Kolmas Nainen kuvasi tarkasti jo vuonna 1992, miten Suomen maaseutu tekee hidasta kuolemaa

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa havahdutaan tällä kertaa siihen, ettei tuuli tuo enää pelloilta paskanhajua. Suomalaiset muuttavat kaupunkeihin alati innokkaammin, joten tämä Tiheän sisään -albumin avauskappale on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Suomirock-käsitteessä on ainakin monen helsinkiläisen mielestä aina ollut jotenkin maalainen leima, mutta varsinaista maaseudun elämää sen piirissä ei olla hirveästi käsitelty. Kyse on kuitenkin ollut sukupolvista, joista valtaosan tausta on ollut vähintään pikkukaupunkilainen. Suomi epämääräisenä yleiskäsitteenä ja mielentilana kummittelee toki taustalla suuressa osassa suomirockia, vaikkapa nyt Eppu Normaalin kultakauden tuotannossa.

Kun tuo kultakausi kääntyi ehtoopuolelleen, asteli Etelä-Pohjanmaan Alavudelta kuitenkin julkisuuteen ruutupaidoissaan Kolmas Nainen, jonka laulaja-sanoittaja Pauli Hanhiniemi purkaa monissa teksteissään nimenomaan maalaista elämänkokemusta ja sen yhteiskunnallisiakin ulottuvuuksia. Hanhiniemi on parhaimmillaan miljöökuvaajana, eikä häntä ole ainakaan haitannut se, että pohjalaistausta on tarjonnut miljöitä, jotka eroavat virkistävästi rockissa yleensä kuvatuista.

Näin on jo Kolmannen Naisen läpimurtohitissä Tästä asti aikaa (1990), jonka nuoruusnostalgia sijoittuu selvästi mutta alleviivaamatta sinne, missä pillurallia ajetaan traktoreilla. Mutta pari vuotta myöhemmin yhtyeen menestyskautta jatkaneelta Tiheän sisään -albumilta löytyy niin ikään varsin tunnettu laulu, jota voi pitää Hanhiniemen definitiivisenä analyysinä kehityskuluista, joita hän on kaiketi kotiseudullaan todistanut.

Eteläpohjalaisesta mentaliteetista liikkuu loputtomiin stereotypioita, mutta jotakin hupaisan rehvakasta häpeilemättömyyttä on siinä, että suosittu rockbändi laittaa levynsä ensimmäiseksi kappaleen nimeltä Paskanhajua ja aloittaa sen: ”Ei tuo tuuli enää pellolta paskanhajua / On tupa kylmillään ja tyhjä navetta.

Tässä vaiheessa juoksevat kirkuen karkuun ne, joilla on tapana valittaa suomalaisen musiikin ja yleensäkin taiteen liiasta arkirealistisuudesta. Toiset taas saattavat epäillä, että tulossa on moneen kertaan kuultu kuvaus rakennemuutoksesta ja maaseudun kuolemasta – surumielinen oodi menetetyille asioille.

Ei aivan näin. Karkeassa jaottelussa se olisi itä- ja pohjoissuomalainen kokemus. Vauraalla ja itsetietoisella Pohjanmaalla isojen talojen isäntien ei ollut pakko muuttaa leivän perässä kaupunkiin, ja jos lapset sinne muuttivatkin, tekivät he niin rinta rottingilla: ”Esikoiset aikoinaan läksi herroiks oppimaan.” Näistä taloista ei lähdetty kurjiksi siirtotyöläisiksi, vaan hankkimaan menestyksen eväitä muuttuvaa yhteiskuntaa varten.

Rakennemuutoksesta, elinkeinojen muutoksesta, on toki silti kysymys. Se, joka omistaa maata tai tulee sitä joskus omistamaan, tuppaa suhtautumaan omaisuuteensa hyötynäkökulma edellä. Maalle voi olla tuottoisampaakin käyttöä kuin sen viljeleminen.

Poikakulta tuli käymään stadista /Saunan jälkeen kammarissa juotiin tuliaisia / Lyötiin kättä päälle, pannaan metsät lappeelleen / ja rahat pannaan nousukauden pörssibisnekseen.

Lopputulos on joka tapauksessa sama: yhden kulttuurimuodon kuolema, joka näyttäytyy ehkä surullisempanakin, kun tuo kulttuuri on vain sukupolvea aiemmin ollut niin uhoavan voimissaan. ”Ja seuraintalolla kun häitä tanssittiin / notkui lattia jalkain alla jenkan tahdissa / Nyt on piha ruohottunut, vuoto katossa / ja rikki kivitetty joka ainoo ikkuna.

Kappaleen toistuva avainlause tiivistää sen, mitä esikoiset lopulta kotiseudulleen tekivät: ”Eivät siltoja polttaneet vaan maan takanaan.” Vuosikymmeniä aiemmin esikoiset tai ehkäpä useammin juuri nuoremmat lapset lähtivät Pohjanmaalta Amerikkaan luodakseen oman omaisuutensa siellä; maakunta ulkoisti sukupolvenvaihdoksen aiheuttaman potentiaalisen kriisin valtameren taakse.

Mutta lamaa edeltävässä kasino-Suomessa elämän peruspilareiden muuttumattomuutta ei voinut enää taata tällaisilla taikatempuilla. Globaalit taloudelliset voimat eivät nyt riepotelleet pohjalaisia kaukaisille pilvenpiirtäjätyömaille ja kaivoksiin, vaan tulivat paikan päälle kylään, eivätkä hattu kourassa.

Ja miten kävikään 1990-luvun alussa niille, jotka olivat laittaneet ikiaikaisen maavarallisuutensa ”nousukauden pörssibisnekseen”?

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/20.