”What year is it?!”, huudahdan mielessäni kuin Robin Williams vuoden 1995 Jumanji-elokuvassa. Olen Ghostin keikalla Tampereen Nokia-areenalla, mutta yhtäkkiä ei tunnukaan yhtään siltä, että olisi vuosi 2025. Sen sijaan voisi hyvinkin olla vaikkapa juuri mainittu vuosi 1995 koska jotain on nyt toisin kuin muilla lähiaikojen keikoilla.
Tiedätte tasan mitä tarkoitan. Ghostin konsertissa vallitsi täydellinen puhelinkielto.
Tämä yksi ratkaisu tarkoitti sitä, että kokemus oli täysin erilainen kuin mikään viime aikoina. Ei tarvinnut kuin vilkaista yleisöä heti ensimmäisten kappaleiden aikana, eikä siellä näkynyt yhtäkään puhelimen näytön valoa tai puhelimen taskulampun pilkettä. Silmissäni levittäytyi loppuunmyydyn Nokia-areenan kokoinen yleisömeri, joka oli kuin ajalta ennen älypuhelimia. Ajalta ennen edes digikameroita. Jostain sellaiselta ajalta, kun vielä keskityimme keikkoihin.
Tämä ratkaisu herätti aika isoja ajatuksia ja tunteita jo ennen kuin keikan liputkaan olivat myynnissä.
Mutta heti kun pääsit yli siitä, että intuitiivisesti olit monta kertaa vähällä hamuta puhelinta taskustasi tarkistaaksesi jotain tai kuvataksesi niitä videoita, eikö ollutkin aika vapauttavaa, kun se ei ollutkaan mahdollista?
Eikä kyse ollut vain siitä, ettei tarvinnut kuvata niitä ”pakollisia” videoita tai kuvia, vaan myös siitä, että muutaman tunnin ajan olit läsnä vain Ghostin keikalla, etkä kenenkään tai minkään tavoitettavissa. Aika vapauttavaa sekin?
Miten monen bändin viehätysvoima ja eräänlainen valta riittää nykyaikana siihen, että he voivat tehdä tällaisen ratkaisun? Ei kovin monella. Tobias Forgesta ja Ghostista on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut eräänlainen raskaan rockin henkinen johtaja, joka kykenee johdattamaan laumaa, eli meitä, oikealle tielle. Ghost saarnaa meille albumeillaan ja messuillaan siitä, mistä rock ’n rollissa on pohjimmiltaan kyse.
Tässäkin tapauksessa Forge ja Ghost ovat oikeassa. He eivät pakkosyötä meille mitään sellaista, minkä emme jo valmiiksi tietäisi olevan oikein. Ghost vaati meiltä vain keskittymistä ja hetkessä elämistä. Sitä mekin haluamme aikana, kun elämä pyörii jatkuvasti ruutujen ja ilmoitus hälytysten ympärillä.
Ghostin keikalle tämä ratkaisu sopii paremmin kuin minkään muun yhtyeen kohdalla juuri nyt. Muutaman tunnin mittaiseen Ghost-rituaaliin mahtuu noin 666 huikeaa hetkeä tai näkyä, jotka kaikki haluaisi ikuistaa, koska bändin audiovisuaalinen ilotulitus on rock-maailman huippua. Jos asian muotoilee nykyajan mukaisesti, Ghost on tällä hetkellä niin hyvä livebändi, että sen koko konsertti koostuu pelkistä ”TikTok-hetkistä”, mutta vain hyvässä mielessä.
Itsevarmuus on myös yksi niistä asioista, jotka antavat Ghostille rohkeutta tehdä näitä ratkaisuja.
Ghost näyttää, kuulostaa ja tuntuu lavalla täydelliseltä. Ghost on viimeisin stadion kokoluokan raskaan rockin bändi, ja kun tätä näytöstä seurasi nyt Nokia-areenalla, oli harvinaisen selvää, että tämä asema rock-maailman johdossa on täysin ansaittua. Tässä konsertissa ei kuultu yhtään huonoa kappaletta, eikä siinä ollut juuri yhtään tyhjää hetkeä. Miettikää, että juuri nyt todistatte megaluokan suurbändin kultakautta. Sellaista, jollaisia löytyy rock-historiasta kourallinen ja joiden moni meistä on luullut tässä kokoluokassa jääneen melko kaukaiseen menneisyyteen.
Olipa se sitten Forge tai kuka tahansa bändin jäsenistä, kuka tahansa heistä voi yhdellä pienellä eleellä hallita koko yleisöä mielensä mukaan. Heillä kaikilla on maskit päässään, mutta siitä huolimatta he saavat aikaiseksi isompia reaktioita kuin vain vaimeita huudahduksia. Koko Nokia-areenan yleisö oli Ghostin vallassa kuin se olisi kultti.
Tähän syynä on se, että Ghost on tehnyt monta kourallista erinomaisia kappaleita. Korjaan. Aivan. Järjettömän. Timanttisia. Rock-kappaleita. Mikään lavalla nähty, olipa se sitten helvetin hieno valoista koostunut väärinpäin roikkunut risti, taustascreenit tai bändin jäsenten kimmeltävät esiintymisasut, ei vaikuttaisi mihinkään millään tavalla, jos kaiken takana ei olisi erinomaisia kappaleita. Korjaan. Aivan. Järjettömän. Timanttisia. Rock-kappaleita.
Nokia Areenalla ei voinut kuin äimistellä Ghostin särmää. Taas. Tämä taisi olla kuudes kerta, kun näin yhtyeen elävänä ja vaikka show’ssa on aina muutamia samoja elementtejä, keksii Ghost itseään juuri sopivalla tavalla uudelleen. Jokaisen Ghost-kiertueen keikka on uusi elämys ja kokemus. Forgella tuntuu hallitsevan kaikki rock-kliseet ja -niksit, joilla tuoda yhteen ja samaan show’hun kaikkea 70-luvun progen psykedeliasta 80-luvun stadionrockin kuulauden kautta vielä raskaamman rockin ja metallin kuvastoon tavalla, josta syntyy jotain, mikä kutkuttelee paljon ja kaikkia.
Draaman kaari, joka Ghost keikoille rakentuu, on silkkaa rock-perinteen seksiä. Yleisö pidetään pikkusormen ympärillä jokaisen hitin, suvannon, väliosan ja yleisöhuudatuksen läpi. Läsnä on koko ajan pieni jännite siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka samaan aikaan tavallaan tietää, että ne tietyt kappaleet kuullaan varmasti. Juuri tähänhän ne suurimmat rock-perinteet perustuvat. Siihen, että yleisön nälkä tyydyttyy, mutta se haluaa silti lisää. Luulenpa että moni tämän illan show’n nähnyt olisi valmis katsomaan saman keikan uudelleen heti tänään.
Ghost on juuri nyt orkesteri, jossa on kyse yhtälailla siitä, miten se saa massiivisella audiovisuaalisella ilotulituksella aikaiseksi todellisen elämysmessun kuin siitä, että jokainen Tobias Forgen lanteen liike tai jopa bändin jäsenten ele herättää yleisössä fiiliksiä. Tämä kiteytyi viimeistään siinä kohtaa, kun keikan lopulla yleisöä kuvattiin koko Square Hammer -päätöskappaleen ajan ja koko yleisössä vilisi silkkaa riemua ja halua elää tätä rock-keikkaa täysillä.
Kyllä, Ghost ja Tobias Forge. Minun puolestani saatte tehdä minulle ja rock-kansalle ihan mitä vain, ja saatte tehdä ihan mitä vain myös musiikissanne ja keikoillanne. Viekää puhelimeni, viekää rahani ja viekää minut vaikka epämukavuusalueilleni, kunhan tarjoatte jatkossakin juuri tätä, mistä rock’n rollissa on pohjimmiltaan kyse.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sami Lommi
