Jatkuvastihan minua vituttaa, mutta pandemia-aikana alkoi hiertää erityisen messevästi ihmisten itsetyytyväinen hykertely siitä, miten hieno matkailumaa Suomi onkaan. Ihmiset ajoivat autonsa Yyteriin ja ottivat kuvan auringonlaskusta ja kirjoittivat: Suomihan on täynnä hienoja kohteita, kun osaa vain katsoa oikeisiin paikkoihin, miten en olekaan tajunnut aiemmin? En enää ikinä lähde ulkomaille, niin saastuttavaa se lentäminen, Suomi on parempi kuin Thaimaa!
On tietysti hienoa, jos joku oikeasti löysi Suomen uudelleen tai jopa ensimmäistä kertaa, mutta hehkutusten vaikutelma oli pitkälti teennäinen. Jos näitä ihmisiä oikeasti kiinnostaisi Suomen sisällä matkailu ja suomalainen kulttuuri, he olisivat luultavasti tutustuneet niihin jo aiemmin. Samaan hengenvetoon pystyi valittamaan, miten suomalainen ruokakulttuuri on ABC-paskaa, mutta onneksi Helsingin Harju 8:sta saa kympillä keskinkertaista pastaa. (Ja Samuji-pipoinfarktin.)
Suomen hienouden tai paskuuden näkee, kun katsoo ikkunasta ulos. En usko matkustusrajoitusten päätyttyä yhdenkään näistä ihmisistä vaihtaneen perinteistä ulkomaanmatkaansa viikonloppulomaan Punkaharjulla, mutta ehkä kannattaisi. Eksotiikkaa löytyy Suomestakin yhden elämän tarpeisiin, ja ylikin.
Erityisesti musiikista.
Kulunut vuosi toi monta unohdettua kotimaista musiikkihelmeä helpommin saataville. Näitä ei ole voinut löytää vain ikkunasta ulos katsomalla.
Tamperelaisen Kummituksen ainoaksi jäänyttä Kahdet kasvot -levyä vuodelta 1976 on odotettu uudelleen julkaistavaksi todella pitkään. Tänä syksynä ilmestynyt uudelleenjulkaisu on laadukkaasti toteutettu, ja musiikki on hyvin outoa ja kiehtovaa. Alwari Tuohitorven ja Matthewsin raunioista syntynyt bändi soitti omintakeista kauhuaiheista jytää. Bändin omien sanojen mukaan he yrittivät matkia Pink Floydia, mutta aika kaukana ollaan.
Uranus-yhtyeen ainoa lp vuodelta 1975, Aamun hauta, julkaistiin uudestaan samaan aikaan Kummituksen levyn kanssa. Outoudessaan levy on samalla viivalla Kummituksen kanssa. Uranus coveroi Otis Reddingiä ja Stevie Wonderia, mutta taltioi myös omaa erikoista diskojytäänsä. Oma suosikkini levyltä on Pluto, jossa luetellaan eri asioita kokaiinista isoäitiin ja lihakirveeseen.
Kainkäärmeenpojan aikoinaan julkaisematta jäänyt albumi vuodelta 1984 sai virallisen julkaisunsa viimein taustatarinoineen. Tekijöiden mukaan levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta levyä aikanaan sen sisällön vuoksi. Levyn lyriikka on avoimen homoseksuaalista, mikä ei ole tänä päivänä lainkaan oudoksuttavaa, mutta olisi tuolloin ollut. Punkin räävitön diy-asenne sekä runoon ja spoken wordiin kallellaan oleva lyriikka yhdistyy levyllä konemusiikkiin.
Toimittaja-dj Mikko Mattlar on koonnut neljän levyn verran kotimaisen musiikin eksotiikkaa. Sarja tuli tänä syksynä päätökseen. Aiemmin sarjassa on julkaistu kokoelmat Satan In Love, Dance For Your Life, Cold War On The Rocks, ja nyt arkistosarja sinetöitiin Black Hole -kokoelmalla. Ne keskittyvät synteettisen musiikin helmiin vuodesta 1976 aina vuoteen 1992 asti. Mukana on sellaisiakin arkistolöytöjä, joita ei ole koskaan virallisesti julkaistu.
Erityisen koskettavia hetkiä kotimaisessa iskelmässä ovat ne kappaleet, jotka kurottavat aiheillaan Suomen rajojen ulkopuolelle, kuvitellen jotain eksoottista, mutta kotimaisella estetiikalla. Esimerkiksi Etelä-Amerikkaan sijoittuva Kari Vepsän Eldorado, jossa myyttinen kultainen kaupunki kääntyy vepsämäiseksi kapitalismikritiikiksi, kun todellinen Eldorado löytyy tietenkin jokaiselta sydämestä.
Suomessa on ollut hyvin vireä omakustannemusiikin ja pienyhtiöiden kenttä. Pienten paikkakuntien kirpputorien nurkissa voi lojua vielä kaikenlaisia löytämättömiä helmiä. Yhdellä tämän vuoden levynmetsästysreissuista poimin Etanat-yhtyeen raflaavan suomalaisittain nimetyn singlen Rakkaus ja kunnon känni. Epäilin sen olevan outoa rymyämistä tai huumorimusiikkia, mutta levylautasella kappale paljastui kännikönyämisen sijaan hyvin herkäksi ja kauniiksi, brittihenkiseksi new waveksi.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 11/22.