Aloitetaan vaikka sillä, että Suomessa illan avaus/lämmittelybändi ei useinkaan herätä suurta kiinnostusta – mutta joskus se sitten nostattaa intoilua sitäkin enemmän.
Kun Beast in Black – okei, ei todellakaan ihan mikä tahansa lämppäri Suomessa – nousi Nordenskiöldinkadun legendaarisen jäähallin estradille torstaina 6. marraskuuta, pullisteli muutamaa piirua vaille loppuunmyyty jäähalli jo täpötäytenä. Eikä siis vain permanto tai lähimmät penkkirivit vaan porukka oli täyttänyt myös ylälehterit setin alusta asti. Huikeaa.
Lämmittelijälle suhteellisen harvinaiseen tapaan Beast in Black –laulaja Yannis Papadopoulos, kitaristit Anton Kabanen ja Daniel Freyberg, basisti Mate Molnar ja rumpali Atte Palokangas – sai käyttää runsasta valokalustoa ja täyttä PA-systeemiä – ja katso, orkesterin ”discometalli” soikin häkellyttävän selkeästi ja erottelevasti.
Vaikka itse lava-alue oli Helloweenin massiivisen tuotannon takia rajattu, Beast in Black oli saanut kaiken olennaisen mahtumaan mukaan: korkea rumpuraiseri, valospoteilla varustetut vahvistimet, suuri taustakangas ja sivuscreenien Beast in Black -logot loivat fiiliksen näyttävästä ja täysimittaisesta rockshow’sta.
Hetkinen, Daniel Freyberg? Niin, Beast in Blackin pitkäaikainen kitaristi Kasperi Heikkinen poistui yhtyeen rivistöstä kesken Euroopan-kiertueen, ja Freyberg sai pikakutsun ”Mustan Pedon” riveihin. Ja katsohan vain: Freyberg teki loistavaa työtä. Mies oli jo nyt oppinut BIB:lle tunnusomaiset lavakoreografiat ja hän soitti soolonsa itsevarmasti. Mistään ei olisi voinut päätellä, että hänellä oli takanaan vasta muutama BIB-veto – ja kaiken huipuksi tällä Helsingin-keikalla oli mittaa peräti 90 minuuttia.
Kreikkalaissolisti Papadopoulos – hän myös muistutti asuneensa jo vuosia Suomessa ja kutsui Helsinkiä “kotikaupungikseen” – esitteli Danielin lämpimästi ”yhtyeen uutena jäsenenä”. Mitään virallista vahvistusta asiasta ei toki ole, mutta Freyberg vaikuttaa istuvan kokoonpanoon saumattomasti.
Taas kerran tuli harvinaisen selväksi, että Beast in Blackin kappaleet ovat äärimmäisen tarttuvia, hyväntuulisia ja koukuttavia – neonvalojen ja metalliriffien täydellistä yhdistelmää. Kun 18 biisin mittainen (!) lämppärisetti huipentui Blind and Frozeniin ja No Surrenderiin, yleisöstä tuskin löytyi yhtäkään pettynyttä.
Yleisesti ottaen tämä ilta todisti jälleen kerran, että Beast in Black on matkalla kohti todellista suuruutta. Se on jo nyt todella iso bändi – mutta matka on vielä selvästi kesken. Ja toki se, että kitaristi vaihtuu kesken kiertueen ja koneisto jatkaa jyskytystään saumattomasti, kertoo jotakin yhtyeen ammattimaisuudesta ja yhteenhitsautuneisuudesta. Sanotaan vaikka näin: Beast in Blackin seuraava albumi tulee mitä luultavimmin räjäyttämään potin. Ja voi hyvinkin olla, että siinä vaiheessa heistä ei enää puhuta ”lämmittelijänä” tai ”erikoisvieraana”.
Vielä tällä kerralla illan päänimi oli kuitenkin saksalaislegenda Helloween. Hampurissa 41 vuotta sitten perustettu rykmentti on mittavalla 40 Years Anniversary -rundilla, ja onpa syy sitten yhtyeen kunnioitus omaa mittavaa perintöään kohtaan tai joku muu, mutta Helloween toi paikalle todella ison ja näyttävän produktion. Oli pyroja, oli konfetteja, oli todella monenlaiseen visuaaliseen ilotulitukseen taipunut jättimäinen, koko lavan taustaa hallinnut videoscreen – oli suunnilleen kaikkea, mitä kuvitella saattaa.
Eräät näyttävimmistä screen-hetkistä koettiin aina silloin, kun screenille ilmestyi ”Helloween-selvänäkijä” – tuttu kasvoton tyyppi muun muassa Keeper of the Seven Keys: Part I -klassikon kannesta. Kun tämä kaapuhahmo tervehti lojaalia suomalaisyleisöä tai esitteli ”säkenöivillä tähtikasvoillaan” vaikkapa Kai Hansenin kitaroiman ja laulaman Ride the Skyn, kylmät väreet olivat tosiasia.
Niin, ne Helloweenin tyypit. Mainittu Hansen oli kautta illan huimassa iskussa, kuten myös hyväntuuliset solistit Michael Kiske ja Andi Deris – he tuttuun tapaan vuorottelivat ja tekivät toistensa iltamasta samalla helpomman. Toisin sanoen välillä Kiske luikautti päävokaalit, toisinaan Deris, ja välillä miehet tulkitsivat biisejä sulavassa duettohengessä. Ja kuten mainittua, välillä Kai Hansen, Helloweenin todella vanhojen aikojen solisti, otti päävastuun. Parikymmentä vuotta Helloweenissä huhkinutta rumpali Daniel Löbleä ei voi syyttää maailman tyylitajuisimmaksi rumpaliksi, mutta mikä tärkeintä: kyllähän power metalin vaatimat tuplabassarikaahaukset lähtivät tanakasti ja voimalla. Jäi myös mieleen, että kolisevat tomisoundit olisivat voineet olla huomattavasti paremmatkin.
Kitaristit Sascha Gerstner ja Michael Weikath olivat myös tuttuun saksalaiseen tapaan täsmäiskussa, mutta olemuksiltaan he olivat melkein kuin toistensa vastakohtia. ”Nuorison” edustaja, alle viisikymppinen Gerstner oli fyysisesti huipputikissä, kun taas Helloweenia aikoinaan perustamassa ollut ”Weiki” näytti jopa huolestuttavan hauraalta. Onhan mies ollut ”kevyessä kunnossa” jo pitkään, mutta toivottavasti hänen kondiksessaan ei ole tullut kääntetä aiempaa huonompaan suuntaan.
Jäikö joku mainitsematta? Todellakin. Jos Helloweenissa on muuttumaton ikihonka – pelkästään hyvällä tavalla – niin se on Markus Grosskopf. Tätä mainiota bassottelijaa ei yksinkertaisesti pysty katsomaan tulematta itsekin hyvälle tuulelle. Loistavaa soittoa, energistä lavaliikehdintää, tyylikästä yleisön huomioimista. Umpikokenut Grosskopf on tehnyt näitä juttuja yli neljä vuosikymmentä ja voi hemmetti, että homma taipuukin komeasti.
Kun yhtye on uuden Giants & Monsters -levyn kiertueella ja samalla juhlistaa nelikymppisiään, on päivänselvää, että settilistan tekemisen kanssa tulee vaikeuksia. Helloween oli päättänyt ratkaista tämän probleeman ”more is more” -lähestymistavalla. Totta kai pirun monta yleisönsuosikkia ja klassikkoa jäi nytkin kuulematta, mutta jos bändi paiskaa innolla mukana eläneen jäähallin riemuksi yli kaksikymmentä kappaletta – osa biiseistä oli toki todella pitkiä – näin väkevällä innolla ja intensiteetillä, niin ”mission completed”.
Joten ei kai siinä sitten muuta kuin Helloweenin viisikymppisiä odotellessa. En tiedä, ovatko ihan kaikki jäähallin lavalla tällä kerralla nähdyt muusikot enää siinä vaiheessa tämän ”täsmäiskuja tarjoilevan kurpitsakoneen” kyydissä, mutta kyllähän ne Helloweenin puolivuosisatajuhlat tullaan näkemään. Ja mikäpä sen voimauttavampaa!
Teksti: Timo Isoaho