Suede on ollut keskeinen brittipopin estetiikan muovaaja. 1990-luvun alussa bändi erottui androgyynin keulahahmonsa Brett Andersonin ohella ennen kaikkea mielenterveyden haasteita käsittelevillä sanoituksillaan. Uusin julkaisu Antidepressants jatkaa samaa linjaa, mutta laajentaa näkökulmaa yksilöstä koko maailman vointiin. Levyn ympärille kasattu Dancing with the Europeans Tour 2026 -kiertue käynnistyy Helsingin jäähallista. Edellisellä kerralla Suede nähtiin festivaalilavalla, joten asetelma on tänä iltana hyvin toisenlainen.
Illan avaa mainio skotlantilainen Swim School, jonka tyyli kertoo indierockin perinteestä. Alku tuo mieleen The Curen melankolisen soundimaiseman. Jännite kasvaa vähitellen, kunnes äänikuva jää soimaan My Bloody Valentinen kaltaisena särökaikuisena sumuna. Alice Johnsonin kaunis laulu kantaa kirkkaana kerroksellisten kitaravallien läpi, ja kappaleiden emotionaalinen lataus purkautuu lavalla intensiivisenä mutta samalla hieman hauraana tunnelmana.
Lopulta valot sammuvat ja Disintegrate–biisin intro käynnistyy. Anderson nappaa mikrofonin ja lähtee liikkeelle. Dancing with the Europeans kuulostaa nimenä kevyeltä silmäniskulta, mutta kappaleen yhteisöllisyyttä korostava sanoma konkretisoituu nopeasti. Yleisö tanssii mukana, aluksi hillitysti, mutta kun siirrytään klassikoihin kuten Trash ja Filmstar, tunnelma nousee odotetusti.
Aluksi jäähallin akustiikka tekee soundista hieman tukkoisen, mutta pian kokonaisuus avautuu ja kitaratkin alkavat kantaa. Simon Gilbertin rumpalointi pitää kappaleet kasassa, ja Neil Codlingin koskettimet tuovat sointiin avaruutta. Mat Osman nostaa bassonsa rehvakkaasti pystyasentoon soittelun lomassa.
Anderson keinuttelee pillifarkkuineen lavan reunalle, laskeutuu alas ja viipyilee yleisön seassa, kunnes nousee takaisin. Välillä näyttää siltä, ettei hän oikein tiedä mitä mikkijohdollaan tekisi, kunnes se muuttuu ruoskaksi, sitten lassoksi ja kietoutuu lopulta vartalon ympärille.
Seinäkankaan teksti Broken music for broken people näkyy kauas. Taustalla välkkyvät ajoittain biisien sanat, joista voi poimia lääkeaineiden nimiä ja viitteitä erilaisiin pakkomielteisiin. Sueden kappaleet ovat aina kertoneet ulkopuolisuudesta. Monelle, itseni mukaan lukien, tämä estetiikka tarjosi aikanaan tavan jäsentää omaa paikkaa maailmassa. Musiikki ei ratkaissut ongelmia, mutta teki niistä siedettäviä.
Illan intiimein hetki koetaan Still Life -kappaleessa, kun Anderson luopuu hetkeksi mikrofonista. Äänessä elää yhä sama herkkyys, joka aikoinaan erotti bändin muista. Hänen tulkinnassaan lähes mikä tahansa aihe saa romanttisen sävyn.
Keikka tuntuu varmalta, rutiinin ja läsnäolon yhdistelmältä. Hikisten paitojen ja hurmoksellisten huutojen rinnalle on tullut rauhallisempi itsevarmuus. Useaan otteeseen Anderson vetäytyy askeleen taakse ja jättää kertosäkeet yleisön laulettaviksi. Hän kiittää yleisöä suomeksi ja pahoittelee ruostunutta kielitaitoaan vienosti hymyillen. Samalla hän muistelee vuoden 1993 Tavastian-keikkaa, josta bändin ensimmäinen ulkomaankiertue aikanaan alkoi.
Lopuksi kuullaan hitit So Young, Metal Mickey ja Beautiful Ones. Vaikka encorena soi hieman vieraampi The Only Way I Can Love You, kuulijat eivät vaikuta pettyneiltä – kappale on omistettu heille. Keikan päätyttyä olo on kiitollinen. Suede ei kuulosta menneisyydeltä, vaan bändiltä, joka osaa edelleen tehdä vaikeistakin tunteista yhteisen kokemuksen.
Teksti: Virpi Päivinen, kuvat: Kimmo Nurminen
Suede
Swim School
