Nähdessäni yläasteikäisestä – eli kauan – fanittamani Blue Öyster Cultin ensimmäisen kerran elokuussa 2016, olin jotakuinkin varma, että sama kerta olisi viimeinen. New Yorkin Long Islandilla jo 1960-luvun lopulla varhaismuotonsa saaneen bändin johtohahmoista ja kitaristi-laulajista Eric Bloom oli Helsingissä jo yli seitsenkymppinen ja Donald ”Buck Dharma” Roeser kaveriaan vain kolme vuotta tuoreempi. Jatkopäätelmiin tuskin tarvitaan pitkää matematiikkaa.
Mutta niinpä vain Godzillan vuonna 2025 ”böcitän” jälleen samojen herrojen edessä – tällä kertaa istuen, mikä nivoutuu kokonaiskuvioon koko lailla täydellisesti.
Mainittu Helsingin-konsertti oli mainio, ja iltamaan sisältyi oikeastaan vain kaksi todellista harmistuksen aihetta: settilistasta puuttuivat Veteran of the Psychic Wars ja Astronomy, kaksi yhtyeen ehdottomaan kärkikastiin kuuluvaa kappaletta.
Eipä mainittuja kuultu Tampereellakaan, mutta suoraan sanoen hyvä niin, sillä nykykuntoinen Bloom ei olisi selvittänyt niiden laulumelodioita kunnialla. Tiukkaa teki muutenkin.
Bloom lauloi vajaat parituntisen setin 18 kappaleesta kolmen soolo-osuudet ja availi muuten ääntään lähinnä kööreissä. Vaikka Roeser on bändin tunnetuimpien radiosoittokappaleiden tulkki ja hoitelee muutenkin osapuilleen puolet sen levytetyistä biiseistä, minulle Bloom on aina ollut BÖCin pääsolisti. Yhden hard rockin kautta aikain karismaattisimman laulajan hiipuminen takavaloksi tuntuu surulliselta, mutta sellaista elämä on. Aika ei anna armoa. Onkin sitten kuulijasta kiinni, paljonko sitä heltiää yleisön puolelta.
Illan avausbiisi, bändin vuonna 1972 julkaistun debyytin startti Transmaniacon MC, maalasi inhoja piruja seinille, sen verran raffi Bloomin laulusuoritus oli. Setin loppupuolen That Was Me’ssä ja koko homman päättäneessä Cities on Flame with Rock and Rollissa meno oli ehompi, jotakuinkin minimivaatimustasolla.
Pelastus tuli yli puoli vuosisataa nahkatakkimiehen rinnalla seisoneen bänditoverin muodossa: kaikki asianhaarat huomioon ottaen Donald Roeseria ei voi kuin kehua. Laulu raikasi ja sormet liikkuivat ikäisekseen hämmästyttävästi, eikä ole väärin sanoa, että nyky-BÖC on suurelta osin yhden miehen show. Bloomin osana on tehdä se minkä pystyy, vaikkei pelkän läsnäolon merkitystä voi tietenkään väheksyä. Liekö Roeserkaan ilman vanhaa kumppaniaan yhtyeen logon alla rundaisi.
Tai ei hänen ainakaan pitäisi, sillä kahden nokkamiehensä lisäksi nyky-BÖCissä ei liialla karismalla juhlita. Suoritteidensa puolesta erityisen turhauttava kaveri on vuonna 2004 mukaan tullut kosketinsoittaja-kitaristi-laulaja Richie Castellano, jonka samaan aikaan geneeriset ja yliampuvat otteet niin soolokitaran kuin laulumikin varressa eivät maistu ainakaan minulle. Ihmettelen taas kerran, miten kummassa ryhmän juniori, 45, onkin saanut niin suuren roolin bändissä. Intoa ja energiaa toki piisaa, ehkäpä juuri siksi.
On vaikea sanoa, paljonko vaivasta on juuri Castellanon peruja, mutta sekin rassaa, että BÖC-biisien nykyliveversioissa ei herkutella hienovaraisuudella, vaan ”liika” herkkyys on korvattu juntalla. Sama hiersi jo edelliskerralla, joskaan ei näin alleviivatusti. Ja niin muuten hiersi myös bändin viimeisimmällä varsinaisella studiolevyllä, vuonna 2020 julkaistulla The Symbol Remainsillä. Asiaa ei auta, ettei rumpali Jules Radino ole mikään Albert Bouchard. Lyöntiasetuksina ovat lähinnä raskas ja raskaampi.
Klassisen Blue Öyster Cultin suurimpia vahvuuksia oli tasapainoilu hard rockin ja herkkäviritteisen popin rajapinnalla, ja nyt kun Roeser on framilla enemmän kuin koskaan, se saisi kuulua myös esillepanossa. Burnin’ for Youn, Then Came the Last Days of Mayn ja (Don’t Fear) The Reaperin kaltaiset kappaleet kaipaisivat höyhenillä sivelyä siinä missä lyijyllä lataamista. Konsertin yksittäiseksi kohokohdaksi jäikin Mirrors-albumin (1979) hieno The Vigil, jolla saavutettiin jotensakin kelvollisesti yhtyeen kaikki tasot.
No, tulipahan ainakin selväksi, että Tampere-talossa voi aivan hyvin soittaa äänekästäkin rockia – kirjaimellisesti, korvatulpat nimittäin olisivat yllätyksekseni olleet tarpeen. Onneksi soundi oli sinänsä aivan kelvollinen, mitä jeesasi osaltaan reilu kimppu ihmislihaa – täpötäysi sali, vajaat parituhatta ihmistä.
Summaten vaikuttanen illan antiin varsin pettyneeltä, enkä voi kieltää, etteikö yhdeksän vuoden takainen BÖC-kokemus olisi ollut huomattavasti tasapainoisempi ja yksinkertaisesi parempi. Olisiko pitänyt jättää se ainoaksi livemuistoksi yhtyeestä? Ehkä. Suosittelisinko tsekkaamaan BÖCin ensi torstaina Helsingissä? Enköhän, ainakin siinä tapauksessa, että bändi on kokonaan näkemättä, ja jos siltä maistuu eritoten Roeserin panostus.
Se lienee syytä kuitenkin mainita, että jos toivelistalla on vaarallista rockia, nyky-BÖC ei vastaa tarpeeseen kovin tehokkaasti. Tampereen-konsertin uhkaavin hetki koettiin siinä kohtaa, kun Bloom lähti pyörähtelemään Gibson SG tanassa kohti basisti Danny Mirandaa, joka heittäytyi vastaavan koreografian pauloihin – huh huh – täsmälleen samaan aikaan. Liikkeiden verkkaisuudesta huolimatta törmäysvaara oli pienen tuokion verran ilmeinen, mutta työterveyskäynniltä sentään vältyttiin!
No niin, sepä siitä. Omasta puolestani, osuvasti toukokuun viimeisenä päivänä: hyvästi jää, live-BÖC. Rakkaiden älppärien parissa jatketaan.
Teksti: Matti Riekki Kuvat: Timo Isoaho
