Tuska Metal Festival
Suvilahti, Helsinki
30.6.-2.7.2023
Teksti: Mape Ollila, kuvat: Nelly Tulimäki
Pidettyäni Tuskasta ensimmäistä kertaa sapattivapaan vuonna 2022 paluu Suvilahteen oli kuin olisi kotiinsa tullut. Paljon oli viime kerrastani silti muuttunut, kun lavoista yksikään ei ollut samassa paikassa kuin ennen ja niitä oli tullut yksi lisääkin. Muutokset kuitenkin ovat mahdollistaneet aina hiukan sekavana pitämäni alueen entistä tehokkaamman käytön ja komean kasvun yleisökapasiteettiin. Raskaamman musiikin arvostajia mahtuikin nyt tantereille jo 21 tuhatta per päivä.
Perjantai:
Samaan aikaan Slipknot-sukupolvenvaihdoksen eli Vendedin kanssa telttalavan valtasi synkkää synthwavea ja suorastaan sahalaitaisen metallista riffimyllyä yhdistelevä kalifornialaistrio Dance With The Dead. Hypnoottisesti tamppaavan rytminen, puoliksi taustanauhalta tulleiden ja puoliksi Justin Pointerin soittamien maalauksellisten syntikkavallien ja Tintti-tukkaisen Tony Kimin rapsakoiden riffien sekä John Terryn tappiinsa triggeröityjen rumpujen rätinä meni Tuska-kansan jalan alle ja viihdytti. Suvilahden tötsässä humppaavaa oikein mukavan kokoista väkimäärää ei kiusattu välispiikeillä, vaan biisien siltoina toimivat mitä luultavimmin kauhuleffoista sämplätyt one-linerit. Eipä tainnut olla koko Tuskassa montaa artistia, joka olisi keikkansa aikana rankaissut niskalihaksiaan yhtä antaumuksella ja piiskavammoja uhmaten kuin Tony Kim.
Tuskassa ilmeisesti Trio Niskalaukauksen tilalle jokavuotiseksi vieraaksi tullut ukrainalaisyhtye Jinjer on nelisen biisiä kestäneen keikkakatsantoni mukaan ja pitkin päivää bongaamastani hirmuisesta bändipaitamäärästä päätellen kerännyt muutamassa vuodessa maassamme hurjan suosion. Paitojen määrä kertoo paljon paljon myös yhtyeen keräämästä ulkomusiikillisesta sympatiasta, omistanhan itsekin yhtyeen sodan alussa julkaiseman We Want Our Home Back -tukipaidan, vaikkei Jinjerin kiemurainen ja makuuni hiukan liian melodiavapaa musiikki kestokuuntelussani kovin paljoa kulukaan. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö teknistä ja progressiivista djent-metallia soittava yhtye keräisi yleisönsä ihan pelkästään soitannollisilla ansioillaan ja laulajansa vangitsevalla karismalla. Päälavan edustalla olikin jo hetken yli kuusi väkeä kuin meren mutaa. Tatiana Shmailyuk otti väenpaljouden suvereenein ottein haltuunsa oitis setin alusta, lauloi ja korisi hyvin ja muisti välispiikeissään kiitellä niin Tuskan yleisöä kuin koko Suomea jatkuvasta tuesta niin yhtyeelleen kuin kotimaalleenkin.
Mokoman telttalavalla kiskaiseman kuulemma kiitettävän rankan setin kanssa samaan aikaan Inferno-lavalle nousi Imminence. Ruotsin eteläkärjestä tulevan yhtyeen Tuska-yleisön nuorimpaan neljännekseen vetoava musiikki on rytmisiltä valinnoiltaan aika omanlaistaan melodista ja melankolisella tavalla viipyilevää metalcoren ja post-hardcoren keitosta, johon vielä lisää omaa luonnetta tulee laulaja Eddie Bergin viulusooloista. Yhtyeessä on kiinnostavaa magnetismia, joka kiteytyy jossain määrin rumpali Peter Hanströmin persoonalliseen, tarpeettomankin paljon fillejä vilisevään soittotapaan mutta selvästi eniten vokalisti Bergin surumieliseen puhtaaseen lauluun ja intohimoisiin emo-rääkyihin. Itse en ihan koko aikaa osannut velloa yhtyeen syvän tunteen aallokossa, mutta bongasin lavan edustalta asiaa paremmin ymmärtävien keskuudesta eläytyvää yhteislaulua ja jopa hikoilevia silmiä eli aivan varmasti Imminencekin paikkansa perjantain päivänpaisteessa oli ansainnut.
Ruttovuodet pois lukien männävuosina varsin usein Suomessa vieraillut Arch Enemy toimitti päälavalta ammattireiskojen rutiinisetin, jossa yllättävintä oli laulaja Alissa White-Gluzin matala energia. Yleensä potkunyrkkeilevän sähköjäniksen lailla poukkoileva daami tyytyi Suvilahden helteessä pätevään perussuoritukseen, ja niin teki toki koko muukin bändi – joskin melodödön all world teamin raudanluja soittorutiini ja kiitettävän runsas vähintäänkin hyvien biisien kattaus teki työnsä juuri sillä tehokkuudella kuin olettaa voi. Yleisö tuntui tykkäävän, mutta oma lavasäteilymittarini ei Arch Enemyn lievän virkamiesmäisyyden ja epäselkeiden soundien vuoksi kuitenkaan tällä värähtänyt aivan niin kovaa kuin olisin toivonut.
Diablon kerätessä suomimetallin ystävät Inferno-lavan paahteeseen telttalavan varjoissa tarjoiltiin Deep Purplen klassikkosettiä orkesterin yhdenaikaisen (1973–76) basistilaulajan, Glenn Hughesin toimesta. Mieshän tituleeraa itseään termillä Voice of Rock, ja hienostihan tuo falsetti 71-vuotiaaksi edelleen korkeuksiin kohoaa, joskin aika maneerisesti joka kerta samasta sävelkorkeudesta. Eipä tuo silti käynyt valittaminen, kun harvinaisen charmantisti ikääntynyt leijonanharjainen herra toimitti Stormbringerit, Mistreatedit ja Burnit kera sukupolven verran nuorempien pelimanniensa. Teltta oli taas melkein täynnä, eikä yllättäen edes pelkästään meitä käpyjä vaan ilahduttavasti myös huomattavasti nuorempaa hevaria. Settiin ei tietenkään kuulunut yhtäkään rallia, jota varttuneempi yleisö ei olisi tuntenut jo vuosikymmenten takaa, mutta silti vahvasti siihen kähisevämpään, nykyiseenkin Purple-vokalistiin henkilöityvän Highway Starin soittaminen kieltämättä vähän yllätti. Konkari totta vie tietää mitä tekee: seitsemän biisiä ja hasta la vista – ja moni festaroija väitti nähneensä Tuskan 2023 parhaan vedon.
Lauantai:
Tuskan toinen päivä käynnistyi kohdallani sukkuloimalla Inferno- ja telttalavojen väliä, joilla saatiin todistaa muun muassa mahdollisesti ensimmäinen koskaan näkemäni lohikalapitti. Se koettiin Inferno-lavalla totutun energisesti mesonneen Brymirin melodiapommi Herald of Aegirin aikana. Kansa hyrräsi ympyrää ja kalaa viskottiin ilmaan kilpaa samaiseen pittiin syystä tai toisesta eksyneen puhallettavan dinosauruksen kanssa. Eipä tainnut Dino tietää puhaltavansa viimeiset henkäyksensä muutaman tunnin kuluttua In Flamesin pitissä.
Samaan aikaan telttalavalla soitannollista ylikompetenssiaan esitteli ruotsalaisen metallin ehkä seuraava ison juttu, teknisemmän päädyn karkeasti laulettua melodeathia esittävä Orbit Culture. Kuten Jinjerilläkin, Orbit Culturen musiikki on omaan makuuni liiaksi soittamis- eikä biisiorientoitunutta, mutta ylisuorittamisen ystäville yhtye oli suosionosoituksista päätellen silkkaa Smålannin mannaa, ja hemmottelivatpa he kansaa myös yhdellä uudella biisillä.
Paikoilleni ehdin asettumaan, kun oli aika todistaa yhdysvaltalaisen Motionless In Whiten ensimmäistä Suomen-keikkaa. Bändin radioystävällinen musiikki sijoittuu popeimmillaan akselille Linkin Park – Disturbed, kiukkuisimmillaan viisikko rähjää kuin piirun kevyempi Slipknot. Pääosalle Tuskan jääräosaston yleisöä uppo-oudon pennsylvanialaisbändin ilmaantuminen festarin bändirosteriin aiheutti lähinnä ihmetystä ellei jopa närästystä, mutta niin se vain taas nähtiin, että eturivien nuorempi väki lauloi kaikki biisit mukana. Keikan nähtyäni yhtyeen suosio ei yllätä, sillä klovnimeikkinen Chris Motionless oli varmasti viikonlopun karismaattisimpia keulakuvia. Muidenkin bändiläisten habituksesta päätellen Motionless in Whiten maailmassa on aina Halloween ja oli hienoa nähdä kuinka fiiliksissä esimerkiksi ihan omaksi ilokseen ilman mikkiä mukana laulava rumpali Vinny Mauro biiseistä oli. Vetävä setti koostui hyvästä balanssista energiaa ja melodioita, joskin ilman määrämittaslovareita Masterpiece ja Another Life ilmankin olisin ehkä voinut elää – niiden paikka ei ehkä ole festarisetissä.
Sunnuntai:
Tuska-sunnuntai urkeni harmillisen tuhruisena sadetta odotellen. Inferno-lavalla pyhäpäivän kinkerit käyntiin kiskaissut pomminvarma viihdyttäjä Smackbound esitti jo lukuisana paikalle ehtineen sivulavayleisön riemuksi kiistatta Tuskan 2023 soundeiltaan parhaan setin. Ensinnäkin helsinkiläisyhtyeen äänenpainetta oli valvomassa jos nyt ei aivan koko Sonic Pump -studion henkilöstö, niin ainakin melko lähelle. Kun siihen lyödään päälle aimo nivaska™ veren korvissa kohisemaan saavia melodisia hevibiisejä, muutama soitonopettajatasoinen musikantti sekä yksi valtakunnan monipuolisimmista raskasta musiikkia laulavista naisista, niin jo se nyt on sappermentti ellei ala krantumpikin sukankuluttaja viihtyä. Näissä kinkereissä ei tarvinnut pelätä nuottikorvatulehdusta, sillä ainoastaan lihasmuistihirviöistä kasattu Smackbound ei tee virheitä – ainakaan musiikissa.
Ammattilaisille aurinkokin vielä hymyili, joskin jo Smackboundin setin lopussa Esterin tenat alkoivat uhkaavasti falskata. Radio Rock -päälavan seuraavan esiintyjän aikana sateiden jumalattaren peräsin repeili ajoittain jo uhkaavasti, muttei onneksi onnistunut tärvelemään Tuskan 2023 isointa elämystä. Tai no, hitto – minulle olisi ollut yksi lysti, vaikka olisi satanut kirveitä, en olisi lähtenyt minnekään.
Kun New Jerseyssä 2009 perustetun, mutta juuri nyt pikakelauksella maailmanvalloitusta tekevän ja parilla viimeisellä levyllään deathcoren sääntökirjat kokonaan uusiksi kirjoittaneen Lorna Shoren avausbiisi Sun//Eaterin mahtipontisen klassinen intro oli edennyt vasta pari tahtia, päälavalla saattoi sataa eniten juuri meikäläisen silmäpussien seutuvilla. Sydänkäyrästänikin saattoi jäädä muutama lyönti väliin. Noin 150 hengen circle pit aukesi oitis keikan alusta eikä pysähtynyt kuin biisien välillä.
Lorna Shorea varten tänne olin tullut ja kauneimmalla mahdollisella tavalla äärimmäinen yhtye toden totta lunasti. Will Ramosin ördä pysäyttää verenkierron, koko bändin soitto ja erityisesti poravasara Austin Archeyn rumpalointi näyttää liian helpolta, jumalaisia melodioita ja silkkaa hyperteknistä musiikillista murhaa, jonka kokemisesta en vaihtaisi pois sekuntiakaan. Muutenkin jo henkisesti tyhjentävän myllytyksen kruunasi setin päättänyt parikymmenminuuttinen Pain Remains -trilogia, jota odotin jo etukäteen kuin jotkut Jeesusta sydämeen. Kyseessä on psykopaateillekin palan kurkkuun nostava deathcoren ja melodisen deathmetallin sinfonia, jonka alussa Tuskassa jopa taivas alkoi itkeä tuhrustaa. Kappalekolmikko on saanut inspiraationsa ihmiselämän syvimmästä murheen alhosta ja pysäyttävimmistä peloista – perheesi, puolisosi tai muuten vain kaikista rakkaimpiesi kuolemasta. Lorna Shore kirjoittaa meidän kaikkien tarinaa. Harvaan asiaan on yhtä helppoa samastua ja harva asia tökkii neulalla suoraan pelkokeskukseen yhtä rajusti edes ajatuksena.
Lorna Shore raastoi sieluni vereslihalle jo levyllä ja saman intensiteetin nyt livenä nähtyäni se vei sieluni mukanaan. En usko koskaan vuodattaneeni samaan aikaan kaikkien edesmenneiden rakkaiden menetyksen ja kokonaisvaltaisesti ravistelevan keikkaelämyksen kyyneliä.
Euroopan-rundinsa Tuskaan päättänyt bändi ei tainnut edes tietää millaisen vastaanoton saisi, ja yhtä isoa ellei isompaa on luvassa marraskuussa Lornien tullessa uudestaan Suomeen; Helsingissä ei bändin lipunmyynnille riitä enää Nordiksen Black Boxikaan, vaan veto on siirretty jo jäähallin kokoluokkaan. Lorna Shore on juuri nyt niin kuuma, että Tuskan keikan jälkeen sadan metrin päässä sijainneesta Alepan kontistakaan ei saanut enää kuin paahtoleipää.
Näistä tiloista oli aika vaikeaa asennoitua siihen, että seuraavaksi telttalavalle nousi toinen yhtä kovaa hypeä nauttiva yhtye, joskin saksalaisen Electric Callboyn nousukiidon syyt ovat jokseenkin päinvastaiset kuin Lorna Shoren. Julkeasti metalcorea ja juustoista eurodancea överin riemunkirjavaan teknoestetiikkaan yhdistävä Electric Callboy saattaa hyvinkin olla Euroopan tämän hetken viihdyttävin festaribändi. Harmi vain, että en Lorna Shoren käristämine synapseineni päässyt telttalavaa lähellekään, sillä Tuskan järjestäjätaholle sattui festivaalien ainoa kunnon mittavirhe. Electric Callboy veti lavan seutuville noin kolme kertaa enemmän porukkaa kuin telttaan mahtui.
Tungoksesta huolimatta Tuskan huutosakki hoilasi mukana ja tanssasi paidat märkinä, eikä pelkästään sateesta. Kuuntelin jokusen biisin valtavan lössin seasta noin kymmenen metriä teltan takaa ja ilman näköyhteyttä, kunnes lähdin ihanasti umpipöhkön, täydellisesti Pride-viikon alkuun julkaistun Cascada-coverin Everytime We Touch tahtiin kampeamaan itseäni väkijoukon läpi kohti pikaista evästäytymistä. Siitä ei nyt kuitenkaan jäänyt epäselvyyttä, että sanoivatpa sosiaalisen median puristiset ulikopterit mitä tahansa Tuskan ohjelmiston metallipitoisuudesta, kinkerien käynnistyttyä Suvilahdessa hevijengi on joviaalia ja kaikki on metallia, jos niin sovitaan – niin Dance With The Deadin synthwave, Electric Callboyn electronicore-tekno kuin vaikkapa VV:n six six six oon mä suruinen iskelmä.
Eikä se ollut kovin metallista seuraavaksi päälavalla esiintyneen hunnilauma The Hun etnorokkailukaan. Jos biiseistä riisuttaisiin perinnesoittimet ja kurkkulaulu, jäljelle jäisi varsin tavanomaista ja koukutonta keskitemporokkia. Mutta kun ko. ominaispiirteitä ei riisuta, eksoottisen yhtyeen soitinarsenaali ja täysin omanlaisensa mongolisoturipossea ja prätkäjengiä yhdistävä habitus tekevät siitä liveaktin, jonka pelkkä karisma keräsi Suvilahdessa uusia faneja kuin kärpäspaperi. Ja jos jollekin The Hun kappaleet olivat outoja, viimeistään Metallica-laina Through the Never takoi hitaimpienkin kalloon, että yhtyeeseen kannattaa tutustua. The Hu on lauteilla ehdottomasti parempi kuin laimeilla levyillään.
Sinfonisen sorttista naislauluista popmetallia esittävää Delainia teltalla katsoessa oli taas omanlaisensa elämys, että vaikka yhtyeestä on vaihtunut 80 % eli biisintekijää lukuun ottamatta jokainen naama sitten Tuskan-keikan 2019, bändi kuulostaa periaatteessa aivan samalta kuin silloinkin. Uusi laulaja, EDM-ympyröistä hevibändin keulille hakeutunut päivänsäde Diana Leah hoiti homman kotiin tyylillä ja Tuskan-keikkaan oman kaiketi ainutlaatuisen säväyksensä toi nyt kotikentällään, ja tovi sitten Delainin viimeisimmällä albumilla laulanut, Italiasta Helsinkiin kotiutunut musiikintutkija ja laulaja Paolo Ribaldini.
Tuska-sunnuntain päätti itseoikeutetusti supertähtiluokan Ruotsin-tuonti Ghost. Paavinasuistaan rekvisiittaa vähentänyt ja vähän vähältä itseään helpommalla päästänyt Tobias Forge on nykyisellään kuin Tom Jones helvetistä. Mikä ei tietenkään vähennä ukon vetovoimaa tippaakaan. Ghostin ensimmäisen Suomen-keikan Finnish Metal Expossa 2011 korkeintaan 50 muun katsojan kanssa nähtyäni onkin nyt hauskaa todistaa, miten tolkuttoman suureksi bändin juttu on paisunut, vaikka Tuskassa bändi ei tainnut esiintyä edes kaikista isoimmalla produktiollaan. Muutamaan kertaan aikaisemminkin näkemäni bändin vedoissa on julkeasti Hollywoodia, mahtavasti Abbaa ja valitettavasti vuosien vieriessä koko ajan vähemmän sitä leikkisää vihtahousun kanssa vehtailua, joka siinä aluksi niin kovin viehätti ja viihdytti.
Tuskan veto oli odotetusti iso show, mutta Forgen ääni ei ollut parhaimmillaan. Aloin laahustaa alueelta vähitellen pois noin kymmenennen biisin korvilla, johon mennessä isommista hiteistä saatiin kuulla Rats, Spillways ja Hunter’s Moon. Isoimmat hitit säästettiin setin loppuun eikä lempibiisiäni He Isiä kuultu olenkaan. Siitä iso miinus.
Suvilahden alueen tulevista muutoksista ja paljon puhutun Suvilahti Event Hubin kehityksestä johtuen esimerkiksi Flow Festival joutuu etsimään uutta järjestämispaikkaa jo ensi vuodeksi, mutta toimari Eeka Mäkysen mukaan Tuska järjestetään samoilla konnuilla vielä ensi vuonnakin, vaikkakin mahdollisesti pienemmällä kapasiteetilla. Millaisia muutoksia on luvassa, sen näkee ken elää.
