Tuska Metal Festival
Suvilahti, Helsinki
30.6.-2.7.2023
Teksti: Henri Eerola, kuvat: Nelly Tulimäki
Metalliväen perinteinen kansanjuhla järjestettiin tuttuun tapaan Helsingin Suvilahdessa, jossa vuonna 2019 alkanut, K18-leiman mahdollistama aluekehitys osoitti jo viime vuonna toimivuutensa. Kuitenkin, jos vielä viime vuonna Tuska-ympäristöä saattoi kuvailla termeillä ”väljä” ja ”hengittävä”, ei radikaalisti kasvanut yleisömäärä kirvoittanut enää vastaavaa hehkutukseen. 25-vuotiasta Tuskaa juhlittiin ennätysyleisömäärällä, loppuunmyydyn tapahtumaviikonlopun houkutellessa paikalle 63 000 metallipäätä eli 14 000 enemmän kuin vuosi sitten.
Liekö sitten syynä tapahtuman neljännesvuosisadan juhlavuosi, tai henkilökohtaiset nostalgiahuurut, mutta löysin itseni useamman kerran viikonlopun aikana tuijottamasta menneisyyteen. Usea tänä vuonna Tuskassa nähty yhtye on ymmärrettävästi nähty festivaalin lauteilla useaan kertaan, mutta vanhaksi itsensä tuntee viimeistään siinä vaiheessa, kun ymmärtää esimerkiksi perjantain pääesiintyjän rymistelleen Kaisaniemen kakkoslavalla kohtalaisen piskuiselle yleisömäärälle jo kuusitoista vuotta sitten. Muistelemaan äityi myös muun muassa Lost Societyn Samy Elbanna, jonka mukaan tasan kymmenen vuotta sitten muuan vasta kolmevuotias yhtyeen alku nousi ensimmäisen kerran Tuskan lavalle.
Perjantai:
Koska laulajansa ja rumpalinsa suonissa virtaa maankuulujen rokkitähtien verta, ponnistaa iowalainen Vended kieltämättä hieman eri lähtökohdista kuin täysin tuntematon modernin metallin rykmentti. Vasta muutamia kappaleita julkaisseen bändin ensimmäinen suomen keikka kuitenkin todisti, että vaikka sävellyskynä ei välttämättä ole vielä ihan hetkeen täydessä terässä, viitisen vuotta keitostaan hämmentäneen viisikon tavoittama huomio on täysin ansaittua. Samaan aikaan kun isiensä mammuttibändin voiveitset tylsistyvät vuosi vuodelta, raivoaa Vended kuin vesikauhuinen koira, aivan kuten Slipknot 20 vuotta sitten.
Jo mainittu Lost Society on tuttu vieras Suvilahden metallipyhätössä, ja vaikka bändin musiikkityyli on vuosien saatossa muljahtanut vähintään 180-astetta, sai bändin pehmytmetalli Tuska-yleisöltä lämpimän vastaanoton, aivan kuten viime vuonnakin. Vuoden takaiseen merkittävin muutos oli kahden thrash-aikakauden raidan KILL (Those Who Oppose Me) ja N.W.L. kiihdytysajot keskellä muuten huomattavasti modernimman materiaalin keskellä. Viime vuosina hieman jopa liikaa keulakuva Elbannaan henkilöityneitä stadionrock-kliseitä nähtiin tällä kertaa huomattavasti vähemmän, ja kokomustissa tykittänyt muu bändi piti näyttävästi kaasun pohjassa koko tunnin ajan.
Henkilökohtaisesti eniten odottamani keikka koitti perjantaina klo 17:15 kun viimeksi seitsemän vuotta sitten Helsingin jäähallissa lyhyen setin soittanut While She Sleeps aloitti historiansa ensimmäisen suomifestarikeikan. Ja siitähän sukeutui koko viikonlopun tapahtumarikkain kuusikymmentäminuuttinen! Albumi albumilta suosiotaan kasvattanut sheffieldiläisviisikko on pitänyt yhtä jo viisitoista vuotta, ilman yhtäkään miehistönvaihdosta, ja vaikka alkupään metallinen hardcore onkin vuosien saatossa kerännyt rinnalleen keveyttä ja elektronisia elementtejä, elävänä bändi on yhtä tulta ja tappuraa.
Lähinnä kolmen viimeisen albumin materiaalista koostunut settilista oli omiaan pistää runsaslukuisen yleisön jalan vipattamaan, eikä huutaja Lawrence Taylor tehnyt elettäkään hillitäkseen katsojiensa hurmosta. Päin vastoin, hän itse kiipesi itsekin yleisöön, kahteen kertaan, toisella rundilla surffaten hyvän aikaa ihmisten päällä, ja kun mies malttoi lavalla hillua, yllytti hän ihmisiä pahantekoon minkä ehti. Keikan loppupuolella eturivissä kovaa meteliä pitänyt ja bändin lippua heiluttanut corpse paint -ryhmä kutsuttiin lavalle riehumaan bändin kanssa.
Sen enempää teltassa rymynneen Mokoman kuin tovi tämän jälkeen Inferno-lavalla jyskyttäneen Diablon kansansuosio ei näytä hiipumisen merkkejä. Ensin mainittu oli mitä ilmeisemmin Kurimus-klassikkoalbuminsa merkkipäivästä inspiroituneena höystänyt kappalelistaa totuttua raskaammaksi, enkä ihan hetkeen muista yhtä intensiivistä ja jopa hyökkäävää Mokoma-keikkaa. Mene ja tiedä- ja Punainen kukko -purkauksilla käynnistetyn rypistyksen teemana oli löysät pois, minkä myötä pari pehmeämpääkin raitaa soi totuttua rujommin.
Sen sijaan Rainer Nygårdin kolonna veisteli huomattavasti verkkaisemmin, uusimman albuminsa When The Rivers Are Silent -materiaalin valaessa seitsemän vuoden tauon jälkeen Suvilahteen palanneen bändin esityksen perustat. Siinä missä Kalajoen kasvattien esiintymisissä on parhaimmillaan suuren urheilujuhlan tuntua, ei tunnelma tällä kertaa löytänyt ihon alle. Olen aiemminkin harmitellut Diablon keikkojen keskitempoisuutta, mikä toki valtaosin johtuu sen kappalemateriaalista, joka on, niin, keskitempoista. Kyllä niitä vauhtipalojakin katalogista löytyisi, mutta jos iso osa yleisöstä ei tuntunut juuri innostuvan uudemmista kappaleista, ja sinänsä energinen Angel (Renaissance, 2002) sekin meni monelta ihmetellessä mikä biisi, on ehkä haihattelua kaivata festivaalisettiin mitään Symbol Of Eternityä tai The Preacheria (Eternium, 2004) räväkämpää. Tai sitten tämä oli sitä kuuluisaa kansalaisrohkeutta, kun täsmähitit Read My Scars ja Mimic47 loistivat poissaolollaan!
Jos While She Sleeps määritti punkenergiallaan hemmetin kovan keikan mittarin kiitettäviin korkeuksiin, tyhjensi perjantain päättänyt ranskalainen Gojira pajatson täysin erilaisin asein. Koko päivän edellisten päälavaesiintyjien taustalakanoiden takana odotti koko takaseinän peittävä valotaulu, ja kun keikka käynnistyi, myös muut lavarakenteet portaita myöten toimivat käsittämättömän komean videoinstallaation kanvaksena. Tehokeino on varmasti omassa hintaluokassaan, ja siksi valta osalla bändejä saavuttamattomissa, mutta vastaavaa nähdessään visuaalisuuden standardit menevät hetkessä uusiksi. Perinteiset taustalakanasomisteet tai puhallettavat viikinkilaivat ovat kyllä tällaisen rinnalla pelkkää paperia.
Videokuva esiintyjän taustalla ei itsessään toki ole uusi keksintö, mutta tällä kertaa visuaalisuus ja ennen kaikkea oikea-aikaisuus musiikin kanssa hipoivat täydellisyyttä. Väitän, että vaikka Gojiran kohtalaisen äkkiväärä ja uppiniskainen jyräys ei kuuntelukokemuksena olisi se juttu, jäisi vastaavaa spektaakkelia silti tuijottamaan. Itse bändi keskittyi hoitamaan tonttinsa millintarkasti, kuten heiltä on totuttu odottamaan, vaeltaen siluetteina valotaiteen keskellä. Gojirasta on viimeisten kahden albumin myötä, hieman jopa huomaamatta kasvanut aivan valtava yhtye, joka tällä esityksellään nollasi viikonlopun kaikki muut bändit ennen ja jälkeen esiintymisensä.
Lauantai:
Göteborg -metallin suurin ja ainakin Tuska -yleisön mielestä myös kaunein In Flames veti päälavan edustalle mahdollisesti eniten yleisöä kuin mikään muu bändi, vaikka en ihan ymmärtänyt miksi. Alkuvuodesta julkaistu albuminsa Foregone on kerännyt kiitettävän määrän suitsutusta. Paluu raskaaseen sarjaan, nimen oman musiikin raskauden takia, näyttäisi toistuvan monenkin suunnan ylistyssanoissa. Mahdollisesti olen vain nähnyt tämän orkesterin aivan liian monta kertaa kyetäkseni sen ihmeemmin innostumaan, tai sitten jäin odottelemaan niitä oikeasti hyviä biisejä, joita ruotsalaislähtöisen legendan katalogissa riittäisi yllin kyllin. Uusin albumi on kuin hiilipaperikopio tätä edeltäneestä, huomattavasti virkeämmästä I, The Maskista (2019), eikä sen kappaleiden rinnalla, tälläkään kertaa, kuultu juuri mitään aiemmasta poikkeavaa.
Huomioitakoon toki, että aikoinaan hillittömät määrät kuraa niskaan saaneelta A Sense Of Purposilta (2008) soitettiin jopa kaksi kappaletta. Ja jos nyt käsi sydämellä asiaa tarkastellaan, niin eivät Alias tai The Mirror’s Truth kovinkaan paljon eroa siitä, miltä In Flames kuulostaa tänä päivänä. Väsähtäneiden Behind Spacen (Lunar Strain, 1994) tai Take This Lifen (Come Clarity, 2006) jatkuva setissä roikottaminen ei ole fanipalvelus, ja toivoisin vielä jonakin päivänä todistavani sisällöltään aidosti rohkean ja inspiroituneen In Flames -keikan. Pisteet laulaja Anders Fridénin koomikonlahjoille sekä hiljainen hetki pumpattavalle dinosaurukselle, joka ehti hyvä aikaa ratsastaa yleisömeren päällä, ennen kuin koitti aika tyhjentyä.
Hieman ehkä kyseenalaisilla asuvalinnoillaan eritoten alku-urallaan huomiota kärttänyt, laulajakaksikkoonsa Heidi Shepherdiin ja Carla Harveyn henkilöityvä Butcher Babies saapui Suomeen nyt ensimmäistä kertaa, vaikka historiaa sillä on takanaan jo kolmetoista vuotta. Kahden ulkonäköään ylikorostavan jenkkigimman kipparoima metallibändi on kieltämättä paperilla kuollut idea, ja yleisökin vaikutti odottavan amerikanvieraita maltillisen uteliaissa tunnelmissa. Keikan ensimmäinen kappale meni monelta vielä ihmetellessä, mutta ei mennyt kauaakaan, kun Shepherd ja Harvey jo punoivat suomalaisyleisön pikkurilliensä ympäri. Sinänsä geneerisen amerikanmetallin koukku ovat nimenomaan äärimmäisen taitavat laulajansa.
Pöksyt olivat pienet ja paidat piukat tälläkin kertaa, mutta väitän että todella monen katsojan ennakkoasenne karisi samaan tahtiin, kun yhtyeen keulakuvien karisma valloitti ilmatilaa. Levyltä en tätä renkutusta kauaa jaksaisi kuunnella, mutta livenä Butcher Babies toimi todella tervetulleena bilebändinä, muuten kohtalaisen ryppyotsaisessa ohjelmistossa.
Tämän vuoden tammikuusta Helsingin Tavastialta käynnistynyt Ville Valon toinen tuleminen käsitti heti kättelyssä yli viisikymmentä keikkaa vanhalla ja uudella mantereella. Nyt kesäfestivaalien lavalla musisoikin viimeisen päälle öljytty viisikko, mikä ei toki ole minkään valtakunnan yllätys, Valon palkattua tulituekseen pitkään alalla marinoituneita ammattilaisia muun muassa PMMP:n , Jenni Vartiaisen ja Ellinooran taustalta.
Suomen eittämättä suosituimman rocktähden seuraaminen Tuska-lauantain pääesiintyjänä vahvistaa sen, ettei artistin minimalistisuuteen nojaava valovoimaisuus ole himmennyt piiruakaan, lauluäänensä suhteen on jopa havaittavissa laajempi voiman ja nyanssien kirjo, kuin esimerkiksi kuusi vuotta sitten edellisen yhtyeensä jäähyväiskiertueella. Muut muusikot pitivät asemansa lavalla strategisesti pari askelta työnantajansa takana.
Vaikka pidinkin VV:n debyyttilevy Neon Noirista erittäin paljon, huomaan nyt bändiä lavalla seuratessani, että kaikki rullaa vähän liiankin täydellisesti. Siinä missä HIM saattoi levyttää monenkirjavaa ja toisinaan turhankin lällyä materiaalia, asteli lavalle aina rähjäinen bluesrock-ryhmä, jonka käsissä pehmeätkin pinnat hiottiin teräviksi kulmiksi. Nyt, kun estradi on vain ja ainoastaan Valon, taputellaan Neon Noir -ja HIM-kappaleista koostettu setti nuotilleen maaliin, niin kuin kappaleet on aikoinaan levylle soitettu.
Yhtä kaikki, kuusitoista kappaletta hyvää musiikkia meni kuin hujauksessa, ja todisti paitsi uuden materiaalin iskevyyden myös elävänä, mutta myös HIM-klassikoiden ajattomuuden. Voisi kuvitella, että niinkin simppelit ja tuhanteen kertaan toistetut renkutukset kuin Join Me In Death tai Poison Girl toimisivat korkeintaan kaljanhakujonon taustamusiikkina, mutta niin vain mestarin itsensä käsissä taika on edelleen läsnä, kuten ilmestyessään yli kaksivuosikymmentä sitten.
Viikonloppu typistyi allekirjoittaneella valitettavasti kaksipäiväiseksi. Sinänsä mielenkiintoiset nimet Lorna Shoresta Electric Callboyn kautta tämän vuoden Tuskan päättäneeseen Ghostiin jäivät nyt todistamatta, ja joudun tyytymään tornihuhuihin, joiden mukaan Lorna Shore ylitti kaikki odotukset ja Electric Callboy on tässä vaiheessa uraansa aivan liian suuri nimi telttalavalle.
