Jos jokin asia on tullut tässä maailmassa harvinaisen selväksi, niin se, ettei Olavi Uusivirta tahdo olla pelkkä tavalllinen poprock-artisti.
Uusivirta on kohonnut runollisilla sanoituksillaan, tarttuvilla biiseillään ja häpeilemättömän tunteikkaalla tulkinnallaan koko kansan suosikiksi, jonka kannattajakuntaan mahtuu sujuvasti niin taidelukioiden oppilaita kuin keski-ikäisiä diggareita. Laulaja ei kuitenkaan näytä kaipaavan stadionluokan tähdeksi, vaan pikemminkin Uusivirtaa kiinnostaa toteuttaa omaperäisempiä taiteellisia kokonaisuuksia.
Tästä saatiin osviittaa jo viime vuonna järjestetyllä 40-vuotisjuhlakeikalla, jolla Uusivirran esiintyminen muistutti ajoittain performanssitaidetta. Tänä syksynä järjestetty ”Olavin huone” -kiertue osoittautui vielä paljon erikoisemmaksi teatteria, musiikkia ja yleistä häröilyä yhdisteleväksi kokonaisuudeksi.
Kun Uusivirta esiintyi Helsingin Korjaamolla, oli heti alusta asti selvää, ettei nyt oltu perinteisessä konsertissa. Lava oli kalustettu eräänlaiseksi makuuhuonetta muistuttavaksi tilaksi, jossa kaksi kissapukuihin pukeutunutta näyttelijää loikoili sängyllä. Olavin lisäksi näkyvissä ei ollut muita muusikoita, ja kun laulaja esitti musiikkia, se tehtiin soolona akustisen kitaran, koskettimien tai rumpujen avustuksella.
Ennakkotiedot antoivat ymmärtää, että Uusivirta tarjoaisi keikoilla yleisölle ”ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa artistin uuden materiaalin tekoprosessiin sen hauraimmassa ja herkimmässä vaiheessa”. Upouusia, levyttämättömiä kappaleita todella kuultiin muutamaan otteeseen, mutta tämä osuus jäi lopulta varsin lyhyeksi.
Uusivirran musisointi toimi illan mittaan aivan hyvin. Tuttujen hittien riisuttuja versioita kuunteli mielellään, ja Uusivirta tulkitsi kappaleet tapansa mukaisesti suurella sydämellä. Ne uudet laulutkin kuulostivat varsin lupaavilta.
Illan muu tarjonta sitten jakoi vahvemmin mielipiteitä. Uusivirta kommentoi silloin tällöin lavalla touhunneiden ”kissojensa” puuhia, ja nämä häärivät ahkerasti myös yleisössä kiiveten välillä katsojien syliin asti. Jotkut yleisössä näyttivät pitävän ideasta, toiset eivät. Aivan keikan aluksi Uusivirta käytti kymmenisen minuuttia jahdaten yleisön seassa kaiuttimien kautta pörissyttä ”kärpästä”.
Konsertin mittaan lavalle ilmaantui myös Uusivirran yhtyeen kitaristi Timo Kämäräinen, jonka taitava soitto piristi illan musiikillista antia. Kissanäyttelijät riisuivat esiintymisasunsa, ja näiden alta paljastuivat laulaja-näyttelijä Elsi Sloan sekä näyttelijä-aktivisti Noora Dadu. Kaksikko osallistui illan musiikkitarjontaan pukeutumalla Kämäräiseksi ja Uusivirraksi sekä ”esittämällä” Uusivirran tuotantoa taustanauhan avustuksella. Olavia imitoinut Elsi Sloan osoitti ihailtavaa pokkaa poukkoilemalla lavalla ilman paitaa.
Myöhemmin Sloan esitti Uusivirran pyynnöstä kaksi omaakin biisiään, nämä tosin oikeasti laulaen. Myös Kämäräinen soitti yleisölle yhden soolokappaleensa. Yleisölle puolestaan annettiin tehtäväksi yhteislaulaa A-han Take on Me -popklassikko karaokenauhan tuella.
Elsi Sloan.
Noora Dadu sai runsaasti aikaa kertoa Sumud – Suomen Palestiina -verkoston toiminnasta. Järjestön puheenjohtajana toimiva Dadu kehotti ehkä varttitunnin ajan yleisöä toimimaan reippaammin palestiinalaisten hädän lievittämiseksi. Palestiinalaisten ahdinko on selvästi Uusivirran sydäntä lähellä, sillä aihe nostettiin esille jo viime syksyn 40-vuotisjuhlakeikalla.
Mikäli tämä kaikki tuntuu luettuna sekavalta, sitä se oli myös käytännössä. Välillä tapahtuman spontaani tyyli tuotti ilahduttavia musiikkiesityksiä, mutta monesti yleisö jäi ikään kuin sivustaseuraajaksi ihmettelemään, kun Uusivirta ystävineen puuhaili lavalla mitä mieleen juolahti. Jotkut katsojat ilmaisivat närkästyksensä poistumalla kesken esityksen salista. Suurin osa jäi.
Kun niin monet poptähdet pelaavat nykyään varman päälle ja varovat visusti loukkaamasta ketään, on virkistävää, että joku uskaltaa tehdä asiat aivan kuten huvittaa. Tästä Uusivirta ansaitsee kiitosta. Toisaalta joku katsoja voi tuntea oikeutetusti kiukkua siitä, että osti kymmenien eurojen hintaisen lipun konserttiin mutta saikin rahojensa vastineeksi taideperformanssin, jossa musiikki tuppasi jäämään sivuseikaksi.
Ainakin katsojat pääsivät seuraamaan esitystä, jonka muistavat varmasti tavallisia rivikeikkoja pidempään. Joko hyvällä tai sitten pahalla.
Soundin työryhmä: Saku Schildt (teksti), Jenni Rajala (some)