Teksti: Henri Eerola, Lassi Linnola
Perjantai:
Festivaalin avausbändin valinta ei ole koskaan helppo, ja perustunee moneen seikkaan, mutta Tuskan pelisilmää tämän asian suhteen voi ihailla jo toista vuotta putkeen. Viime kesänä pelin avasi Avatar, ja siinä missä nyt päälavan avaavan Lord Of The Lostin rooli on vetää euroviisukansa alueen sisäpuolelle, varmistaa sitä seurannut skottilainen merirosvopataljoona Alestorm, että bileet varmasti pysyvät käynnissä, kumiankkoineen kaikkineen.
Viikonlopun ensimmäinen, ja onneksi yksi harvoista vastakkainasetteluista koittaa jo kello viiden jälkeen kun valtakunnan tulikuumin melodeathsensaatio Bloodred Hourglass päätyy kilvoittelemaan yleisön huomiosta samaan aikaan telttalavalla soittaavan moldovalaisen Infected Rainin kanssa. Valinta osuu tällä kertaa näistä kahdesta siihen vähemmin todistettuun. Sanalla sanoen filmaattisen ja valovoimaisen Lena Scissorhandsin ohjastama ulkomaanvieras on nyt ensimmäistä kertaa elävänä edessäni. Myönnän, että djent-katkuisen modernin metallin parissa on kotikuuntelussa tehnyt kohtalaisen tiukkaa, mutta keikalla bändi imee mukaansa. Tai lähinnä räyhäriittansa Scissorhands, jonka voi helposti niputtaa melodisen kuolometallin voimanaisten joukkoon Angela Gossowin, Alissa White-Gluzin ja Tatiana Shmailykin rinnalle.
Itselleni kovasti kaivattu jälleennäkeminen koittaa jälleen teltan suojissa. Pääkaupunkiseudun vaihtoehtorockin kulttibändi Suburban Tribe täyttää tänä vuonna kolmekymmentä vuotta, joten se kasasi rivinsä kuudentoista vuoden hiljaiselon jälkeen tätä merkkipaalua juhlistaakseen. Hyväkin bändi kaatuu jo kevyestä puhalluksesta, jos sen keulakuva ei suorita tasollaan, ja onkin hurjaa huomata Ville Tuomen jatkavan viimeiseen hikipisaraan tasan siitä, mihin Tavastian lavalla 2011 jätti. Koko muu yhtye soittaa merkillepantavan tiukasti, vaikka valitseekin jäädä laulajansa taustalle, primus motor Janne Joutsenniemen alataajuksien toki murahdellen muuta soitinosastoa äänekkäämmin. Nostalgiatrippi ei täyttäisi kaikkia reunaehtoja, jos viidellä ensimmäisellä albumilla laulanut Jouni Markkanen olisi karkeloista sivuutettu, ja hän saakin kunnian astella lauteille kahden laulun ajaksi.
Tämän vuoden Tuskan ensimmäinen antikliimaksi matkusti luoksemme Norjasta. Vuonojen maan suurin ja aikoinaan myös kaunein sinfonisen mustan metallin mesenaatti Dimmu Borgir on viime vuodet koetellut kuulijoitaan nälkävuoden pituisiksi venyvillä levytystauoillaan. En toisaalta edes ole varma, olisinko enää kiinnostunut kuulemaan uutta musiikkia hampaattoman, yli kuusi vuotta sitten julkaistun Eonian perusteella. Mikä harmillisinta, päivänvalossa irvistelevä, säästökuurilla ilman pyroja tai muita asiaansa auttavia krumeluureja esiintyvä, sessiomiesten tukema Shagrath-Silenoz-Galder-trio on livenä todella luotaantyötäntävä. Tykkejä biisejähän bändillä riittää, mutta virkamiesmäinen läpisoittelu ja rikkaista äänimaailmoista tunnetuista sävellyksistä lopunkin elämän kuristava puuroinen livemiksaus hapatti tunnelman.
(Henri Eerola)
Kerry King. Kuva: Jan Trygg
Kaiken modernin metallin ja synavoittoisten core-bändien keskellä Kerry King on melkoisen analoginen tuulahdus Tuskassa. Riffit soitetaan yksinomaan downpickaten ja syntetisaattorin näpräämisestä luultavasti joutuisi jalkapuuhun. Eivätkä rummut tule todellakaan nauhalta, saati edes triggeröitynäkään, sen verran löysin rantein – ja ajoittain jopa huolimattomasti – Slayeristäkin tuttu Paul Bostaph patteristoaan käsittelee.
Kingin panostus genrelle on niin valtaisa, että esitykseen on mahdoton suhtautua ilman menneisyyden painolastia. Vaikka keikalla pääosassa oli ansaitusti vastikään julkaistu From Hell I Rise (2024) -albumi, esityksen loppupuolelle säästetystä Raining Blood -klassikon vastaanotosta pystyy aistimaan, ettei tänne olla niinkään Kingiä tultu katsomaan, vaan enemmänkin Slayerin perintöä. Tämä lienee vaikuttanut jo vokalistinkin valintaan, sillä Death Angelistä tuttu Mark Oseguada on ulosantinsa puolesta juuri oikea mies tulkitsemaan myös Tom Arayan osuuksia. Liikaa ei kuitenkaan märehditä menneitä, sillä jo edellä mainitun Raining Bloodin lisäksi thrash-legendan tuotannosta kuultiin vain Black Magic (1983) ja Chemical Warfare (1984) – kumpikin live-klassikoita, mutta kaukana hittikimarasta.
Jättiläisen varjo on kuitenkin niin valtaisa, ettei King pääse sieltä ainakaan tällä näkemällä karkaamaan. Esitystä vaivaa sama rutiininomaisuus, joka leimasi myös Slayerin (toistaiseksi) viimeisiä keikkoja. Näillä kilometreillä esiintyminen lienee jo enemmän työtä kuin puhdasta soittamisen iloa. Slayerille voi rutinoituneet otteet antaa anteeksi – onhan kyseessä sentään Slayer! Siksi rutinoitunutta Kingiä katsellessa olo jäi hieman tyhjäksi. Tulipa katsottua.
Vaara ei tule mustanharmaista taustalakanoista, niittirannekkeista tai vaikkapa terotetuista kulmahampaista, vaan sen syvään syleilevän pimeyden valjastamisesta palvelemaan omia nyrjähtäneitä mielihaluja. Sisäpiirivitsistä reilu vuosikymmen sitten alkunsa saanut avantgarde-outolintu Zeal & Ardorin musiikissa yhdessä hetkessä orjakahleet kilkattavat riisutun unisono-laulelman taustalla, tunnelman samassa sekunnissa vaihtuessa riffimyrskyn ja rumputulen kakofoniaan. Konsepti on paperilla skitsofreeninen, mutta eritoten livenä tunnelmasta toiseen sinkoilu on huumaavaa eikä lavasta saa silmiään irti. Varsinkin kun johtohahmo Manuel Gagneux taustalaulajineen äityvät negrospirituaalien trippiensä vietäväksi keskelle puuvillapeltojen sortoestetiikan ryvettämään satanistista gospelia.
Drum and bass -yhtye Pendulum on Tuskassa outolintu, jonka kiinnittäminen ensimmäisen päivän pääesiintyjäksi on varmasti aiheuttanut ankarimpien aitopäiden parissa melkoisen määrän hampaiden kiristelyä. Australialaisyhtyeen historiassa on toki ollut metalliinkin viittaavia vivahteita, mutta silti. Ja onhan Pendulumin huippuvuosistakin vierähtänyt jo tovi, mikä on myös omiaan herättämään epäilyjä. Syitä kiinnitykseen voi spekuloida vaikka millä mitalla: kenties taustalla on vaikuttanut Rockfestinkin peruuntumiseen johtanut haastava metallikesä – tai sitten Tuskan järjestäjät haluavat kokeilla kepillä jäätä ja katsoa, mitä kaikkea se kestää. Jatkuvasti enemmän koko kansan juhlaksi muuntuvalta Tuskalta jälkimmäisenkin ymmärtäisi. Olipa selitys mikä hyvänsä, joutuu Pendulum lunastamaan paikkansa päälavalla.
Siihen, miten kunniakkaasti Pendulum suoriutuu haastavasta rastistaan, ei ole yksiselitteistä vastausta. Jos asiaa haluaa analyyttisesti puida, voi keikan todeta hämärtäneen rajaa perinteisen bändiesityksen ja DJ-setin välillä. Lavalla toki nähdään yhtyeestä nimenomaan bändiversio, mutta on vaikea arvioida, oliko esimerkiksi solisti Rod Swiren midikitara enemmän rekvisiittaa kuin oikeasti äänentoistoon kiinni kytketty soitin. Sen sijaan visuaalisesti vaikuttaviin taustavideoihin on panostettu sitäkin enemmän, ja setin keskelle ujutetut Prodigy-remixit tuovat mieleen tiskijukan, joka ymmärtää soittaa juuri oikean lekan juuri oikeaan aikaan. Kiitettävän kokoisen yleisömassan kentälle houkutellut Pendulum muuntaakin Suvilahden kuin valtavaksi ulkoilmaklubiksi, jossa ei piteiltä, hardstyle-basarilta tai letkajenkaltakaan säästytty.
Asiat asettuvat paremmin uomiinsa vasta seuraavana päivänä, kun päälavalle kavunnut Bring Me The Horizon nostaa riman sinne, missä sen pääesiintyjän kohdalla kuuluukin olla. Pendulum ei kykene tuomaan lavalle spektaakkelia, joka saisi skeptikonkin heltymään. Jos et ole fani jo entuudestaan – tai antaudu reivitunnelman vietäväksi – meininki voi käydä nopeasti puuduttavaksi. Näin käy itselleni. Onneksi paikalla on myös monia, jotka silminnähden nauttivat päästessään tanssimaan. Kerta se on ensimmäinen Tuskassakin!
(Lassi Linnola)
Pendulum. Kuva: Jesse Kämäräinen
Lauantai:
Mielestäni djentistä ei genrenä ole kauheasti hyvää seurannut. Poikkeuksena tähän on tanskalainen Vola. Väitän syyn piilevän laulaja-kitaristi Asger Mygindin silkinpehmeässä äänessä, joka pysyttelee miltei yksinomaan puhtaassa rekisterissä. Kaikesta koukeroisesta rymistelystään huolimatta Vola tarjoaakin ihanan rentouttavan startin Tuskan toiselle päivälle. Tällä keikalla ei tarvitse riehua, voi kerrankin vain kuunnella hiljaa. Raukeaa tunnelmaa korostaa myös settilista, jonka kappaleet kulkevat miltei identtisissä tempoluokissa. Tylsyyden puolelle ei päälavalla kuitenkaan lipsahdeta – siitä pitää huolen yhtyeen rumpali Adam Janzi, joka onnistuu ilmiömäisen vaivattomasti luomaan settinsä takaa dynaamisen kutkuttavia tekstuureita. Ainoa todellinen moitteeni kohdistuu settilistaan. Edustan tässä asiassa vähemmistöä, mutta mielestäni debyyttialbumi Inmazes (2016) on yhtyeen kiistaton mestariteos. Sen jälkeen Volan kulmat ovat hioutuneet, pahimmillaan liiankin tylpiksi. Siksi olisinkin suonut yhtyeen soittavan debyytiltä muitakin kuin Stray the Skiesin. Vastapainoksi pitää kuitenkin todeta, että vuosi sitten julkaistu Paper Wolf -single nousee live-käsittelyssä koko setin kohokohdaksi.
Olen nähnyt Samuli Putron soittavan ennenkin soolona. Kyseessä oli ilmaiskeikka Tapiolan kirkossa, enkä sen perusteella odottanut Tuskassa nähtävältä Putro in Black -konseptilta suuria. Kyseessähän lopulta on vain Putron sooloesiintyminen. Olin väärässä, niin ihanan väärässä.
Nyt aion sortua kliseiden häpeilemättömään viljelyyn ja poskettomalta liioittelulta kuulostavaan ilmaisuun. Putro in Black on nimittäin yksi parhaista keikoista, jolla olen ollut. Ehkä jopa paras. Tiivistämön uumeniin intiimille KVLT Stage by Inferno -lavalle sijoitettu keikka on jo alkuasetelmiltaan herkullisen arka: kukaan ei tiedä, tuleeko tästä yhtään mitään – kenties vähiten Putro itse. Koskettimien kanssa esitetty Tuolla lentää pääskysiä saa kuitenkin yleisön välittömästi hiljentymään ja tarttumaan jokaiseen sanaan. Näin rikkoutumatonta läsnäoloa, niin lavalla kuin yleisössäkin, näkee ja kokee vain hyvin harvoin.
Olen toki jo aiemminkin rakastanut Putroa. Kukaan ei osaa sanoittaa elämän katkeransuloista kirpeyttä häntä paremmin. Putro on se, jolle haluaisin soittaa aina silloin, kun sudenhetkellä herään sängystä käymään oikeutta itseni kanssa. Hän ei tarjoaisi vastauksia, sillä me molemmat tiedämme, ettei niitä ole. Mutta keskustelun päätteeksi olo olisi kevyempi. Joillakin on se ihmeellinen taito. Kutsun tätä eräänlaiseksi sielunhoidoksi, ja juuri sitä on myös Tuskan lauantaina tarjolla. Putron esittäessä läheisen poismenosta kertovaa Ota syliisi -käännöstä Nick Caven Into My Arms -klassikosta, kuulen viereltäni äänekästä niiskutusta. Käännyn äänen suuntaan ja näen kaapin kokoisen ja karskiakin karskimman prätkämiehen vuodattavan kyyneleitä vuolaina puroina silmistään. On niin hiljaista, että erotan miehen kuiskaavan Putrolle ”Haista vittu” sävyllä, johon kykenee vain sellainen, jonka kipeitä arpia on juuri silitetty sielua myöten. Mies saa ystävältäni nopean halauksen, ja palaa myöhemmin kiittämään ystävääni. Niin pienistä eleistä se välillä on kiinni.
Voisin kuvailla konsertin yksityiskohtia sivukaupalla. Sitä, miten Elämä on juhla muuntui Putron riemuksi muotoon ”elämä on Tuska”. Tai sitä, millaisella taidolla Putro kuljetti tunnelmaa itkuisen hartaasta hervottoman hauskaksi. Tai sitä, miten hienosti Kun olet aikuinen toimikaan pelkkien rytmimunien säestämänä. Kohokohtia riittäisi, mutta sanat loukkaavat sitä, mitä Tiivistämön sydämessä koettiin. Sen sijaan tyydyn toteamaan Tuskan järjestäjille tämän: kiitos, kun mahdollistitte tällaisen elämyksen.
(Lassi Linnola)
Bring Me The Horizon. Kuva: Jesse Kämäräinen
Jos Pendulumin kiinnittäminen yhdeksi pääesiintyjistä aiheutti vakiintuneissa Tuska-vieraissa parranpärinää, ei Sheffieldin moderni monimetalliottelija Bring Me The Horizon juuri enempiä ylisanoja samaisista kuppikunnista vastaanottanut. Ei, vaikka vokalisti Oli Sykesiin voimakkaasti ruumillistuva ja nahkaansa ahkerasti luova viisikko on sukupolvensa tärkein vaihtoehtometalliyhtye. Väitän, että tällä menolla ennemmin tai myöhemmin jopa Linkin Parkin kaltainen, realistiset mittasuhteet ja rationaalisen käsityskyvyn ylittävä instituutio.
Jos ison lavan ja sen mahdollistamien visuaalisten puitteiden alikäytöstä voisi periaatteessa syyttää jokaista tätä englantilaisbändiä edeltänyttä esiintyjää, ulosmittaa Bring Me The Horizon menneistä kahdesta päivästä kaiken piiloon jääneen potentiaalin ja tarjoaa seitsemäntoista kappaletta kestävän post-apokalyptisen ilotulituksen niin vastaanpanemattomalla intensiteetillä, että jopa niiden nokka pystyssä pehmytmetaliin suhtautuvien luulisi vaikuttuneen näkemästään.
Keikan alussa lavalla makaavien samettipeitteiden alta paljastuu kauttaaltaan portaita myöten videopinnalla silattu lavarakennelma, jonka nähtyäni en keksi yhtään hyvää syytä, miksi yhdenkään päälavalla esiintyvän Tuska-yhtyeen tulisi tyytyä pelkkään vanhanaikaiseen taustalakanaan. Kummallista kyllä, ison estradin valtavaa valotaulua hyödyntää kolmen päivän aikana vain kourallinen yhtyeitä, vaikka jokaisen näin tekevän viihdearvo kohoaa tämän ansiosta useamman napsun.
Standardit ja mahdollisuudet keikkakokemuksen visualisoimiseksi ovat nyt kaikkien silmillä, ja vaikka tämän kertainen show ei aivan yllä viime vuoden Gojiran vastaavaan, on olo Bring Me The Horizonin syleilyssä ennen muuta vaikuttunut.
(Henri Eerola)
Sunnuntai:
Tiedä sitten, mitä ja minkälaista projektia Janne Wirman on viime vuonna telakalta herättämästään ja tyylisuuntaansa rajusti korjanneesta Warmenista alunperin kaavaillut, mutta Tuska-yleisö antaa kyllä kuulua, kuinka paljon se tätä Children Of Bodomin reinkarnaatiota rakastaa. Jos paluualbumi Here For None oli pähkinänkuoressa parasta Bodom-musiikkia kuin mitä legendayhtye itse julkaisi melkein kahteenkymmeneen vuoteen, ei tarvinnut liikaa arvailla, ratkeaisiko telttalava liitoksistaan uuden levyn nimikappaleen ensimmäisten kosketinkulkujen räjähtäessä tuttuun ja turvalliseen melodeathtamppaukseen.
Tähtien asennot, Ensiferumista lainattua Petri Lindroosia myöten ovat toden totta tässä yhtälössä kohdallaan, eikä kolmen Bodom-lainan soittaminen tunnu miltään osain banaalilta, vaan itse asiassa päinvastoin! Viimeistään Alexi Laihon poismeno jätti metallinkuuntelijoiden mielenmaisemiin ammottavan aukon, jota osan keikasta jopa liikuttuneessa tilassa yleisölle veistelevän Wirmanin miehistö täyttää ihailtavan tyylitajuisesti.
(Henri Eerola)
Warmen. Kuva: Jesse Kämäräinen
On ihana nähdä, miten vahvassa vedossa (ja suosiossa) kotimaiset vakionimet ovat. Stam1nan houkuttelema väkimäärä oli omaa luokkaansa, ja Suburban Triben paluu ylitti sukupolvirajat Radio City Stage -telttalavalla. Ja sitten on Stratovarius, joka sunnuntaina lietsoi Open Air II -lavan häpeilemättömään yhteislaulun juhlaan! Ja jos tämä juhla jotain on, niin ansaittua. Yhtyeen tuorein Survive-kokopitkä (2022) on erittäin virkeää power metalia, ja bändi on muutenkin kyennyt uusiutumaan aina tarpeen vaatiessa, niin tuotannon kuin jäsenistönkin puolesta. Siksi Tuskassa nähtiinkin lavalla viisi alansa mestaria, jotka kuljettavat keikkaa vuosikymmeneltä toiselle varmoin ja verevin ottein. Erityiskiitos kuuluu solisti Timo Kotipellolle, jonka ääni yhä täyttää power metalin (kirjaimellisesti) korkeat vaatimukset. Setin huipentuessa Hunting High and Low -ikivihreään näen itselleni tuntemattoman metallisoturin kapuavan anniskelualueen pöydälle seisomaan ja levittävän kätensä euforiseen tuuletukseen. Tältähän sen pitäisi aina tuntua!
Jos esitys alkaa The Grand Conjurationilla, ei mikään enää voi mennä pieleen. Eikä onneksi menekään! Päälavalla esiintyvä Opeth on kuin vastakohta sille yhtyeelle, jota levyillä nykyisin kuullaan. Genesis-larppaaminen jätetään sivuosaan, kun Mikael Åkerfeldt murisee sielunsa ytimistä saakka. Monille tämä on varmasti tervetullut yllätys, sillä Åkerfeldtin jääräpäinen pidättäytyminen progessa on jo fanien keskuudessa kestovitsi. Jos olisi koko yleisön saanut yhteen riviin, olisi varmasti jonkun päästä voinut bongata ”Make Opeth Scream Again” -lippiksen. No, nyt ärjytään! Yhtye käy läpi alkupään tuotantoaan, ja yleisöä hellitellään Ghost of Perditionin ja Heir Apparentin kaltaisilla herkuilla. Näillä kappalepituuksilla ei 75 minuuttiin kyllä kauheasti mahdu, etenkin kun Åkerfeldt käyttää ajasta ainakin 15 minuutta improvisoituun jutusteluun. Opethilla ei tosin enää ole juurikaan todisteltavaa, ja sen myös Åkerfeldt tuo rehdisti ilmi. Tai kuten mies itse toteaa: ”I don’t give a fuck.” Hälläväliä-asenne rajoittui kuitenkin yksinomaan välispiikkeihin, ja ruotsalaisyhtye veti sopivan harmaassa sunnuntaisäässä vaikuttavan ja palkitsevan keikan. Hatunnosto myös yhtyeen suomalaisvahvistukselle eli Waltteri Väyryselle, joka on kunnialla omaksunut paikkansa rummuissa. Hyvä Waltteri, ei menty turhaan torille! (Lassi Linnola)
Harvoin muistan Tuska-viikonloppua päätettäneen yhtä otsasuonet pullistellen kuin tänä vuonna, mutta brittiläisen Bury Tomorrow’n ja australialaisjätti Parkway Driven peräkkäiset soittoajat lupailevat liki kolmen tunnin yhtäjaksoista selkäsaunaa.
Melodisen metalcoren työmyyrä Bury Tomorrow on albumi albumilta kypsynyt kuin parempikin viini, ja sinänsä traditionaalinen musiikkityylinsä sisältää siinä määrin kulmakerrointa, omaa persoonaa ja perinteisen metallin oppikirjaesimerkkejä kitarariffi- ja melodiaosastollaan, että se on jo vuosia sitten kuronut karkuun valtaosalta vastaavan tykittelyn perusbändeiltä. Suomessa bändiä ei ole liikaa nähty, enkä suoraan sanoen oikein tiennyt mitä keikalta odottaa. Daniel Winter-Bates bändeineen sekä käsinkosketeltavan kiehuva yleisömassa tarjoavat vastauksen välittömästi: viikonlopun energisin ja hyvin mahdollisesti jopa paras. Koko keikan yhtäjaksoisen circle pitin lisäksi todistan naama virneessä itselleni täysin uutta konseptia, eli miksaustiskin aitausta kiertävää kuolonkehää.
Bury Tomorrow’n ja täysin liitoksistaan revenneen yleisönsä runneltua Radio City -telttaa viikonlopun viimeistä kertaa katsellen mietin hiljaa mielessäni – ehkä jopa ihan ääneenkin – että juuri koetun ravistelun jäljiltä sunnuntain pääesiintyjä saattaa jäädä hieman jopa vastaantulijan rooliin. Ja näin käykin. Ero nälkäisen ja vielä viljalti näyttämisen halua uhkuvan brittibändin ja jo paikkansa vakiinnuttaneen sekä listasijat saavuttaneen Parkway Driven vimman välillä on silmiinpistävä. Käy jopa niin, että toisistaan tietämättä molempien kokoonpanojen vokalistit pitävät puheenvuoron yhteenkuuluvuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, näistä kahdesta Winter-Batesin silmien palaessa huomattavasti kirkkaammin.
Vaikka Winston McCall kuinka huitoo ilmaa ja tamppaa lattiaa, kengurumaan isoveli näyttää ja kuulostaa genreveljiensä selkäsaunan jälkeen lähinnä urautuneelta mittatilausmöhkäleeltä. Keikka on ihan hyvä, mutta kun huomaan normaalisti veren liikkeelle saavan Vice Gripin aikana lähinnä haukottelevani, ymmärrän kääntää nenän kohti festivaaliportteja, ja kiittää Suvilahtea jälleen yhdestä ikimuistoisesta metallintäyteisestä viikonlopusta. (Henri Eerola)
Parkway Drive. Kuva: Jesse Kämäräinen
