Aloitetaan lopusta, sillä eiköhän useimpia kiinnosta ennen kaikkea se, miten Hanoi Rocksin 80-luvun kokoonpanon paluukeikka sujui. Vastaus ei ole aivan yksioikoinen.
Osuuden sijoittaminen pitkän illan loppuhuipennukseksi oli loogista, mutta ei välttämättä järkevintä, sillä siinä vaiheessa iltaa oltiin kuultu jo parin tunnin edestä niin tiukkaa soittoa, että rima oli todella korkealla. Ensimmäisen Hanoi-biisin käynnistyessä olo olikin hämmentynyt, sen verran kaoottiselta Tragedy alkuun kuulosti. Hyvin pian esitys kuitenkin voitti puolelleen, ihan jo siitä syystä, että oli sydäntä lämmittävää seurata, kuinka toisaalta jännittyneitä ja toisaalta innostuneita Michael Monroe, Andy McCoy, Sami Yaffa, Nasty Suicide ja Gyp Casino lavalla olivat. Eikä yleisöstä tulviva innostus ja rakkaus voinut olla tarttumatta.
Esityksessä oli ehdottomasti muitakin kuin vain nostalgisia arvoja. Monroe oli erinomaisesti sujuneen illan jäljiltä valovoimaisessa vedossa. Yaffa ja Nasty pitivät odotetusti bändin soiton kasassa vakuuttavasti. Villi kortti McCoy oli etenkin alkusetin ajan yllättävänkin hyvässä kunnossa, ei varastanut show’ta liikaa ja soitti tyylilleen ominaisesti huolettoman värikkäästi roiskien. Hänen osumaprosenttinsa oli hyvä, vaikka setin loppupuolen tunnelmallisimmissa kohdissa soiton suurpiirteisyys kostautuikin. Million Miles Away kuulosti lähes hellyttävän haparoivalta.
Gyp Casino ei ole viime vuosina pahemmin rumpuja soittanut, ja paikoin se kuului häritsevästi. Muutamassa biisissä hänen epävarmuutensa tuntui heijastuvan koko porukkaan. Luultavasti bändin yhteistä treenausaikaa oli yksinkertaisesti vain liian vähän.
Yhdeksänbiisisen setin parhaimpina hetkinä, esimerkiksi kiihkeän Oriental Beatin aikana, kaikki oli kuitenkin ihailtavan hyvin kunnossa ja paluukeikan aiheuttama etukäteisinnostus lunastettiin vaivatta. Kaikki illan esiintyjät lavalle koonneen Up Around The Bendin soidessa illan uljaana finaalina olo oli onnellinen ja tyytyväinen niin yleisössä kuin epäilemättä lavallakin.
Hauska ja lämminhenkinen veto, mutta eiköhän tämä ole parempi jättää yhteen kertaan.
Jäähallilta pois kävellessä päässä soi kuitenkin illan muut kappaleet, ja niinhän sen pitikin mennä: kyseessä oli Michael Monroen 60-vuotisjuhla. Noin kolmetuntinen ilta olikin vahva todiste siitä, että vaikka vaadittiinkin Hanoin comeback, että jäähalli möi loppuun, ei Monroen tarvitse roikkua menneisyydessä. Polveilevan keikan vahvimmat hetket koettiin hänen soolomateriaalinsa parissa.
Ilta oli jäsennelty kiinnostavasti eri vaiheisiin. Lämmittelystä vastasi yhden timanttisen punklevyn vuonna 1994 julkaissut Demolition 23. Lavalla nähtiin Monroen lisäksi Yaffa ja Nasty sekä rumpalin tontin jämäkästi paikannut Karl Rockfist. Viiden biisin tiukka ja koreilematon tykitys oli todella vahva aloitus.
Seuraavaksi siirryttiin Monroen ensimmäisten soololevyjen maailmaan. Bändinä oli Monroen nykyinen yhtye (Steve Conte, Karl Rockfist, Rich Jones) ja kasarisoundit lavalle taikoi kosketinsoittaja Lenni-Kalle Taipale. Niin hienoilta ja sävykkäiltä esimerkiksi Not Fakin It ja Man With No Eyes kuulostivat, että mieluusti soisi Monroen esittelevän tätä puolta itsestään nykypäivänä enemmänkin.
Miten olisi seuraavaksi pitkästä aikaa rehti kasari-hard rock -albumi? Mestari voisi näyttää kaiken maailman Reckless Loveille Steel Panthereille, miten homma hoidetaan.
Seuraavaa vaihetta pohjustettiin Monroen käännöksellä Dave Lindholmin Puhelinlasku on mun -kappaleesta (Telephone Bill’s All Mine levyltä Whatcha Want, 2003), ja lavalle astelikin myös ”Deiv” Lindholm, jota Monroe ylisti useaan otteeseen yhdeksi maailman parhaista kitaristeista. Reteästi tilan haltuun ottanutta Davea säestämään tulivat Lacu Lahtinen, Costello Hautamäki ja Timpa Laine, joten seuraavaksi heidän seurakseen lavalle asteli Andy McCoy ja oli aika muistuttaa mieleen, kuinka hienoja kappaleita Hanoi Rocksin 2000-luvun alun inkarnaatio parhaimmillaan teki.
Väliajalta yleisö lipui sisään parin pelkistetyn, Lenni-Kalle Taipaleen kanssa soitetun biisin säestämänä. Jenni Vartiaisen kanssa Monroe duetoi Missä muruseni on -kappaleen, joka tuntui alkaessaan omituiselta tyylirikolta, mutta toisaalta: nykypäivän Monroehan on myös tätä, koko kansan viihdyttäjä. Oli kiinnostavaa seurata Monroeta näin kaukana omalta mukavuusalueeltaan: laulamassa stemmoja suomenkieliseen popballadiin. Esitys oli yllättävänkin koskettava, ja alun yliyrittämisen jälkeen Monroen stemmat kulkivat todella hienosti. Toki sekin oli arvokasta, että näin iltaan saatiin edes yksi naisartisti.
Illan musiikillisesti vahvin osuus alkoi Monroen uusimman soolotuotannon myötä. Ensiksi lavalle kutsuttiin Ginger Wildheart, ja olikin hienoa huomata, miten suurta riemua yleisössä aiheuttivat Sensory Overdrive -albumin (2010) sekä Dregenin kanssa esitetyn Horns And Halos -albumin (2013) erinomaiset kappaleet. 78, Trick Of A Wrist ja Ballad Of The Lower East Side olivat illan ehdottomat kohokohdat, eikä ole mikään ihme, jos niihin ei voinut vastata edes Hanoi Rocks. Tuntui, että koko illan vahvasti laulanut ja tutun energisesti – joskin takavuosilta jo selvästi rauhoittuneena – esiintynyt Monroekin nautti tästä osuudesta kaikkein eniten. Eikä ihme, sillä juuri nuo levyt ja niiden persoonalliset kokoonpanot viimeistelivät Monroesta sen monen sukupolven kestotähden, joka hän nyt on.
Uusimmalta levyltä kuultiin vain nimibiisi I Live Too Fast To Die Young, ja muutenkin viimeisimmät soololevyt noteerattiin pikakelauksella, mikä sopi illan nostalgiseen luonteeseen ja vastasi varmasti yleisön toiveisiin. Neljän kitaristin voimin vedetty Dead, Jail Or Rock’n’Roll oli täydellinen valinta osuuden päätökseksi.
Pelkän musiikin voimalla hienosti kantanut, taitavasti rakennettu ilta todisti, että Monroe on hyvässä tilanteessa: hänellä on takanaan pitkä ura, kadehdittavan iso nippu ikonisia biisejä monelta eri vuosikymmeneltä, ja mikä parasta, hänen nykyinen soolobändinsä on vastaansanomattoman hyvä. Viimeistään tämän illan perusteella on selvää, että intohimoisia fanejakin riittää.
Kuvagalleria: Michael Monroe 60th Birthday Bash (Kuvat: Jana Blomqvist)
