Teksti: Henri Eerola
Torjuntavoitosta toiseen matkaava, yhden hitin ihmeeksi leimattu rock-bändi täytti Helsingin rockpyhätön piripintaan ennen marraskuussa alkavaa, osin jo loppuunmyytyä Euroopan-kiertuettaan.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa, tekijänsäkin yllättäneihin miljoonamyynteihin venynyt kalifornialaisyhtye Ugly Kid Joe paloi ensimmäiset vuotensa kirkkaana, mutta myös loppuun sitäkin ripeämmin. Muutaman jättihitin juoksuttamaa kahta tyylipuhdasta rocklevyä seurasi repaleinen kolmospitkä ja sitä seurannut pikainen hajoaminen, josta yhtyeen nokkamies Whitfield Crane kuuli reppureissullaan kaukana kotoa.
Mitkään todennäköisyydet eivät viitanneet mukahauskaksi tähdenlennoksi leimatun Ugly Kid Joen paluuseen, eikä varsinkaan musiikillinen pääarkkitehti kitaristi Klaus Eichstadt halunnut ajatella koko asiaa yli kymmeneen vuoteen. Kuinka ollakaan, jäsenistö löysi yhteisen sävelen ja nousi kesällä 2012 muun muassa Sweden Rockin ja Downloadin lavalle, ja mikä tärkeintä, julkaisi uutta musiikkia, joka soi samalla energialla kuin 1992 mutta toi myös uusia, vanhan koulukunnan rock-jumalille pokkaavia vaikutteita yhtyeen musiikkiin. Tämän jälkeen soitto on soinut ympäri koti- ja ulkomaiden keikkalavoja, ja viimeisin uutta musiikkia sisältänyt albumi Rad Wings of Destiny ilmestyi 2022. Toissavuotinen jenkkikiertue oli bändin ensimmäinen 27 vuoteen.
Harvoin on vielä reilun viikon jälkeen livekeikasta niin tunteiden vietävissä, että siitä kirjoittaminen aiheuttaa kylmiä väreitä, mutta viime viikon tiistaina Tavastialla koettiin rock ’n’ roll -show vailla vertaa.
Viime vuosina kaksi kertaa Suomen Rockfestin yleisölle esiintyneen Ugly Kid Joen vetopito suomalaisyleisön suhteen oli ainakin allekirjoittaneelle täysi mysteeri, ja härmän huomiointi kahdella kohtuullisen kokoisella keikkapaikalla (myös Tavara-asema, Tampere) oli kunnianhimossaan aika yllättävä veto. Mutta mitä vielä, ainakin Tavastian uumeniin löysi tiistai-iltana viittä vaille loppuunmyyty määrä ihmisiä, ja silminnähden yllättyneen vokalisti Cranen hymyyn oli helppo yhtyä, kun puolitoistatuntinen polkaistiin kaikki keikat käyntiin ampuvan Menace To Sobrietyn Intro-riffittelyn jälkeen energisen käskyttävällä V.I.P.:llä.
Lemmyn ja Ozzyn ”suojeluksessa” ammattiaan harjoittanut Whitfield Crane on eittämättä alan aliarvostetuin bändikapteeni, jonka lavaenergiaa- ja karismaa ei lakkaa ihmettelemästä. Edelleen kolmekymmentävuotta sitten sävellettyjä, hetkittäin todella haastavia laululinjoja lähes yksi yhteen täräyttelevä laulaja on häpeilemättömässä kliseiden viljelyssään äärimmäisen sympaattinen kapellimestari, joka ei häpeile komentaa niitä käsiä ilmaan jokaisen kappaleen aikana useaan kertaan. Varsinkin, kun en kirveelläkään jaksa uskoa, että valtaosa illan aikana kuultavista kappaleista on valtaosalle yleisölle edes miltään osin tuttuja.
Samaa selvästi pohdiskelee myös Crane, joka kuuluttaa illan viimeisen kappaleen biisinä ”jonka takia te kaikki olette täällä”. Seitsemänkymmentäviisimiljoonaa kertaa striimattu Everything About You ei ole ainakaan laulajan oma suosikki, ja vääjäämätöntä siirretäänkin pariin otteeseen, kun yleisöä hemmotellaan kahden sankarinsa tunnetuimilla hiteillä Paranoid ja Ace of Spades. Mielikuvituksettomia valintoja missä tahansa, paitsi juuri tällä keikalla, ja niiden merkitystä eritoten Cranelle voi jokainen lukija halutessaan googlettaa.
Yhtyeen musiikin aktiivikuuntelijoille illan settilista on todella tyydyttävä, ja kahden ensimmäisen albumin parhaiden veisujen lisäksi pääosaa esittää eritoten paluu-ep Stairway to Hell, jonka avausraidasta Devil’s Paradise on yleisön aktiivisen osallistamisen myötä muodostunut yksi bändin keikkojen kohokohta. Uusimman pitkäsoiton That Ain’t Living ja Failure ovat parempaa vaihtovirta/tasavirtaa kuin mitä tyylilajin isä on julkaissut aikapäiviin.
Tämänhetkinen livekokoonpano ei sisällä alkuperäisjäseniä Cranea ja Eichstadtia enempää, mutta Shannon Larkinin, Dave Fortmanin ja Cordell Crockettin sijaismiehet ottavat paikkansa mutkitta, ja varsinkin Chris Catalyst toisen kuusikielisen varressa pitää oman kulmauksensa energiatasot kiitettävällä lämmöllä. Harvoin näkee näin omistautuvan tuuraajan, joka toisintaa kaikki sävellyksien minimalistisimmatkin nyanssit, ja jopa huudahtelee mikkiin levyille eksyneitä pikku yksityiskohtia, jotka halutessaan olisi helppo sivuuttaa.
Kuten sanottu, Tavastialla on porukkaa enemmän kuin kukaan, bändi mukaan lukien, tuskin uskalsi odottaa, mikä osaltaan kertoo niiden parin radiohitin valtavuudesta vielä tänäkin päivänä, mutta myös siitä, että sana Ugly Kid Joen vuosi vuodelta vakuuttavasta keikkakunnosta näyttää kirivän. Tuntuukin siltä, että jenkkibändin vanhan ja uudemmankin, AC/DC:lle, Black Sabbathille, Motörheadille ja monelle muulle klassisen jenkkirockin suurimmilla kumartavan musiikin ajattomuus kiinnostaa rock-kansaa nyt kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.
Yhtye on eittämättä menneisyytensä vanki, eikä kykene ”kahden hitin ihme” -viittaansa koskaan täysin karistamaan, mutta rinta rottingilla uusilla ja vähemmän tunnetuilla sävellyksillä settilistansa täyttävä bändi on onnistunut omin ehdoin nousemaan Euroopan suurimpien rockfestivaalien lavoille vuodesta toiseen, ja nyt viimeisimpänä meriittinä täyttämään helsinkiläisen rockpyhätön miltei piripintaan.
Lue myös: Ugly Kid Joe Helsingin rockpyhätössä – katso hulppea kuvagalleria