Teksti ja kuvat: Mikael Mattila
Vielä kerran, tunteella.
Suunnilleen näin voisi luonnehtia Lapinlahden lintujen “vielä yhtä” kiertuetta syksyllä 2023. Syy: bändi täytti 40 vuotta ja Timo Rossi kokosi taipaleesta kirjan.
Miksipä ei – kaikki rundin viisi keikkaa myytiin loppuun jo kesällä. Nostalgisuudestaan huolimatta seitsemääkymmentä lähenevä ukkokööri vaikuttaisi olevan yhä merkittävä instituutio.
Siksi syksyn keikat olivat ehdottomasti tapaus.
Kun Markku Toikka, Matti Jaaranen, Tapio Liinoja ja Mikko Kivinen taustayhtyeineen nousivat täyden Pakkahuoneen lavalle kiertueen ensimmäiselle etapille, oli vaikea olla liikuttumatta.
Hetki oli harras ja arvokas. Vähän kuin legendaarinen lätkäjoukkueen ykkösketju olisi vielä kerran vetänyt kamppeet niskaan ja hokkarit jalkaan ja vähän “näyttänyt”.
Vaikutelmaa korosti keikan avaus: vakava, uhmakas isäsuhdemeditaatio Puumiekka kajahti kuin siirtolohkareelle kavunneilta Jukolan veljiltä. Etenkin, kun nelikko kalisutteli käsissään halkoja.
Perään kuultiin, kuin osoituksena yhtyeen aiheiden moninaisuudesta, cityvinjetti Aino kirjoittaa – Tapio Liinojan hieno ja naisnäkökulmansa puolesta aikaansa edellä ollut, silti myös elämänmakuisuudeltaan miestarinoiden veroinen laulu pääkaupungin trendilehden toimittajasta.
Sitten aukeni hittien hana: Pentti polttaa taloja vielä lämmitteli, mutta sitten seurasivat Pikkumiesten laulu, Vitutuslaulu, Aimon virsi, Lääketiedettä vai elokuvia ja Mikko Kivisen tähdittämät klassikot Se ei käy ja Lipputangon nuppi.
Ne olivat virheetöntä, hurmoksellista suorittamista. Ihanaa, että ne sai kuulla livenä edes kerran elämässään.
Eturivi päästeli paineettomasti. Bändin vanhat veijarit, kitaristi Puka Oinonen, rumpali Hannu Lemola ja lyömäsoittaja Jan Noponen muistuttivat, että Lintuja ovat aina säestäneet rautaiset ammattilaiset.
Myös aluksi pikkutakkinsa sisällä hauraan oloinen, pyörätuolilla paikalle tuotu Mikko Kivinen oli elämäntilanteestaan huolimatta vedossa. Vuosi sitten kotonaan pahasti kaatunut ja siten kävelykykynsä tilapäisesti menettänyt Kivinen huuteli tuolistaan tutun ilkikurisia kommentteja.
”Sama kusipää päästä ylöspäin”, lavalla todettiin.
Välispiikit laajenivat myös muutamiin sketseihin. Ne tuntuivat kuitenkin setin täytteeltä: eiköhän jokainen Pakkahuoneelle saapunut muista sketsin, jossa työhönsä vittuuntunut Matti Jaarasen esittämä duunari vastaanottaa Mikko Kivisen johtamalta työnantajadelegaatiolta mitalin. Sketsin synkkä jatko-osa, jossa duunari menettää mitalinsa laman takia ja saa vielä piiskaa kankulle, jätettiin kuitenkin lavalla väliin.
Sentään baarijakkaralle vaakatasoon saimaannorppana sätkimään kavunnut nestori Jaaranen, 72, osoitti olevansa yhtyeen fyysisesti vetrein jäsen.
Parituntiseen settiin mahtui myös mukavasti niin sanottuja deep cuteja.
Kuultiin “taideosio”: keskenään eri lailla lyyriset harvinaisuudet Katselen urheilua, puoliksi ruotsinkielinen opiskelijaboksinovelli Puolitetut perunat ja yksi Heikki “Hiski” Salomaan pienistä klassikoista, Markku Toikan tulkitsema Tupakanmittainen tauko.
Liika vakavuus huuhdeltiin pois Kivisen Tero ja minä -kainalopierupläjäyksen myötä.
Loppuliitoon show lähti, kun bändin aiemmat pianistisäveltäjät Ari Kettunen ja Pekka Hedkrok kutsuttiin lavalle – tällä kertaa toki eturivin vahvuuteen. Välissä tehtiin – luonnollisesti – kunniaa myös vahvuudesta poistuneille Hiski Salomaalle ja Timo Erängölle.
Kuusipäinen lauma jatkoi klassikoiden takomista: Edes kerran, Ihmistä kiusataan, Heti mulle kaikki tänne nyt ja Hedkrokin pitelemättömät soolonumerot Köyhän taivas ja Älä viskaa mua pihalle. Epistolan itseoikeutettuna päätöshymninä soi Liinojan harras Sateet tulevat.
Encoret taputeltiin kilisyttelemällä kaljakoreja Elämä janottaa -klassikon tahtiin, ja jälkilöylyiksi oli säästetty bändin suoranainen teemabiisi Sedät jaksaa heilua.
Liki 30 kappaletta, eikä sekään täysin riittänyt: Kun yleisöstä huudettiin encoreiden aikana, “voisiko se olla jannusta kii”, muisti, että tämänkin setin ulkopuolelle jäi valtavasti merkittävää tavaraa.
Kyseisen lauseen sisältämä Tyttö huutaa hii!, Otto ja pano, Kyllä elämä on ihanaa, Työtön, hullu ja eläkeläinen, Hiljaisten miesten baari, Älä pure mun ananasta, jopa sellainen leka kuin Vihtaasi on kustu jäivät setistä pois. Oma suosikkini, Tavallinen Jörndonner, on kuulemma yhtyeen itsensä mielestä kelvoton esitys (mitä en voi ymmärtää), siispä sen sivuutus ei sinällään yllättänyt.
Näin laaja on Lapinlahden lintujen repertuaari. Siksi yhtye on, edelleen, instituutio.
Jos nämä olivat yhtyeen historian viimeiset keikat (mitään sellaista ei annettu ymmärtää, mutta mitään tulevaakaan ei ole tiedossa), niin viimeistään nyt yhtyeen tarina sai kunniakkaan ja tyylikkään päätöksen.
Pakkahuoneella nähtiin arvokas mutta viriili myöhäiskeski-ikäisten miesten porukka.
Epilogi:
Helsingin Sanomissa kerettiin jo pohtimaan, miten relevanttia yhtyeen huumori ja ilmaisu ylipäänsä ovat näinä päivinä. HS piti niitä vanhentuneina, itse haastan näkemyksen.
Toki ne ovat enemmistön lauluja: bändin maailmassa miehet ovat viinaan meneviä luusereita ja naiset tavoittamattoman ihania toisia, mutta lauluissa elää poikkeuksellisen humaani ote ja romuluisen runollinen empatia elämää heitelleitä kohtaan.
Poikkeuksellista on, etteivät laulut suorasta tunteikkuudestaan huolimatta suomalaisille miestaiteilijoille ominaisesti ryve itsesäälissä, vaan niissä elää kirkasotsainen elämänilo.
Esimerkkinä vaikkapa Ojasta noustaan (jonka komeaa jatko-osaa Pakkahuoneella ei valitettavasti kuultu), jonka synopsis voisi olla joko kuin keskustan puolueohjelmasta tai Ylen jokavuotisesta dokumenttisarjasta: fantasia, jossa metsien miehet hurmaavat kaupunkilaisnaiset ja vievät heidät mukanaan maalle.
Teema landen vanhoistapojista nousee julkisessa keskustelussa esiin tämän tästä. Lapparit ovat sentään karnevalisoineet sen hilpeästi. Viime vuosina pääkaupunkilaiset ja lamassa kasvaneet mieskirjailijat ovat taasen kirjoittaneet useita Puumiekan toisintoja, joissa etsivät isiään useimmiten jostain muualta kuin pääkaupunkiseudulta.
Se iso rakennemuutos, jota Lapparit musiikissaan ja huumorissaan käsittelee, on nyt vain tullut yhden tai pari sukupolvea alaspäin ja muuttanut muotoaan, mutta ei kadonnut.
Niin paljon kuin bändin nykyisissä esiintymisissä onkin jälleennäkemisen ja vanhojen muistelun tunnelmaa, ei sen yhteiskuntadiagnoosi tunnu vanhenneen – etenkin aikana, kun yhteiskunnan potkituimpia kuritetaan taas poikkeuksellisen säälimättömästi.