Kehitys kehittyi ja muuttui Suomen tylsimmäksi tieksi – analyysissä Matti Johannes Koivun kappale 80-luvun lapset

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa paneudutaan tällä kertaa Matti Johannes Koivun tuotantoon. 80-luvun lapset julkaistiin alun perin Toisen maailman nimi -albumilla vuonna 2011.
5.12.2019 10:12

Teksti: Niko Peltonen

Aiemmat tällä palstalla käsitellyt biisit valottavat kulttuurihistoriallisesta perspektiivistä ilmestymisaikaansa, mutta Matti Johannes Koivun mestariteos 80-luvun lapset on itse lähtökohdiltaan kulttuurihistoriallinen. Tämä on harvinaista ja tärkeää: juuri tällaisista aiheista pitäisi tehdä enemmän lauluja.

Koivun kappaleen ”päähenkilö” on nimittäin tie, tai oikeastaan kaksi tietä: Helsingin ja Tampereen väliä kulkeva valtatie 3 kahdessa eri ilmenemismuodossaan. Niistä kumpikaan ei ollut sen ensimmäinen versio, sillä alkuperäinen Kolmostie linjattiin jo vuonna 1938 kulkemaan Hämeenlinnan, Pälkäneen ja Kangasalan kautta.

1960-luvulla autoliikenteen kasvun ounasteltiin räjähtävän käsiin ja uusille, isommille ja nopeammille teille oli kysyntää. Kaikki tuolloiset autoiluhenkiset visiot eivät toteutuneet: esimerkiksi Helsingin kantakaupungin moottoriteiden alle jyräävä niin sanottu Smith-Polvisen suunnitelma jäi kaupunkisuunnittelun kuriositeetiksi.

Kolmostien liikenteen kasvusta tuli kuitenkin itsensä toteuttava yhtälö. 60-luvulla toteutettu, Valkeakosken kautta kulkeva tielinjaus ruuhkautui sekin jo parissa kymmenessä vuodessa niin pahoin, että oli suunniteltava koko Helsinki–Tampere-välin mittainen moottoritie, lajissaan Suomen pisin.

Tämä 1990-luvulla valmistunut tie näyttäytyy itselleni suoraviivaisena, persoonattomana ja utilitaristisena joukkojenkuljetusalustana ja yhtenä maamme tylsimmistä tieosuuksista. Taannoin elämäntilanteeni oli sellainen, että istuin Väinö Paunun busseissa Helsinki–Tampere-väliä noin viikoittain ja opin tuntemaan reitin aivan tarpeeksi hyvin.

Osa busseista tosin kulkee vanhaa tietä ja Valkeakosken keskustan kautta. Silloin ylitetään Sääksmäen kuuluisat sillat ja nähdään varsinkin kesäaikaan ihana kappale suomalaista järvimaisemaa Instagram-tyylisimmillään.

Olen itse syntynyt Valkeakoskella ja vieraillut siellä lapsena ja vielä teininä usein. Sääksmäen siltakahvilassa, jossa Koivun laulun ”pulisonkiposket” piirtelevät utopioitaan aanelosille, äitini oli lukioikäisenä kesätöissä. Se oli rannattoman tulevaisuudenuskon aikaa: ”Päättymätön valovirta kulkee Tampereelta Helsinkiin / Vanhat tiet hukkuvat ruohoon ja jäävät unohduksiin.”

2010-luvun ihmiselle sodanjälkeisten vuosikymmenten kehitysoptimismi tuntuu retrospektiiviseltä tieteisfiktiolta. Kaiken oli määrä kasvaa ja kehittyä ja yhteiskunnan laatia puitteet, joissa tuo rajaton kasvu olisi sekä mahdollista että sujuvaa. Näin myös tehtiin, ja sitten – kun mikään ei riittänyt – tehtiin sama 80-luvulla uudestaan.

Kaikkea tätä Koivun 2010-luvun alun kertoja tarkastelee toisaalta haikeuden, toisaalta vitutuksen vallassa. ”Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa / ja minä vihaan sitä.” Heidän piti laatia tielinjaus, joka kestäisi ikuisuuden, mutta ”Sitä käytettiin vain kolkyt vuotta / vaikka se on nykyään ikuisuus.

Kertoja löytää paperin, kaiketi sen 60-luvun tien suunnitteluvaiheeseen liittyvän muistiontapaisen, jonka kulmaan on kahvilla joutokäsin piirretty kunnanvaakuna ja sille solmio. Kenties solmio on piirretty Koivun kotikaupungin Hämeenlinnan vaakunassa linnanmuurien yllä pelottavasti irvistelevälle auringolle.

Ikkuna lähimenneisyyteen avautuu siitä. Kahden eri vuosikymmenen virkamiesten naiivit utopiat asettuvat perspektiiviin, ja infrastruktuuria koskevien pohdintojen taustalla häämöttää laajempi kuva siitä, missä meidän piti onnistua ja missä me kuljimme harhaan. Uutuudenhohtoisen tien korvaaminen vielä virtaviivaisemmalla ei osoittautunut ratkaisuksi yhteenkään ongelmaan.

Se on käynyt vuoden 2011 jälkeen koko ajan selvemmäksi.

Lepäämään ovat siirtyneet menneet suunnittelijat / He jättivät minulle vain papereita ja käytetyt utopiat.

Siinä on sanottu tyhjentävästi se, mitä itsekin ajattelen istuessani puolityhjissä arki-iltojen linja-autoissa näillä teillä, jotka on kai koettava muistomerkeiksi, sillä korkeintaan sellaisina niillä on tulevaisuus.

Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/19.

Lisää luettavaa