamalla kasvotusten ympyrässä. Kiteyttäisin homman niin, että ohjelmassa oli tanakkaa blues rockia aavikolta, tietenkin tuaregi-vinkkelistä. Nyt Porissa ärsyttänyt monotonisuuskin kääntyi jotenkin edukseen kun herrat jauhoivat ääripelkistettyjä riffejään niin jäätävällä otteella, että ZZ Top vaikuttaa sen rinnalla kovin kevyeltä viihdeorkesterilta. Moctar on oivaltanut, että valkoinen yleisö diggaa kitarairrottelua ja niinpä hän tarjoili sitä joviaalisti hymyillen: vähän niin kuin että ”tästähän te tykkäätte”.  (Jussi Niemi)

Michael Kiwanuka (Kuva: Tomi Palsa)

Michael Kiwanuka

Sunnuntaina ennen Nick Caven jälleen kerran erittäin vaikuttavaa, jostain Syvän Etelän baptistisaarnaajasta muistuttavaa mutta viisaasti organisoidusta uskonnosta kieltäytyvää messua edelsi päälavalla suosikkeihini lukeutuva Michael Kiwanuka, jonka yhdistelmä vähäeleisesti isoksi kasvavaa Pink Floyd -eeppisyyttä ja vereslihaisen intiimisti ja folkahtavasti laulettua Marvin Gaye -henkistä spirituaalisoulia ei omaelämäkerrallisessa herkkyydessään ollut ihannepaikallaan auringonpaahteisessa alkuillassa. Suuren mittakaavan perillemenoa ei auttanut se, että kaikenlaisia tähtieleitä kammoava Michael tyytyy lavalla ”vain” soittamaan ja laulamaan tositarkoituksella. Helvetin hienoa kamaahan se joka tapauksessa oli: syvällistä, viisasta ja ehdottoman vilpitöntä, sanalla sanoen sielukasta. (Jussi Niemi)

Nick Cave & The Bad Seeds

Pönötän päälavan edustalla viinilasi kädessä. Jo tovin orastanut pissahätä unohtuu välittömästi kun Get Ready for Love lähtee soimaan. Seuraavina kuullaan vaikuttava There She Goes, My Beautiful World sekä räjähdysaltis From Her To Eternity. Balladien O Children ja Jubilee Street sijoittaminen yhteiseen suvantokohtaan on hyvä ratkaisu. Jatkuva dynamiikan vaihtelu pitää mielen virkeänä ja sen toimivuudesta vastaa pahoista siemenistä siinnyt soittokunta. Hammondit ujeltavat, kitarat kirkuvat ja viululla loihditaan yhä härömpiä ääniä. Tamburiini saa hoitaa hetken rumpukapulan virkaa. Nick Caven moniulotteinen lavaelehdintä sulostuttaa keikan luonteen. Yleisöä kehutaan vuolaasti ja koko eturivi saa vähintään lämpimän kättelyn. Faneja rakastetaan myös musiikilla, sillä mukana ovat kolhosaundinen Tupelo sekä tunnelmaa loputtomasti kasvatteleva Mercy Seat. Vaikka jo tässä vaiheessa käy selväksi, että keikka ja sen luoma kokemusmaailma menevät heittämällä kaikkien aikojen parhaiden joukkoon, äityy homma vielä monta kertaa intensiivisemmäksi. Olen ollut Caven persoonan suhteen joskus skeptinen. Ylimielinen asenne on nykyään poissa ja tilalla on hyvää huumoria ja jopa itseironiaa. Lahkojohtajamainen elehdintäkin naurattaa, kuten myös hourupäinen ”I love you, I hate you” -sanailu. Pääasiallisen setin päättää uudehko White Elephant, joka kuulostaa livenä niin uhkaavalta, että ihan pelottaa. Ihanista ihanin piina päättyy vasta kun parituntinen messu on voideltu hartain encorein. (Virpi Päivinen)

Nick Cave (Kuva: Tomi Palsa)