Alavus on kaikkein eteläisintä Etelä-Pohjanmaata, Kihniö kaikkein luoteisinta Pirkanmaata. Kummassakaan paikkakunnassa ei ole mitään legendaarista: ne sijaitsevat Suomen maakunnista muodostuvan miellekartan eräällä rajavyöhykkeellä ja assosioituvat paketti- ja puupeltoihin sekä tyhjilleen jääneisiin aaltopeltihalleihin.
Asia oli näin jo 1990-luvun lama-aikoina, jolloin eurodance valloitti Suomen. Ja kun se niin teki, ei se hyökännyt kasvukeskusten kautta tai rantautunut ensin Helsingin trendiyökerhoihin, vaan valtasi elintilansa sieltä, missä ei ollut mitään muuta. Siis esimerkiksi Alavudelta ja Kihniöstä.
Tällaiset kulttuuriset ei-kenenkään maat ovat makutuomareiden ulottumattomissa, mutta eskapismin tarve on niiden asukkaiksi syntyneillä nuorilla kovempi kuin kenelläkään muulla Suomessa. Näin erityisesti 1990-luvulla, kun ei ollut edes internetiä.
Eurodance tarjosi kirkkaita päävärejä, suuresta maailmasta vihjaavaa tietokonegrafiikkaa, strobovaloja, haaremihousuja, napapaitoja ja biitin, joka kuulosti helvetin hyvältä Corollan kajareissa matkalla maalikylille yökerhoon. Selvästi tämän musiikin tekijät ja esittäjät asuivat mystisessä globaalissa klubimaailmassa, jossa bileet jatkuivat ympäri vuorokauden.
Mutta hedonismi oli niin viatonta, että paljastui pintakuorrutetta hieman raaputtamalla surumieliseksi teiniromantiikaksi, mitä mollisoinnut ja dramaattiset kertosäkeet vain alleviivasivat.
Päivi Lepistö oli Kihniöstä, Jukka Tanttari ja Timo Isomäki Alavudelta. Jälkimmäiset soittivat tätä uutta musiikkia maakuntatason tiskijukkina ja haaveilivat oman vastaavan tekemisestä. Laulaja vain tarvittiin.
Sellainen löytyi Etelä-Pohjanmaan karaokekuningasta ja -kuningatarta etsivistä kisoista, joissa erään Timo Kotipellon ohella esiintyi myös lama-Suomen suosikkiharrastukseen hurahtanut parikymppinen Lepistö. Isomäki sattui olemaan paikalla ja vinkkasi laulajalöydöstään Tanttarille.
Movetronin kokoonpanon täydensi sitten vielä yksi alavutelainen Timo, Löyvä sukunimeltään, jolla oli tosin puolellaan jo vähän turnauskokemusta: 1980-luvun puolella hän oli soittanut paikkakunnan suuressa bändissä Kolmannessa Naisessa kitaraa ja opiskellut sitten Yhdysvalloissa. Suomeen hän palasi konemusahommiin ja studioteknologiaan hurahtaneena ja halusi luoda uuden uran sillä alalla.
Movetronin läpimurto ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Suomenkielisestä eurodancesta ei ollut kunnollista ennakkotapausta. Valkoiset valheet -ensisingle ei menestynyt kovin hyvin. Seuraavaksi hitiksi tarjottua Romeo ja Julia -kappaletta levy-yhtiö karsasti aluksi voimakkaasti.
Kestää viisi minuuttia! Omituinen laulumelodia! Ja mitä ihmeen läppää jostain Shakespearen hahmoista vieläpä niin erikoisesti rytmitetyllä suomella, ettei kuulijakunta tajuaisi mistään mitään?
Totta kai Romeosta ja Juliasta tuli hitti, ja totta kai siitä tuli suomalaisen dancemusan ylittämätön klassikko. Kun tekee kaiken teknisesti väärin, voi joskus tehdä kaiken intuitiivisesti oikein.
Movetronin onni oli, että he saivat pelata hetken aikaa tyhjällä kentällä. Maan ammattituottajilla ei ollut kiinnostusta tehdä mitään näin halvaksi koettua, ja hehän olisivatkin pilanneet koko jutun.
Kihniön ja Alavuden väliselle akselille ei voi ujuttautua ison koneiston laskelmoivalla poppiksella. Siellä kuunnellaan edelleen DJ Oku Luukkaista ja Klamydian Pienen pojan elämää.
Mutta maakuntien nuorten musiikkimakua ei pidä aliarvioida. Kyllä he tietävät, mikä heidän jalkojaan ja sydäntään oikeasti liikuttaa.
Romeossa ja Juliassa on Ice MC:ltä pöllitty biitti, karaoketähdelle sopiva kertosäe ja dadaistinen teksti, jossa montaguet ja capuletit ja alfa romeot pyörivät tiedostamattoman postmodernina sekasotkuna, mutta siinä on myös unelmoivan kaunis säkeistölaulumelodia – ja Päivi Lepistö, joka onnistuu kuulostamaan täsmälleen siltä day glo -haaveiden ja kartanoromantiikan välimaastossa elävältä naapurintytöltä, jota biisi edellyttääkin.
Stroboskoopin valokeila pyyhkii Kihniön kylänraittia. Corollassa haaveillaan.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli julkaistiin Soundissa 10/20.
