Vähän puun takaa tuli tieto, että Andy McCoy on oikeasti julkaisemassa uuden soololevyn. Edelliseksi sellaiseksi laskettaneen 24 vuoden takainen, vähän klassikonkin maineessa oleva Building on Tradition. Ei varmaan tarvitse selittää tarkemmin, miksi kaikenlaisia uhka/mahdollisuus-tyyppisiä kysymyksiä nousi mieleen.
Arvostelijalle tällainen tilanne on kiinnostava. Kun levyn laittaa soimaan, voi odottaa mitä tahansa. Myönnettäköön, että varauduin facepalm-tyyppiseen reaktioon. Levyn aloittava nimibiisi herättikin epäilyksiä. 21st Century Rocks? Hieman epämukava jyräys, joka tuo mieleen lähinnä toisen pitkään odotetun levyn, Chinese Democracyn – no, kai se nimenomaan on 2000-luvun rokkia, kun ei tätä varsinaisesti voi rockin vuosisadaksi kutsua. Alan jo hahmotella arvosteluani: reliikit pakenevat rapautuneisiin pommisuojiin, kun kaikki aidosti kiinnostava tapahtuu toisaalla…
Ei aivan näin. 21st Century Rocks saa roimasti eloa heti intron jälkeen. Undertow ja Seven Seas tarjoilevat sitä, missä Andy on aina ollut parhaimmillaan: melodisuutta ja draamaa. Koskettimet, taustalaulut ja saksofoni rakentavat kerroksia rock-perustuksen päälle. Batteramissa uhmakkaampi jytämeininkikin toimii jo paljon virtaviivaisemmin kuin nimikappaleessa. Maria Maria meinaa heittäytyä ihan flamencoksi, voisi itse asiassa sukeltaa syvemmällekin siihen notkelmaan, mutta piristävää ja hyvän maun rajoissa pysyvää näinkin.
Puolivälin tienoilla kappalemateriaali alkaa vähän hiipua tai positiivisen yllätyksen vetovoima heiketä, mutta 21st Century Rocks suoriutuu kunnialla loppuun asti. Levyllä on moniulotteisuutta ja teatraalisuutta, joita ei vaikkapa Michael Monroen soolotuotoksilla kuule.
Suurin ongelma on Andyn ääni, joka on aika heikossa hapessa ja kuulostaa rockbiiseissä häiritsevästi myöhempien aikojen Axl Rosen käninältä. Mutta juuri tätä on tajuttu paikata runsailla sovituksilla, varsin onnistuneesti.
