Matka nälkäisestä haastajasta ilmaisunsa vakiinnuttaneeksi kiintotähdeksi voi olla lyhyt.
Robert Hurulan soolouralla taitekohta paikantuu nykyisen diskografian puoliväliin. Siinä missä Klassin (2019) kumea post-punk kiteytti ensimmäisillä levyillä säkenöineen vimman ja epätoivon, nyttemmin näkökulmiin on hiipinyt totunnaisuuden tuntu. Ilmaisuntarve on pysynyt ennallaan, samoin tekstien voima. Mutta kuudennella kierroksella osa tempuista on menettänyt tehoaan.
Tyylillisesti Existens seuraa samaa polkua, jolla Hurula on astellut Jehovasta (2020) alkaen. Soitto on ilmavaa, kertosäkeissä ei säästellä ja toistuvat me-muodot tarjoavat identiteettejä ja vertaisvoimaa. Samalla musiikki kiinnittyy vastaansanomattomasti niin perimäänsä kuin ympäristöönsäkin. Ebba Grönistä Broder Danielin kautta Hurulaan kulkeva sukulinja piirtyy levy levyltä kouriintuntuvammaksi vastakertomukseksi ruotsalaisesta yhteiskunnasta.
Hurula tietää mitä tekee – ja tekee sen hyvin. Kerrostalonkorkuinen tematiikka ja sanoituksia raastava altavastaajuus sekoittuvat toisiinsa tavalla, joka raapii sydäntä ja pakottaa myötäelämään. Ensikertalaiselle Existens tarjonneekin viiden tähden arvoisen herätyksen. Pitkään oppimäärään ehtineille albumi tuntuu kuitenkin kertauskurssilta.
